Kotkan ja Marjatan Easy Rider 2014

[kotka]

Saatan sittenkin onnistua.
Rupean nyt syöttämään pitkää juttua tänne. Älkää menkö väliin.
kotka

[kotka]

Kotkan ja Marjatan Easy Rider 2014
Vuoden 2014 MP messuilla piipahdimme morjestamassa Peter Panin porukkaa. En tiedä, johtuiko oluesta vai eväänä olleesta Jekusta, mutta joka tapauksessa ilmoittauduimme huhtikuun lopussa alkavalle Easy Rider matkalle. Matkareittihän on Miamista Los Angelesiin mutta eteläisten osavaltioiden kautta nuollen paikoitellen Meksikon rajaa.
Kohtalaisen leuto talvi kului sutjakkaasti välillä välimerellä seilaillen ja matkarahoja tienaillen. Aloimme mielestämme olla jo sen verran rutinoituja reissaajia joten emme stressanneet itseämme matkatavaroiden kanssa. Peruskamat vaan mukaan. Amerikastahan saa mitä vaan jos tarvitsee. Pyörän valinta oli taas tuttu: Heritage Softail jonka Peter Pan hoiti.







pakolliset pönötykset Karhulan linja-autoasemalla

Koitti 20.4. jolloin matka alkoi tuttuun tapaan, bussilla Kotkasta Helsingin lentoasemalle jonne saavuimme aamulla hyvissä ajoin. Lähtöklaaraus ei tietenkään mennyt niin kuin piti vaan piti taas vaivata virkailijaa joka säälivästi hymyillen järjesti meille boarding cardit Air Berlinin koneeseen. Lähtö aulassa tapasimme route 66:lta tutut Oululaiset ystävämme Raita ja Tero Kailasuon jotka olivat myös lähdössä samalle reissulle.
Pitkään matkaan vierailla mailla sisältyy aina draamaa. Ensimmäisestä näytöksestä vastasi Raita. kenttävirkailija ilmoitti että Raitan passin kanssa on ongelmia jotka on selvitettävä ennen koneen lähtöä. Kailasuot kalpenivat ja seurasivat virkailijaa. Jäimme Marjatan kanssa jännittyneinä odottamaan seuraavaa näytöstä. Pariskunta kuitenkin saapui helpottuneina takaisin. Raita oli ESTA-hakemusta tehdessään sekoittanut nähtävästi nollan ja o-kirjaimen keskenään. Onneksi kone huomasi asian ajoissa ja uuden ESTA:n tehtyään oli asiat taas kunnossa.




Berliinissä Miamin konetta odottamassa

Helsinki-Berliini väli hurautettiin nopeasti. Berliinissä jouduttiin jostakin syystä ottamaan matkatavarat mukaan ja sen lisäksi kävellen jouduttiin vaihtamaan terminaalia kylmässä ja tuulisessa säässä , onneksi Floridan lämpö jo kajasteli mielissämme. Saksalaisesta perinpohjaisuudesta johtuen jouduimme taas turvatarkastukseen huoneessa johon hädin tuskin mahtuivat läpivalaisulaitteet ja koppalakkiset virkailijat. Miamin kone lähti ajallaan ja aikaa kulutettiin kuten ennenkin torkkumalla ja kaljaa juomalla. Air Berlin tarjosi kohtalaisen hyvät sapuskat joita sulateltiin hartaasti.

Miamissa olimme iltapäivällä paikallista aikaa. Valitettavasti kaupunkiin saapui muitakin matkustajia joten jouduimme seisoskelemaan ilmastoimattomassa tuloselvityshallissa lähes 2 tuntia. ESTAN ansiosta klaaraus oli helppo, joskin Kailasuot joutuivat johonkin erityistarkastukseen sen jälkeen kun matkatavarat oli saatu hihnalta, eli draama jatkui.
Taksilla siirryimme Hyatt regencyyn aivan kaupungin ydinkeskustassa. Huone oli kooltaan sitä luokkaa että siellä olisi voinut pistää tanssit pystyyn, mutta väsy painoi sen verran että tanssimatta jäi.

Runsaan ja herkullisen buffet aamiaisen jälkeen lähdimme tutustumaan kaupunkiin ja löysimmekin pian ranta-alueen ravintoloineen ja kauppoineen. Alueelta lähti myös 2-kerroksinen kiertoajelubussi jonne ostimme tietenkin liput. Matka alkoi lämpimässä mutta tuulisessa säässä. Kiertelimme monista TV-sarjoista tutuissa paikoissa ja jäimme pois Little Havanassa joka on kuubalaisten maahanmuuttajien alue. Puistossa papparaiset pelailivat jotakin peliä, salsatyyppinen musa soi ja ”Cuba Libre” sekä Marjatan ja Ernest Hemingwayn mielijuoma ”Mojito” oli halpaa mutta kylmää. Tutustuimme myös Miami Beachiin, tähän varsinaiseen hotellialueeseen. Alueella on valtavasti hotelleja, lisää rakennetaan ja remontoidaan. Nähtävästi Miami uskoo turismin edelleen tuovan ”fyffeä” kaupunkiin. Kiertoajelun jälkeen nautimme vielä virkistävät juomat rantaravintolan rauhassa.




Motoristeja Miamia ihmettelemässä





Miamissa












Little Havana

[kotka]

Seuraavana päivänä oli vuorossa Miami Sea Aquarium. Sinne painettiin komeasti taksilla. Paikka oli hienoinen pettymys vai onko tässä tullut jo niin kyyniseksi. Alueella oli mm. alligaattoriosasto jossa nuo muinaisjäännökset lojuivat kita auki hievahtamatta kuumassa auringossa. Päivän kohokohta oli miekkavalas- ja delfiinishow joka olikin komea.













Floridan Manaatteja. Otukset ovat jonkin sortin hylkeitä.




Riikinkukko on erehtynyt akvaarioon.





Miekkavalas vauhdissa

Draama jatkui: Nautimme virkistävät juomat Teron kanssa kun naiset olivat ehostamassa itseään. Jatkoimme sitten matkaa ja kas kummaa. Videokamera oli poissa. Marjatta meni tarkistamaan naistenhuoneeseen, itse palasin samoja jälkiä takaisin. Kameraa ei löytynyt. Marssin portille ja tein katoamisilmoituksen. Taas otti ns. koteloon. Käsittämätöntä että sama kamera katoaa joka helvatan reissu. Tilanteessa oli jo jotakin tragikoomista. Akvaariosta oli mennyt maku joten päätimme lähteä hotellille kyselemään kamerakauppoja. Katoamisilmoituksen vastaanottanut kaveri heilutteli jo kaukaa kun saavuimme portille ja siellähän kamera taas oli. Joku rehellinen jenkki oli löytänyt sen kuppilan penkiltä ja palauttanut sen saman tien. Kyllä taas mielentila muuttui nopeasti vaikka kieltämättä vähän taas nolotti. Onneksi siitä alkaa jo tulla tapa.

Rantakadulla Kailasuot lähtivät vielä kiertelemään kaupunkia mutta me päätimme syödä herroiksi. Saimmekin aivan valtavan äyriäislautasen joka oli myös hinnoiteltu kiitettävästi. Lisäksi ostimme tietenkin HD-Miamipaidat joissa oli myös katetta riittävästi.








Herkullista oli vaikka maksoikin maltaita.

Upean aamiaisen jälkeen valmistauduimme hotellin vaihtoon koska muu osa ryhmästämme saapui vasta nyt Suomesta ja Peter Pan oli rohkeasti varannut hotellin Miami Beachilta. Pieni, siisti joskin ilotalon punaiseksi sisustettu huone oli varattuna. Kerkesimme vielä rannalle käymään koska Raita halusi kastella varpaansa Atlantissa. Me Marjatan kanssa kastelimme sensijaan kurkkuamme.

[kotka]

Hotellissa oli palatessamme melkoinen kuhina ja suomenkieli raikui receptionissa. Loppuryhmä oli saapunut paikalle. Tutustumisoluiden jälkeen oppaamme Sami Seikkailija vei meidät Italialaisravintolaan tutustumispäivälliselle. Ruoka oli hyvää ja keskustelu vilkasta joskin moottoripyöräilyyn liittyvää.


Yöllisen suorastaan saatanallisen ukkosmyrskyn jälkeen nautimme aamiaisen ja kahdella taksilla siirryimme Miamin Eagleridersiin. Vuokraamon opasteet oli varmaan joku italialainen laittanut paikoilleen koska vaikka opasteita riitti, vuokraamoa ei näkynyt. Paikka löytyi lopulta ja pääsimme ruksailemaan papereita ja antamaan vakuuksia luottokorteilla. Pyörät olivat valmiina ja kauniin sään vallitessa alkoi Amerikan valloitus taas kerran.




Ensimmäinen pysähdys matkalla Key Westiin











Ensimmäinen kohde oli Key West, tuo Keys -saariston viimeinen ja tunnetuin saari. Key Westiin ajaessa ei tarvinnut seisoa lossi-tai lauttajonossa. Jenkit ovat yhdistäneet korallisaaret silloilla joten ei kun menoksi. Kerran jouduimme pysähtymään nostosillan takia mutta se ei tahtia haitannut. Saavuimme tuohon Hemingwayn kotikaupunkiin ja kunniakierroksen ja pakollisten pönötyskuvien jälkeen nautimme pientä välipalaa ja sitten suuntasimme takaisin kohti Key Largoa joka on nimensä mukaisesti alueen suurin saari.




Pekka ja liikennemerkki

[kotka]

Motellimme Key Largossa

Key Largossa oli ryhmällemme motelli varattuna. Hotellin ravintola oli aivan veden rajassa ja varsin viihtyisän näköinen paikka. Valtavan hampurilaisen ja kampasimpukoiden jälkeen siirryimme Marjatan kanssa yöpuulle, koska olimme Floridan itäosassa jo ajaneet ja päätimme ajaa seuraavaan etappiin Evergladesin suoalueen ja osavaltion länsiosan kautta kun taas muu ryhmä ajaisi pitkin itärannikkoa.

Oli vielä pimeää kun starttasimme ja matka alkoi. Liikennettä ei vielä juurikaan ollut. Muutamat alligaattoreista varoittavat liikennemerkit pikkuisen huolestuttivat: mitä jos pimeässä ajaa alligaattorin päälle, kuinka käy, sattuuko alligaattoria, vai joutuuko itse pedon suihin? Onneksi yhtään otusta ei sattunut kohdalle. Kun päivä valkeni, huomasin että tien varret olivat aidoilla varustettu samalla lailla kun meillä hirviaidat.


















The Alligator Alley Everglades Florida

Miamin kohdilla tie kääntyi suoraan länteen. Olimme Evergladesissa, yhdessä maailman suurimmista suoalueista. Tie oli loppujen lopuksi varsin yksitoikkoinen pitkä suora. Molemmin puolin oli metsikköä ja tuota alligaattoriaitaa. Saavuimme Naples nimiseen pikkukaupunkiin Meksikon lahden rannalla. Täältä jatkoimme pohjoiseen kohti Tampaa, alueen suurinta kaupunkia. Itselleni kaupunki oli tuttu. Se oli vanhan Amerikan linjan viimein satama ennen paluuta Eurooppaan. Lastasimme sieltä mm. 200 litran tynnyreihin pakastettuja hedelmämehutiivisteitä.





Tampaan saavuimme pilvipoutaisessa säässä. Kuten jo useamminkin, kävi samalla lailla. Ei minkäänlaista tuttua paikkaa tai kiintopistettä menneiltä ajoilta. Onko kaupunki kasvanut vai onko mr. Alzenheimerillä sormensa pelissä, tai tässä tapauksessa ”kaalissa.”

Tampan jälkeen siirryimme takaisin sisämaahan ja kohteenamme oli Cocoa Beach Atlantin rannalla. Olin saanut Samilta hotellin osoitteen ja Zumo työskenteli herkeämättä asian hyväksi. Ohitimme Orlandon, tuon Disney Worldin tunnetuksi tuoman kaupungin. Mistä lienee johtui mutta muutaman kilometrin välein oli ripoteltu 4 kappaletta maksuportteja joista kolmen läpäisy maksoi 1 taala per läpäisy ja yhden 1,25 taalaa. Käsittämätöntä. Hinta ei ollut suuri, mutta olisiko sen voinut maksaa yhdellä pisteellä, eikä neljällä? Ei merkkiäkään amerikkalaisesta tehokkuudesta. Ehkä kyseessä oli yksityistie ja osakkaat olivat riitaantuneet keskenään.

Ohitimme Cape Canaveralin, jenkkien avaruuskeskuksen ja pian olimmekin hotellilla Cocoa Beachilla. Atlantilta puhalsi yllättävän kylmää ilmaa kun kiertelimme rantakuppiloissa odotellen muuta ryhmää. Porukka sitten saapui, ja nautimme rasvaa tihkuvan päivällisen laiturille rakennetussa lautahökkelissä. Aamulla kohteenamme oli Cape Canaveral. Keskuksessa oli ensin pulitettava parkkimaksu 5 taalaa per pyörä. Kun pääsimme lippuluukulle, hinta per naamari oli taaloissa 50 ja verot totta kai päälle. Päätimme Marjatan kanssa että tyydymme katselemaan raketteja ulkopuolelta. Samaan tulokseen tuli Erkki , Heimo ja Raisa.

[kotka]

Sovimme Sami Seikkaliljan kanssa että ajamme Daytona Beachille ja odottelemme siellä avaruuden valloittajia. Tie Daytonaan oli tuttu ja kiertelimme kaupunkia etsien harrikkaliikettä joka kuitenkin oli lopettanut ainakin paikassa jossa se edellisellä käynnillä oli.








Kaunis näky





Odottelua Daytonassa

Avaruusmatkailijat saapuivat ja saatuamme yhteen harrikkaan ilmaa takaiskariin, tutustuimme ”Boot Hill”:llin, paikalliseen motoristikuppilaan josta porukka hamstraili varsin upeita T-paitoja.





Boot Hill Saloon. Kuppikoossa löytyy…





Pönötystä Daytona Beachilla

Pieni vahinkokin kävi. Edellämme ajava pariskunta pysähtyi punaisissa ja kaatui siististi oikealle kyljelleen. Onneksi mitään ei sattunut ja pyörä saatiin nopeasti ylös. Ajoimme myös kirjaimellisesti Daytona Beachin rannalle ja pakollisten pönötyskuvien jälkeen matka jatkui kohti Ocalaa pohjois Floridassa, jossa majoittauduimme siistiin hotelliin ja nautimme matkan ensimmäisen meksikolaisen päivällisen. Itselläni kävi taas tuuri. Naiset tilailivat aperitiiveiksi Margarita Specialeja mutta minä poika tyydyin perus-Margaritaan. Naisia ottikin koteloon kun sain kaksi Margaritaa yhden hinnalla. Oli näet Happy Hour, joka ei kuitenkaan koskenut specialeja. Päivällinen oli erinomainen, aivan toista luokkaa kuin edellisen illan rasvasekoitus.





Ocalaan










Hienoa säätä ja tietä Pohjois Floridassa






Kauniissa pilvipoutaisessa säässä matka jatkui kohti Remun ja Hurriganesin tunnetuksi tekemää osavaltion pääkaupunkia Tallahassee Lassieta.


Pekan pyörässä oli ilmennyt vaihteensiirtäjässä brobleemaa joka oli korjattava täällä. Sami soitteli pari puhelua ja sovimme että osa porukasta jää Samin ja Pekan moraaliseksi tueksi ja osa meistä lähtee etsimään seuraavaa majapaikkaamme Panama Beachilla joka on Meksikon lahden puolella.

[kotka]

Vaihteet temppuilee Pekan pyörässä Tallahasseessa.



Tallahassee Lassie

Sama Daytona Beachin ryhmä seurasi meitä kun lähdimme loistavassa säässä kohti Meksikon lahtea. Ajelimme osan matkaa Interstatella ja annoin zumon hoidella navigoinnin.

Kaupunki löytyi mutta ilma viileni selvästi kun saavuimme rannalle. Pientä ongelmaa oli receptionissa kun hotelli halusi että kaikki ovat yhtä aikaa paikalla. Puhuin kauniisti tilanteestamme ja pian saimmekin avainkortit. Nyt äkkiä kaljakauppaan. Arska törsäsi oikein Bacardiin ja onnellisina joskin jalat kipeinä ajosaappaissa palasimme hotellille.




Hotellimme Panama Beachilla

Vaikka paikka oli aivan meren rannassa, pihalla oli iso viihtyisän näköinen uima-allas lepotuoleineen. Onneksi olin älynnyt ostaa oluet purkeissa, sillä lasipullojen vienti allas-alueelle oli ankarasti kielletty. Valitettavasti mereltä käyvä tuuli oli viileähkö ja auringon painuttua mailleen lämpötila laski radikaalisti, outoa tällaisella seudulla.




Rantaleijonien linjalla

Oppaamme Sami oli havainnut lähellä sijaitsevan Hooters,in, tämän pelkistetyissä asuissa tarjoilevista nuorista kaunottarista tunnetun ravintolan. Äänestyksen jälkeen ylivoimaisella enemmistöllä päätimme mennä Hooters,iin päivälliselle, joskin äänestyksen hävinneet rouvat protestoivat tulosta äänekkäästi. Muu porukka oli jo sisällä kun saavuimme Marjatan kanssa kyseiseen ravintolaan. Kummastus oli suuri sillä ryhmämme norkoili eteisessä ja kertoi ettei meitä haluttu asiakkaiksi. Kävin kysymässä, mikseivät ovet aukene meille? Asia selvisi. Oli tapahtunut joku väärinkäsitys ja lähdin hakemaan porukkaa sisälle, mutta ulkona nähtävästi oli äänestetty uudelleen joten vaihdoimme paikkaa. Rouvia kyllä nauratti aika tavalla. No, Hooters menetti 13 maksukykyistä ruokailijaa sekä maineensa.





Tällaisia siellä oli ennenvanhaan

Löysimme lähistöltä hollitallimaisen ravintolan johon nälkäisinä siirryimme. Ruokalistalta löysin Äyriäisämpärin. Kuola rupesi valumaan suupielistäni ja luonnollisesti tilasin sen. Pian edessäni olikin venäläistyyppinen sinkkiämpäri jonka reunojen yli roikkui kuningastaskuravun saksia. Lisäksi pytsissä näkyi kampa- sekä sinisimpukoita että katkarapuja. Lisänä oli pari dippisoosia sekä voisulaa ravunjalkoja varten. Sapuska oli erinomaista mutta hämmästys oli suuri kun pytsin pohjalta löytyi keitettyjä ”tuppiperunoita” ja aivan HK:n lenkin näköisiä 1 sentin paksuisia makkaralättyjä. No, sanotaanhan Suomessa lenkkimakkaraa vihannekseksi. Amerikassa se näkyy olevan Seafood:ia.

Matka jatkui hienossa joskin aamulla koleassa säässä. Pysähdyimme pieneen vaatimattomaan aamiaiskuppilaan , jossa emäntä loihti pekoni-paahtoleipä-munakokkeliaamiaisen . Lähtiessämme emäntä kiitteli kädestäpitäen ja kertoi että pelastimme hänen päivänsä nauttimalla aamiaista juuri hänen paikassaan.




Emmalla oli hyvä päivä.

Sää lämpeni ja matka eteni. Sitten tuli tietyömaasta kertovia merkkejä. Eräässä luki että ylinopeussakot tuplaantuvat tietyöalueella. Lainkuuliaisena hiljensin vauhtia joten takanani ollut ryhmä paineli ohitseni häipyen näkyvistäni. Eräässä risteyksessä zumo sitten käski kääntyä oikealle. Pian olimme pitkällä sillalla jonka ylittämisestä suoritettiin maksu jälkikäteen. Yhtäkkiä olimmekin Interstatella. Asia ihmetytti ensin, mutta kyse oli taaskin zumon asetuksista. Emme hermostuneet ihmeemmin koska määränpää eli New Orleans oli ohjelmoitu rakkineeseen.





Hienoa on edelleen.

[kotka]

Mitä! Taas välipalaa….







Jonkin aikaa ajeltuamme olimme Alabamassa, tuossa entisessä orjavaltiossa jolla on pieni pätkä rantaviivaa. Saavuimme Mobileen jossa kävimme tutun sotalaivan vierellä lepuuttamassa jalkojamme. Laivaan emme enää viitsineet mennä ja matka jatkui ohi Mobilen


Alabaman täkillä 2009










Pian olikin seuraavan eli Missisippin osavaltion vuoro. Pakotin zumon hyväksymään rantatien joka olikin hieno. Dyynejä ja palmurantaa oli vaikka kuinka. Saavuimme osavaltion pääkaupunkiin Biloxiin. Kaupunki oli kärsinyt Katrina-myrskystä enemmän kuin New Orleans, mutta ei pystynyt ylittämään uutiskynnystä siinä määrin että liittovaltion avustusrahat olisivat löytäneet kaupunkiin. Biloxissa kiinnittyi huomio lukuisiin kasinoihin. Olin lukenut jostakin että intiaanit, joilla on maassa oikeus perustaa kasinoita, ovat valloittaneet alueen kasinobisneksen kuten monessa osavaltiossa muuallakin maassa.







Biloxissa oli varmasti yksi Amerikan pisimmistä hiekkarannoista. Tie kulki aivan rannan vieressä ja rannalla vietti aikaansa valtavasti ihmisiä vaikka oli arkipäivä. Lämmennyt kevyt tuuli puhalteli vasemmalta Meksikonlahdelta. Oikealla näkyi lukuisia Plantaasi-tyyppisiä taloja, joskin aika paljon oli myös pelkkiä kivijalkoja muistuttaen Katrinan voimasta.

[kotka]

Eipä aikaakaan kun ohitimme kyltin jossa luki Louisiana. Liikenne lisääntyi ja kaistojen määrä kasvoi aivan huomaamatta. Alueella kasvoi runsaasti jonkun sortin mäntyjä jotka antoivat oman pihkaisen arominsa lämpimään ja aurinkoiseen säähän.







New Orleans

Sitten rupesimme ylittämään monenlaisia siltoja ja pian kaupungin keskustan silhuetti näkyi edessämme. Löysimme sujuvasti aivan ydinkeskustassa sijaitsevan hotellimme. Muu ryhmä ei ollut saapunut vielä joten odottelimme heitä terassilla iltapäivän lämmössä kylmän oluen kera

.


New Orleans





Canal Street New Orleans



Elvistelyä Bourbon Streetillä




Illalla siirryimme hyvässä järjestyksessä Bourbon Street:ille jossa nautimme hyvän ja runsaan päivällisen. Muut ryhmässämme eivät olleet käyneet kaupungissa joten kerroin kokemuksistani tästä upeasta kaupungista jonka jälkeen hajaannuimme tutustumaan alueeseen.

[kotka]

Bourbon Street

Seuraava päivä oli vapaa. Vaatimattoman aamiaisen jälkeen ajelimme pitkin kaupunkia muistellen menneitä. Kävimme myös ostamassa Louisiana-harrikkapaidat. Liike oli aika kaukana keskustasta mutta löytyi kuitenkin. Aavistuksen verran otti taas koteloon kun huomasimme myöhemmin että Bourbon Street:illä oli myös HD-krääsämyymälä josta olisi saanut samanlaiset paidat. No, ei se mitään.

Vein pyörän parkkiin ja siirryimme French Quarteriin nauttimaan alueen fiilingistä ja hyvästä musiikista jota onneksi löytyi Heavypaikoista huolimatta. Siirryimme Bourbonille nauttimaan päivällistä erääseen toiseen kerroksen kadunpuoleiselle terassille. Huomasin kyllä pöytään mennessäni että takanani istui yksinäinen nainen. En kiinnittänyt häneen huomiota mutta kun tuli laskunmaksun aika, tarjoilijamme, vanhempi musta herrasmies kertoi että takanani istuva nainen oli maksanut päivällisemme juomineen kaikkineen. Olimme Marjatan kanssa aivan ”äimän käkinä”. Nainen oli poistunut huomaamattamme, eikä tarjoilijakaan osannut kertoa syytä asiaan. Kyllä se näin nuukan miehen mieltä lämmitti kun saatiin ilmaiset ja hyvät sapuskat. Lisäksi tuli hyvä mieli tarjoilijan rehellisyydestä. Hänhän olisi voinut pitää rahat ja laskuttaa meitä normaalisti. Jälkiruoaksi kuuntelimme vielä vähän jatsia jonka jälkeen oli taas aika mennä unten maille.











Monen näköistä viheltäjää




Aamu valkeni kauniina mutta edelleen hieman viileänä kun starttasimme kohti Memphisiä Tennesseessä. Sami oli löytänyt n. 40 km pitkän sillan joka ylitti lake Ponchentrain-järven. Silta oli vaikuttava rakennelma, joskin yksitoikkoinen. Sen verran tuli myös tappiota, että tarakalla liehunut Suomen lippu irtosi ompeleistaan ja lojuu nyt järven pohjassa.




Matka jatkuu eteenpäin






Saavuimme takaisin Missisippin puolelle. Sami oli taas keksinyt hienot pikkutiet joita oli upea painella hienossa säässä. Maasto oli kohtalaisen tasaista mutta metsäistä. Asutusta ja karjan laitumia vilahteli tien molemmin puolin. Ajaminen oli todellista juhlaa. Vaatimattoman aamiaisen kompensoimme nauttimalla valtavan hyvät hampurilaiset. Ainoa ongelma kuppilassa oli se, että mustat sympaattiset tarjoilijatytöt puhuivat niin paksua Missisippin murretta ettei kukaan tahtonut ymmärtää sanaakaan. Otettiin sitten kädet avuksi ja homma pelasi.





[

[kotka]

Iltapäivällä taas kaistat lisääntyivät ja olimme Tennesseessä ja legendaarinen musiikkikaupunki Memphis saavutettiin iltapäivällä. Täällä oli tarkoitus käydä kylässä Elviksellä. Kuten kaikki varmaan tietävätkin niin Elkku asusteli suurimman osan elämästään täällä ja hänen kotinsa ”Craceland” on edelleen miljoonien fanien pyhiinvaelluspaikka. Saavuimme hyvässä järjestyksessä Elvis Presley-bulevardille ja majoituimme motelliin melkein Cracelandia vastapäätä.




Motellimme Memphisissä
Elviksen kunniaksi ajoimme Pinkillä Cadillacilla ruokapaikkaamme jossa olikin varsinainen meininki. Ruoka ja juomat olivat erinomaisia ja ryhmämme seurusteli vilkkaasti nauttien illasta. Lisäväriä iltaan saatiin kun eräs musta pariskunta innostui tappelemaan keskenään oikein kunnolla. Läheisessä pöydässä istuvat myös mustat poliisit eivät kauaa tappelua katselleet. Siinä ei kauaa nokka tuhissut kun pariskunta oli käsiraudoissa ja poistettiin vauhdilla ”kammarille”. Poliisit saapuivat muina miehinä jatkamaan ruokailuaan. Homma teki vaikutuksen ryhmäämme. Aika monella näkyi olevan nenänpää valkeana.




Kyllä Caddy on Caddy vaikka olisi vähän romukin.



Vanhoja poikia viiksekkäitä Memphis Tennessee



Tällaista meillä Memphisissä

Aamulla muu ryhmä valmistautui Elvikselle lähtöön.








Elkun olohuone

[kotka]

Kultalevyissä riittää



Elviksen (T)yöpuku



Komea on mökki




Elvis Aaron Presley 08.01.1935 Tupelo Missisippi-16.08.1977 Memphis Tennessee






Koska olimme Marjatan kanssa käyneet Cracelandissa, päätimme lähteä tienpäälle suuntana Dallas Texasissa. Sain Samilta zumoon hotellin osoitteen. Ensin oli kuitenkin ostettava Craceland -harrikkapaita.

Memphisin HD-myymälä oli aivan Cracelandin parkkipaikan vierellä joten kurvasimme sinne. Paikalla selvisi, että myymälä avattaisiin vasta tunnin päästä. Hetken pohdittuamme päätimme jatkaa matkaa ilman paitoja. Pientä vahingoniloa kieltämättä tuotti se että paikalle kurvaili muitakin paidan ostajia jotka päätään puistellen myös jatkoivat matkaa.




Yksi Memphisin symboleista: Pyramidi




Ylitimme Missisippi-joen tuttua siltaa myöten ja olimme Arkansasissa, presidentti Bill Clintonin kotivaltiossa. Arkansasilaiset sanovat: ”On hienoa että Missisippin osavaltio on olemassa niin mekin voimme katsoa jotakin alaspäin.” Totta tai tarua, en tiedä. Arkansasilaisia pidetään maassa kuitenkin amerikan savolaisina. (Sorry savolaiset, en ole keksinyt tätä ilmausta.)
Osavaltio on tasaista pääosin peltomaata vailla motoristille mielenkiintoisia paikkoja. Ohitimme Billin kotikaupungin Little Rockin hyvässä mutta edelleen koleahkossa säässä. Ylitimme myös Red River:in, erään villin lännen kuuluisista joista. Joesta on tehty tunnettu sävelmä nimeltään Red River Rock. Suomeksi kappaleen esitti, nimeltä ”Lapin poika” aikoinaan Matti Heinivaho.”





Texas

Matka taittui sujuvasti ja pian olikin edessä kyltti: Texarkana. Kaupunki on Arkansasin ja Teksasin rajakaupunki. Ohitimme kaupungin ”lennossa” ja sitten olimmekin Texasissa, missä kaikki on suurta. Maasto oli edelleen melko tasaista alkaen muuttua karummaksi. Horisontissa siinteli kuitenkin vuoria. Pellot alkoivat vähetä, hedelmätarhoja lisääntyä ja piikkilanka-aitoja alkoi olla tien molemmin puolin merkkinä karjankasvatuksesta, mistä osavaltio onkin kuuluisa.
Illan suussa saavuimme Dallasin ulkopuolella sijaitsevaan hotelliimme. Siellä joudun heti riitoihin receptionin naisen kanssa. Varaus löytyi, mutta eukko rupesi vaatimaan luottokorttiani kaniin. En tietenkään antanut sitä vaan kerroin että matkanjohtaja saapuu muun ryhmän kanssa myöhemmin ja antaa korttinsa jos tarvitsee. Eukko ei laskenut meitä kuitenkaan huoneeseen. Annoin kortin pitkin hampain mutta sen verran sain sovittua ettei korttia käytetä mitenkään ja että saan sen takaisin kunhan ryhmä on saapunut. Ryhmä onneksi saapui ja asiat selvisivät. Meillä oli melkoinen päivämatka takana: n. 770 kilometriä joten päivällisen jälkeen kaikki olivat kypsiä lakanoiden väliin.

[kotka]

Aamu valkeni sateisen oloisena ja tuulisena. Harvinaisen runsaan aamiaisen jälkeen lähdettiin tervehtimään Pamelaa, Sue Elleniä ja muita South Forkin tutuiksi aikanaan tulleita hahmoja.


Lähellä farmia saimme niskaamme melkoisen sadekuuron ja oli vedettävä ensimmäisen kerran sadevehkeet ylle. Ilma oli onneksi kuitenkin lämmin. Ajelimme sateessa ja yhtäkkiä rupesi rytisemään ja salamoimaan. Alueelle tyypillinen nopea ukkosmyrsky oli aivan päämme päällä. Eikä siinä vielä kaikki. Aivan vieressämme olevaan sähkötolppaan iski salama. Amerikassahan on näitä muuntajia sähkötolpissa eikä muuntajarakennuksissa kuten meillä ja muissa sivistysmaissa. No, kun salama osui muuntajaan kuului hirveä rysähdys ja muuntaja putosi tielle singoten sulaa metallia ympäriinsä. Lisäksi valokaaret ja kipinäsuihkut loivat Action filmin tunnelmaa valaisten hämärän aamun kertaheitolla. Vaikka olimme lähellä, ei ryhmämme onneksi vahingoittunut. Mahtoiko kukaan joutua housupyykille, sitä ei tunnustettu.

Saavuimme South Forkin alueelle, jossa komeassa rakennuksessa myytiin kaikenlaista Dallas-krääsää. Koska oli sunnuntai, ei varsinaiselle ranchille tietenkään järjestetty opastettuja kiertoajeluita joten Sue Ellen ja Pamela jäivät näkemättä. Kiertelimme hetken myymälässä ja jatkoimme kohti varsinaista Dallasia.






Dallasiin

Sade oli loppunut ja pian olimme varsin monikaistaisella tiellä jossa kuitenkaan ei ollut kovaa liikennettä nähtävästi sunnuntaista johtuen. Kaupunki oli tyypillinen amerikkalainen suurkaupunki jota lukuisat eri tasoilla olevat moottoritiet halkoivat. Kohteemme kaupungissa oli Elm Street: katu jolla presidentti Kennedy salamurhattiin 22.11.1963.
Nykyisinkin kuulee usein kysyttävän: ” Missä olit silloin kun Kennedy murhattiin?” Paikalla oli maksullinen parkkipaikka aivan surmapaikan vierellä. Kennedy-aiheista kirjallisuutta ja muuta krääsää kaupusteltiin alueella. Presidentin murhapaikalla oli pieni valkoinen risti maalattuna katuun.





Presidentti Kennedyn murhapaikka. Risti näkyy Marjatan olkapään kohdalla. Elm Street Dallas Texas





Tästä ikkunasta lee Harvey Oswaldin epäillään ampuneen surmalaukaukset.



Matka jatkuu...

[kotka]

Pakollisten kuvausten jälkeen suuntasimme keulamme kohti El Pasoa, tuota USA:n ja Meksikon rajalla sijaitsevaa perinteistä Villin Lännen kaupunkia. Sami oli taas tehnyt hienot reittivalinnat. Ajelimme pienempiä, mutta hienoja teitä kohti lounasta. Ilma lämpeni niin että alkoi olla t-paitakelit ensimmäisen kerran Etelä-Floridan jälkeen. Maasto alkoi olla karua ja kallioista ja kasvillisuus muuttui käkkyrämänty tyyliseksi.








Björn Wahlroosin egolle sopiva kiikkustuoli texasissa.

Keskellä Texasin sydänmaita pysähdyimme vanhan rakennusrykelmän luo virkistäytymään. Pihalla oli valtava puinen kiikkustuoli. En sen mittoja muista, mutta tuoli oli päässyt Guinnessin ennätysten kirjaan josta oli luonnollisesti sertifikaatti komeasti seinällä. Rakennuksen seinillä roikkui vanhoja työkaluja. Sisällä oli varsin komeita pöytäryhmiä tuoleineen kertomassa texasilaisten puuseppien korkeasta ammattitaidosta. Tuotteiden hinnat olivat myös ”texasilaisia” joten ne jäivät odottelemaan seuraavia ostajia.



Nyt tarvittaisiin kompassia







Texasin Sonora

Matka jatkui nauttien loistavasta ajosäästä. Harrikat pörisivät luotettavan oloisesti ja kaikilla oli suu messingillä. Illan suussa olimme jo kohtalaisen lähellä Meksikon rajaa. Siitä kertoi seuraavan yöpymispaikan nimi: Sonora, joka on myös Meksikon luoteisin ja toiseksi suurin osavaltio.
Texasin Sonora oli kuitenkin vaatimaton motelli jonka yhteydessä oleva ravintola oli lyönyt ovensa kiinni juuri ennen saapumistamme. Tilannetta paikkasi uima-allas johon etenkin naispuoliset retkeläiset ihastuivat. Sami ja Tero lähtivät hakemaan Sonoran ainoasta pizzeriasta iltapalaa. Itse kävin Shellin asemalta hakemassa huurteiset. Samin ja Teron palattua uima-allasbileet saattoivat alkaa. Pojille oli myös tarttunut hieman olutta sekä viiniä. Ilta oli hieno ja lämmin. Juttu luisti, pizza maistui ja kyytipojat saivat kyytiä. Todella kiva ilta.

Vaatimattoman aamiaisen jälkeen starttasimme taas kahdessa porukassa. Muut lähtivät Samin kanssa mutkateille. Itseäni kiinnosti El Paso joten lähdimme Teron ja Raidan kanssa painelemaan suorinta tietä kohti kaupunkia.





Siirryimme interstate 10:lle ja aurinkoisessa mutta tuulisessa ja yllättävän koleassa säässä ajelimme aivan Meksikon rajan tuntumassa kohti länttä. Mielestäni bensan kulutus vaikutti aika runsaalta. Arvelin sen johtuvan tuosta vastatuulesta ja tuntui että ylämäkiä oli aika runsaasti. Bensamittarin valo rupesikin taas tuijottamaan syyttävästi. En ollut huolissani koska asemia täällä erämaassakin oli varsin paljon.
Pian aseman kyltti näkyikin ja kurvasimme sinne. Sitten alkoi tuo jo tutuksi tullut vihlonta. Asema oli uusi eikä vielä edes avattu. Nyt otti oikeasti koteloon. Pyörän mittari ilmoitti lakonisesti että 23 mailia pääsee. Zumo vastaavasti kertoi lähimmän aseman olevan 27 mailin päässä. Alkoi sitten tuo taloudellisuusajo. Isoa sisään ja alamäet vappaalla. Pääsimme kuitenkin asemalle joskin veikkasin että viimeinen maili mentiin pelkillä höyryillä.

[kotka]

El Paso, Texas


Saavuimme El Pasoon. Ihmettelin, miksi zumo kierrättää meitä taas pitkin kaupunkia vaikka osoite on ohjelmoitu laitteeseen. Ajelimme pitkän pätkän mm. maiden välillä olevan korkean muurin vierellä. Luottamukseni zumoon palkittiin. Löysimme perille, mutta paikalla ei tietenkään ollut hotellia. Tuli taas Japani mieleen. Osoitteessa oli kuitenkin autovuokraamo jonne menin kyselemään. Asia selvisikin pian. Zumo oli ollut jälleen oikeassa. Virhe oli meidän. Osoitteena oli pelkkä Gateway ja numero. Olisi pitänyt olla Gateway West ja numero. Zumo vei meidät tietenkin Gateway East:iin samaan numeroon. Kiittelin autovuokraamoa ja pian olimmekin hotelli La Quintassa jonne muut olivat jo saapuneet. No, tulipahan ajeltua El Pasossa siellä sun täällä. Hotellin uima-allas sai taas vieraakseen vaaleata pohjoismaista naiskauneutta ja muutaman kaljaa kiskovan äijän.






Illalla oli taas vuorossa loistava meksikolainen päivällinen.



Seuraavana päivänä oli vapaapäivä jonka päätimme käyttää ulkomaanmatkailuun. Sami tilasi pari taksia ja pienen tinkimisen jälkeen ahtauduimme autoihin ja lähdimme Meksikossa käymään. Rajamuodollisuudet olivat oikeastaan olemattomat. Pienen jonotuksen jälkeen meitä vaan viitottiin eteenpäin. Ylitimme Rio Granden, jossa ei täällä ollut lainkaan vettä, ainoastaan betoninen oja kuvasi tätä ylvään nimen omaavaa historiallista rajajokea. Pian olimmeJuarezissä, tässä huumesodasta tutussa kaupungissa.
Juarez sijaitsee Chihuahuan osavaltiossa. Meksikolainen espanjanopettajani kertoi että sana ”Chihuahua” on intiaanikieltä ja tarkoittaa ”Koirien maata.” Täältähän on kai kotoisin samanniminen pieni karvaton räkyttäjä jota on vaikea määritellä koiraksi.
Kaupunki on tyypillinen meksikolainen paikka ja vähemmän matkustelleet ryhmäläiset olivat ihmeissään, kuinka elintaso voi muuttua näin nopeasti. Kiertelimme autoilla kaupunkia käyden aivan köyhimmällä alueella josta siirryimme kenraaleiden ja muiden korruptiotuneiden asutusalueelle. Melkoinen kulttuurishokki.



Marjatta ja Juarezin katedraali









Juarez Chichuahua Mexico





Siannahkaa alkupalaksi Por Favor!

Nautimme vielä erinomaisen lounaan Margaritoineen . Joskaan alkupaloiksi tarjotut friteeratut siannahkapalaset eivät tehneet kauppaansa, vaikka hovimestari niitä lämpimästi suositteli. Paluumatka oli helppo kunnes saavuimme USA:n rajalle. Tiukkailmeinen viranomainen nappasi kaikilta passit ja häipyi koppiinsa.
Mies palasi, antoi passit takaisin ja kysyi, mitä tuollainen porukka tekee jenkeissä? Vastasimme että ajetaan harrikoilla Miamista Losikseen. Kaverin käytös muuttui hetkessä ja pian olimmekin El Pasossa. Hotellin lähellä on Barnett Harley Davidson liike, jossa koukkasimme. Liike mainostaa olevansa maailman suurin HD-myymälä. Kyllä sillä kokoa olikin, ja tietenkin T-paitoja.

[kotka]

Harley Davidson Barnet El Paso Texas, maailman suurin harrikkaliike.

Aamu valkeni kauniina, tuulisena ja erittäin kylmänä. Pyöriä pakatessamme pohdimme kuinka täällä voi olla näin helvatan kylmä? Sami antoi loogisen selityksen asialle. Olimme varsin korkealla vuoristossa.

El Paso jäi taakse ja pian olimme erämaassa matkalla Sierra Vistaan Arizonassa. Ilma onneksi rupesi lämpenemään ja ajo maittoi. Tie kulki paikoitellen aivan Meksikon rajan pinnassa. Alueella liikkui lukuisia rajavartioiden partioautoja edestakaisin. Muutamissa autoissa oli monennäköisiä antenneja sojottamassa eri suuntiin. Emme kuitenkaan uskaltaneet kuvailla autoja.




Siirryimme Texasista New Mexicon puolelle. Maisema ei muuttunut. Tasaista erämaata riitti. Meksikon puolella siinteli vuorijonoja. Eräässä pikkukylässä nautittiin valtavat pizzat. Se jäikin ainoaksi pysähdykseksi tässä osavaltiossa.




Kyläposti New Mexicossa




Hyvät oli pizzat, eikä loppuneet kesken. New Mexico





Ylitimme Arizonan rajan. Nyt alkoi olla vuoria vähän joka puolella. Tie rupesi mutkittelemaan ja aloimme taas nousta jonkun vuorijonon rinteitä pitkin. Täällä oli upeata ajaa. Lämpötila oli siedettävä ja maisemat alkoivat olla vertaansa vailla.
Ohitimme myös erään ehkä maailman suurimmista avolouhoskaivoksista. Tie kulki henkeäsalpaavan läheltä valtavia monttuja joidenka pohjilla isot maansiirtoautot olivat kuin legopalikoita. Huima, pikainen välähdys lipui silmiemme ohi: Neljä moottoripyöräpoliisia tuli vastaan huimaa vauhtia, aivan kiinni toisissaan, voisi melkein sanoa että ”tappituntumassa”. Upea näky, jota tuskin kukaan kerkesi ikuistaa.

[kotka]

Kyllä Arizonassa asutaankin, ainakin postilaatikoista päätellen




Saavuimme Sierra Vistaan hyvissä ajoin. Kaupunki on pieni, tyypillinen amerikkalainen kaupunki. Kaikki kaupat ja palvelut ovat keskittyneet pääkadun varrelle. Kaupungista löytyi myös HD-myymälä jonne tietenkin oli suunnattava.
Paitakauppojen jälkeen kysyin henkilökunnalta missä voisin kulauttaa kylmän oluen kitaani. Hämillisen oloinen HD kauppias kertoi että keskustassa ei ole lainkaan baareja. Toivuttuani uutisesta hain juomat marketista.

Hotellin pihalla porukkamme tappoi aikaa seuraten Arskan korttitemppuja jotka olivatkin hienoja.




Vanhat junapelurit muistelevat. Sierra Vista Arizona

Pekka ja Tiina lähtivät pyörällä tutustumaan lähiseutuun ja palattuaan kertoivat että lähistöllä sijaitsee aito Villin Lännen kaupunki nimeltä ”Tombstone”. Olimme lähes kaikki sitä ikää jolle Villi Länsi oli mielikuvitusta kiihottava ja jännittävä aihe. Ehdotin Samille että seuraavana päivänä käytäisiin tuossa historiallisessa paikassa.
Päivällinen Sierra Vistassa nautittiin kiinalaisessa ravintolassa jonka buffet vetää vieläkin silmiä vinoon.

Aurinkoisena aamuna starttasimme ja siirryimme tuohon legendaariseen kaupunkiin. Pääkatu on melkein samannäköinen kuin toista sataa vuotta sitten.
Tombstonessahan tapahtui OK Corralin verilöyly. Legendaarinen sheriffi Wyatt Earp veljineen apunaan Doc Holliday surmasi tulitaistelussa kolme neljästä rikolliskoplan jäsenistä. Verilöyly sai jo sen aikaisen lehdistön riehaantumaan. Wyatt Earpista ja tulitaistelusta on Hollywoodissa tehty lukuisia filmejä, viimeisin kai Kevin Costnerin tähdittämänä.










Tombstone Arizona

[kotka]

Aamiaispaikka Tombstonessa

Villin Lännen aamiaisen jälkeen tutustuimme paikkaan. OK.Corral on museona ja varsinainen taistelupaikka on aidattu ja paikalla on luonnollisen kokoiset nuket oikein sijoitettuna kuvaamassa taistelua.




Geronimo ja Kauko, veljekset kuin ilvekset.



Meiltä “Puupalttoot “kätevästi kotiin kuljetettuna !




Ammattimiesten kaluja


Alueella on muutakin vanhaa tavaraa esillä: mm. ilotytön työhuone ja vanhat ruumisvankkurit. Todella hieno ja nostalginen paikka. Pakko myöntää että sorruin täälläkin paitakauppoihin joista on saanutkin kuulla harva se päivä. Tombstone on infon mukaan Yhdysvaltojen ainoa ”Villin Lännen” kaupunki joka on säilynyt lähes ennallaan.



Marjatta Villissä Lännessä

Seuraavaksi tutustuimme ”Boot Hill:”liin, kaupungin legendaariseen hautausmaahan. Paikka oli aivan kuin John Fordin länkkäristä tempaistu. Vai olisiko John Ford ottanut filmeihinsä mallia täältä? Paikka oli vaikuttava. Siellä lepää mm. OK. Corralin kolme uhria vierekkäin. Useimmissa risteissä ja paasissa luki: murdered, killed, hanged, killed by apaches jne. Löytyi alueelta myös yksi ”suicide”, olisikohan suomalaista sukua.









Boot Hill Graveyard Tombstone Arizona

Tombstonesta siirrymme pitkin upeita vuoristoteitä Arizonan pääkaupunkiin Phoenixiin.

[kotka]

Itse kaupunki ei tehnyt ainakaan minuun mitään vaikutusta.








Arizonaa




B-52 pommittajia varastoituna Arizonan kuivassa ilmastossa.

llan Phoenixissä kruunasi päivällinen rock-tähti Alice Cooperin kuppilassa. Alice Cooper on Horror rockin ikoneita jonka ura on erittäin pitkä. Oli miten oli, erittäin ruma mies ainakin netin kuvien perusteella. Alicen paikka oli iso tallimainen kuppila jossa pihalla oli onneksi pöytiä ja bändi viritteli soittimiaan kun saavuimme paikalle. Ruoan taso oli riittävä ainakin tilaamani hot dogin perusteella.

[kotka]

Phoenix jäi taakse ja matka jatkui. Upeassa säässä ja vielä upeammissa maisemissa saavuimme matkamme viimeiseen osavaltioon Kaliforniaan.





Rajalla oli tarkastuspiste josta koppalakkimies kättään heilauttaen toivotti meidät tervetulleiksi tähän maan ehkä tunnetuimpaan osavaltioon. Nyt oli vuorossa eräs matkamme kohokohta.


Saavuimme ”Joshua Tree National Park”:iin. Joshua Tree on omituisen näköinen, jonkinlaisen karvan peittämä neulastuppaisiin päättyvä puu tai pensas. Puisto on pelkkää kalliota, mutta millaista? Eroosio on muovannut kiviä ja kallioita sellaisella mielikuvituksella jota vain luonnolla voi olla.
Tie luikerteli uskomattomien kivimuodostelmien välistä. Joshuan puita ei ollut metsäksi saakka. Mutta se oli hyvä asia koska nämä ainutlaatuiset kivimuodostelmat näkyivät täydellisesti kirkkaan sinistä taivasta vastaan. Loistava kokemus jälleen tässä monipuolisessa maassa. Luonnonpuisto jäi taaksemme mutta muistoissa ja kuvissa se säilyy.












upea paikka tämä Joshua Tree National Park

[kotka]

[Maasto oli vaihteeksi tasaista. Saavuimme laaksoon jossa oli sadoittain erikokoisia tuulivoimaloita. Uusiutuva energia näyttää valtaavan markkinoita myös täällä.




Saavuimme Palm Spring:siin. Kaupunki on maan mittapuussa pienehkö, keskellä erämaata sijaitseva keidasmainen paikka. Se on myös nimensä veroinen. Palmuja on tungettu vähän joka paikkaan.
Kaupunki on ollut ja on vieläkin filmitähtien suosiossa. Mm. Marilyn Monroe asusteli täällä aikanaan. Motelli löytyi ja siirryimme päivälliselle vaihteeksi englantilaiseen ravintolaan. Sellaiseksi se todella osoittautuikin. Puitteet olivat komeat. Ruoka sen sijaan oli tyypillistä englantilaista eli varsin mautonta ja kallista.



Frankie on saanut nimikkokadun Palm Springsissä.


Etsiskelimme aamulla Marilynin patsasta jonka piti olla kaupungissa. Sami suoritti tiedusteluja ja kertoi sitten että patsas on siirretty jonnekin hevon kuuseen. Pyöriemme vieressä istuskeli nukkavierun näköinen kaveri joka nähtyään suomen lippuja pyörissämme tuli innoissaan juttelemaan kertoen olevansa entinen jääkiekkoilija, käyneensä Ruotsissa pelailemassa ja tuntevansa vielä Selänteen, Kurrin ja mitä kaikkia niitä onkaan. Kaveri suositteli lähellä olevan kasinon buffet-aamiaista lämpimästi ja lupasi vahtia pyöriämme sillä välin.

Ex-kiekkoilija ei puhunut läpiä päähänsä. Aamiainen oli runsas ja täyttävä, joskin ikääntyneet ruutuhousuiset kasinon asiakkaat katselivat meitä ihmeissään. Pyörät ja ex-pelaaja olivat paikoillaan. Hyvästelimme kaverin ja täyttelimme taaloilla styroxkuppia joka ei ollut kahville tarkoitettukaan. Lähdimme taas nousemaan Kalliovuorten rinteillä. Tie oli varsin mutkaista mutta loistavaa ajettavaa. Hienolla parkkipaikalla näimme Palm Springsin pienenä pisteenä alhaalla laaksossa ja tajusimme jälleen miten valtava tämä maa on.











Pekka tulee vessasta.

[kotka]

Pientä pönötystä näköalapaikalla.

[kotka]

Matka jatkui ja ensimmäisen kerran alkoi tuntua siltä että tämähän loppuu kohta koska Tyyni valtameri alkoi olla lähellä. Ajoimme suorastaan järkyttävän upean solan läpi. Korkeat, jyrkät vuorenrinteet kohosivat tien molemmin puolin ja mutkat oli kuin räätälöity harrikoille. Solan jälkeen alkoi taas tasaisempi osuus ja suunta oli suoraan länteen.

Eipä aikaakaan kun saavuimme kaupunkiin nimeltä Oceanside. Vanhana merenkulkijana erotin selvästi valtameren suolaisen, jodipitoisen henkäyksen harrikoiden katkusta huolimatta. Suoraan edessämme kimmelteli Tyyni Valtameri. Amerikan manner oli jälleen kerran ylitetty moottoripyörällä. Ryhmällä oli suut messingillä ja Ilmassa oli selvästi urheilujuhlan tuntua.




Tyyni valtameri näkyy ensimmäisen kerran tällä matkalla.










Emme kuitenkaan jääneet tänne juhlimaan vaan käännyimme etelään kohti San Diegoa joka oli matkamme toiseksi viimeinen etappi. Ajelimme pitkin kuuluisaa Pacific Highway ykköstä joka alkaa Leggetistä, pohjois Kaliforniasta ja päättyy Dana Pointiin jatkuen Old Pacific highwayn nimellä San Diegoon. Matkanteko oli hidasta liikenteen ja lukuisten liikennevalojen vuoksi mutta oikealla puolella loiskiva meri ja vasemmalla palmujen alla törröttävät isommat ja pienemmät talot loivat upean kuvan tästä hienosta seudusta.

Pian alkoi horisontissa näkyä pilvenpiirtäjiä ja kaistat lisääntyivät ikään kuin itsestään.


Kiertelimme hetken kaupungilla ennen kuin Sami sai navigoitua hotellillemme. Peter Pan oli törsännyt ja majoittauduimme komeasti Hilton Bayfront San Diego- hotelliin.





Sisäänkirjoittautuminen kesti kauan koska hotellissa oli Amerikan juutalaisten kansallisen kongressin kokous. Kalottipäistä porukkaa ravasi edestakaisin pitkin käytäviä. Odotellessamme pääsimme ”kypäräkaljoille” hikisen päivän jälkeen. Saimme huoneen josta oli upea maisema suoraan San Diegon lahdelle. Huone oli muuten hieno, mutta ilman jääkaappia. Käsittämätöntä tässä maassa. Jouduin turvautumaan täälläkin vanhaan Amerikan-konstiin: kaljat lavuaariin ja kerroksesta jäitä päälle.

Päivälliselle jouduimme menemään naapurissa olevaan sporttiravintolaan koska kalottipäät olivat valloittaneet hotellin kaikki ruokapaikat. Kuppila oli täynnä telkkareita, niitä roikkui katosta, seinillä, taisipa miestenhuoneessakin olla kuvaruutu. Lisäksi ruuduilta tuli joku nähtävästi tärkeä pallopeli, koska suurin osa porukasta huusi kun hullut kun ruudussa mustat miehet juoksivat edestakaisin pelivälineen perässä. Ruoka sinänsä oli hyvää mutta urheilurajoitteisena ei paikka inspiroinut.



San Diego Coronado islandilta nähtynä.

Seuraava päivä oli vapaata. Kaverini sisko oli jo 60-luvulla muuttanut USA:han ja asusteli nyt täällä San Diegossa. Olimme sopineet että tapaamme toisemme. Aamupalan jälkeen Taipaleen Eeva saapuikin hotellille ja tervehdimme lämpimästi pitkästä aikaa. Ajelimme ympäri kaupunkia tutustuen siihen Eevan asiantuntevalla opastuksella. Selvisi sellainenkin asia että alueen löytäjä oli Juan Rodriguez Gabrillo, portugalilainen tutkimusmatkailija joka seilasi kuitenkin Kastilian(Espanjan) lipun alla.

[kotka]

Pieni pala Suomea Balboan poistossa.





Eevan kanssa Gabrillon monumentilla



Valtava sotilashautausmaa kauniilla paikalla




illan kruunasi visiitti Eevan kotona jossa tapasimme myös Eevan miehen, Bernien joka on amerikansuomalainen ja tehnyt työuransa USA:n laivastossa lentotukialuksilla. Paikalle saapui myös Eevan sisko Maija joka oli seurannut siskoaan uuteen maailmaan ja jäänyt myös tänne. Muistelimme menneitä ja ilta sujui kuin siivillä. Bernie ja Eeva kyyditsivät meidät yöllä takaisin hotellille jossa kiittelimme heitä upeasta päivästä vieraanvaraisuudesta.


Aamulla koitti sitten viimeinen ajopäivä ja starttasimme Hiltonin parkkitaloviidakosta kohti Los Angelesia. Ykköstien miljoonien liikennevalojen takia ajoimme alkumatkaa isommalla tiellä. Poikkesimme kuitenkin Laguna Beachilla Teemu Selänteen ravintolassa joka tietenkin oli suljettuna näin maanantaisin.




Teemu Selänteen kuppila Laguna Beachilla




Lähellä ollaan.

Matka jatkui ja olimme kuin olimmekin Los Angelesissa. Motellimme oli lähellä Eagleridersia ja matkatavaroiden purkamisen jälkeen siirryimme hyvässä järjestyksessä vuokraamolle jossa pyörien luovutus tapahtui rutiinilla.
Itse olin varannut pyörän ylimääräiseksi viikoksi tarkoituksena käydä Josemiten kansallispuistossa. Pyörälle tehtiin ainoastaan huolto.
Siirryimme takaisin motellille takseilla ja rupesimme totuttelemaan olemaan tavallisia turisteja. Ilta huipentui siihen että Sami oli järjestänyt jäähyväisillallisen Hollywood Bulevardille melkein kiinalaista teatteria vastapäätä.

Ruoka oli erinomaista ja tunnelma, joskin haikea, oli katossa. Matkan kohokohtia muisteltiin. Kehuskelipa joku harrikoiden luotettavuuttakin. Kyllähän ne varsin hyvin pelasivatkin. Yksi vaihteisto-ongelma, tyhjentynyt ilmaiskari. lisäksi Arskalta löytyi alkumatkasta Heritagesta narunpätkä vetohihnan välistä aiheuttaen ylimääräistä tärinää, joka loppui, ainakin väheni kun naru saatiin helkkariin kiusaamasta. Kilometrejä kertyi n. 6000 kappaletta per pyörä.
Väsy alkoi vaivata ja jälkiruoan jälkeen osa porukasta siirtyi motellille. Me yökyöpelit kävimme Samin vuokraamalla helvatan isolla autolla Venice Beachilla yömyssyllä.
Beach oli melkein tyhjä ja kuppilat kiinni. kylmä tuuli puhalteli ropisevaa hiekkaa rannalta ikkunoihin. Yksi paikka oli onneksi auki ja siellä nautimme lähtökaljat.

Aamulla hyvästelimme Suomeen lähtevät ja Sami heitti meidät Eagleridersille jossa sama pyörä odotteli huollettuna ja onneksi myös pestynä.
Olin tullut siihen johtopäätökseen että Zumo oli tullut tiensä päähän enkä voinut luottaa siihen. Vuokrasin viikoksi navigaattorin joka osoittautui TomTomiksi. Sain laitteeseen suomenkielisen opastuksen mutta en sitten muuta. Otti vähän koteloon. Onnistuin lopuksi saamaan reitin Josemiteen johtavan tien risteykseen.

Matka alkoi. Olimme Marjatan kanssa pitkästä aikaa kahdestaan. Sen kunniaksi koukkasin Beverly Hills:sin kohdalla alueelle jossa kiertelimme jonkun aikaa ihmetellen rahamiesten ja filmitähtien asuntoja.

[kotka]

Matkan täytyi kuitenkin jatkua ja siirryimme moottoritielle zu….. sorry, tomtomin avustamana. Kaupungin ulkopuolella alkoi nousu. Loppujen olimme valtavan vuoren laella. Paikka oli hieno mutta lämpötila oli ehkä viiden asteen kieppeillä. Alkoi olla melko vilpoista kesävarusteissa. Oli pakko pysähtyä lämmittelemään. Onneksi alueelta löytyi meksikolainen ravintola josta saimme kuumaa kahvia ja tulisia tacoja jotka lämmittivätkin pitkään. Laitoimme myös sadetakit yllemme ja se oli järkevä ratkaisu.
Onneksi alkoi alamäki ja lämpö alkoi olla taas mukanamme. Nyt alkoi näkyä kuinka vehreä tämä osa Kaliforniaa on. Valtavat hedelmäpuutarhat jatkuivat silmänkantamattomiin tien molemmin puolin. Pieniä kaupunkeja ilmestyi silloin tällöin katkaisten hedelmätarhojen rivistöt.






Sitten aloimme taas nousta ylöspäin. Tarhat jäivät taakse ja maisema rupesi metsittymään. Varsin lähellä Josemitea katselimme yöpuuta ja sellainen löytyikin eräästä pikkukaupungista. Motellin vieressä oli varsin perinteinen baari jossa nautimme iltaoluet ja ostimme huoltoasemalta muutamat sandwichit huoneeseemme. Aamu valkeni kauniina mutta kylmänä. Laitoimme sovinnolla taas sadetakit niskaan.





Maasto jatkui metsäisenä ja saavuimme puiston portille jossa luonnollisesti rahastettiin 20 taalaa per nuppi. Puistossa oli vähän liikennettä, tie oli kapeaa ja mutkaista mutta hieno ajaa. Keskellä puistoa oli hieno näköalapaikka josta otimme pakolliset pönötykset kameraan. Ajoimme puiston läpi nauttien kauniista luonnosta. Valitettavasti emme nähneet alueella eläviä villieläimiä muutamia kotkia lukuun ottamatta. Ehkä oli parempikin, ettei esimerkiksi harmaakarhu pentuineen tullut vastaan. Puiston länsiosassa huomasimme taas miten korkealla itse asiassa olimme. Puusto harveni ja jyrkkä mutkainen alamäki alkoi.








Nyt näki kauaksi ja komeita seutuja. Siellä täällä näkyi karjatiloja laaksoissa jokien varrella.
Tasangolle päästyämme alkoivat taas hedelmäpuu-ja viinitarhat. Niitä riitti täälläkin silmänkantamattomiin. Pysähdyimme pienellä tuottajatorilla ja ostimme paikalliset mansikkaropposet. Mansikat olivat kauniinpunaisia ja suuria. Pettymys oli samanlainen kuin välimeren mansikoissakin. Mansikat olivat kovia, puumaisia ja maistuivatkin puulle.



San Franciscon tuttu silhuetti

Matka jatkui ja pian saavuimme Oaklandiin josta ajoimme pitkin valtavaa Oakland bridge:ä San Franciscoon. Silta toi meidät aivan keskustaan lähelle satamaa. Tässä vaiheessa tom tom vuorostaan sekoili ja ajelutti meitä pitkin kaupunkia joka sinänsä oli ihan hienoa. Olin ohjelmoinut Holiday Innin lähellä Fishermans Wharfia kohteeksemme. Aikansa temppuiltuaan kone rauhoittui ja löysimme Holiday Inn:iin.
Hotellissa kaikki sujui hienosti siihen asti kunnes selvisi että pyörän parkkimaksu oli 40 taalaa yö ja olin buukannut meidät kahdeksi yöksi. Ei auttanut muu kuin pulittaa taalat. Nyt olisi nitropurkin korkki narahtanut jos niitä olisi käyttänyt.
Teimme pienen kävelylenkin rannalla ja painuimme väsyneinä mutta onnellisina unten maille.

Aamu oli kaunis mutta kolea kuten täällä niin usein tuntuu olevan. Hotelli rokotti myös aamiaisesta 25 taalaa per nuppi. Pientä lohtua toi se että aamiainen oli varsin hyvä. Tiskillä oli suorastaan taivaallista kylmää paahtopaistia jota henkilökunnan paheksuvien katseiden alla santsasin uudestaan ja uudestaan.
Päivä kului kivasti kaupunkia kierrellessä.

Seuraavana aamuna ei sitten paahtopaistia ollutkaan. Nähtävästi hotelli kosti. No, ei pöydästä tarvinnut nytkään nälkäisenä lähteä, joskin esim. pekonia joutui odottelemaan. Asia aiheutti kiihtymystä myös muiden itsensä kipeiksi maksaneiden joukossa.
Päivän ohjelma oli sellainen että päätimme lähteä käymään Napa Walleyssa, Kalifornian suurimpiin kuuluvalla viinialueella.
Onneksi aamu valkeni kohtalaisen lämpimänä ja olin onnistunut syöttämään tom tomiinkin oikeat koordinaatit. Ylitimme komeasti Golden Gaten, nyt etelästä pohjoiseen. Napa Walleyn risteys löytyikin varsin pian. Seutu oli kaunista, loivaa laaksoa ja kukkulaa.



Golden Gatekin on paikallaan.




Alcatraz on edelleen vaikuttavan näköinen.

Sitten alkoivat viiniviljelmät ja niitä riitti. Saavuimme Napaan joka osoittautui pieneksi, uneliaaksi ja viihtyisäksi ja pilvenpiirtäjiä vailla olevaksi kaupungiksi. Koska oli sunnuntai, ei liikennettä ollut juuri nimeksikään. Kiertelimme kaupungilla aikamme ja jatkoimme matkaa. Löysimme mielenkiintoisen vanhan museokahvilan jossa pöydät ja tuolit olivat eriparia ja mm. kahvit tarjottiin vanhoista lasisista säilykepurkeista. Nautimme kuppilassa valtavat kotitekoiset burgerit.

Vatsat täynnä palasimme San Franciscoon. Edellisellä kerralla käydessämme Golden Gaten ylitys maksoi pohjoisesta etelään. Nyt olivat maksukopit tyhjiä. Johtuikohan sunnuntaista, en tiedä. Ajoimme Jefferson streetillä Marjatan kuvatessa näitä unohtumattomia näkymiä.
Saa nähdä onnistuiko. Illalla teimme vielä lenkin rannalla. Sen verran janotti, että nautimme vakiokuppilassamme oluet ja Margaritat. lasku oli 23 taalaa. Annoin kaksi kaksikymppistä. tyttö toi takaisin seitsemän taalaa, eli kymppi puuttui. Kävin sanomassa että vaihtorahat on väärin. Ilmeenkään värähtämättä tyttö kaivoi kympin lisää. Selvä kusetus, arvatkaa jätinkö tippiä.

[kotka]

Aamulla oli jätettävä tämä hieno kaupunki jälleen kerran. Komensin tom tomin Eagleridersiin L.A.ssa. Kone opasti meidät melkein tyhjillä kaduilla halki koko kaupungin. Ajoimme mm. Castron läpi jossa lukuisat sateenkaariliput liehuivat Amerikan aamunkoitossa.
Löysimme lopulta thePacific Highwayn n:o 1 ja taas alkoi ”naattiminen.” Vaikka tie oli tuttu, siinä oli jotakin mystillisen hienoa. Hearst’s Castlen rannalla oli nyt merinorsuja sadoittain kun niitä edellisellä kerralla oli parisenkymmentä. Kyllä hajukin oli sitä luokkaa.









Herst’s Castlen ranta


En ollut päässyt sinuiksi tom tomin kanssa ja rakkine opastikin meidät Lombokissa väärään suuntaan. Oli kysyttävä huoltoaseman tytöltä oikeata suuntaa koska myös opasteet eivät avautuneet täällä meikäläiselle.
Illan suussa saavuimme Venturaan jossa halvassa motellissa vietimme viimeisen illan ennen L.A:han saapumista. Erinomainen meksikolainen päivällinen kruunasi hienon ajopäivän.








Seuraavana aamuna olimme Eagleridersillä ja pyörän luovutus sujui ongelmitta.



Viimeinen yö sujui lentokenttähotellissa joka oli väärä ratkaisu. Hotellissa ei ollut sinänsä mitään vikaa mutta ainoa ajanviete siellä oli juopottelu koska alueella ei ollut minkäänlaisia ajanvietemahdollisuuksia emmekä me, lähestulkoon raittiina viitsisi alvariinsa tuon kaljan kanssa rallatella.

Norweigian Airlines toi meidät sujuvasti ja tapahtumaköyhästi kotiin.


Taas oli Amerikka näyttänyt uusia puolia itsestään. Matka oli hieno. Ainoa pieni pettymys oli ennakoitua kylmempi sää osassa maata. Muuten sää suosi meitä. Noin viikko siitä kun kävimme Elviksellä, Missisipissä, Tennesseessä ja Alabamassa oli kovat ukkosmyrskyt ja rankkasateet raiskasivat aluetta aiheuttaen suuria tuhoja. Noin kuukausi kotiinpaluumme jälkeen Napa Walley:ssä oli melkoinen maanjäristys joka rikkoi kaupunkia ja lukuisat viinikellarit menettivät järistyksessä viininsä. Olimme kerrankin oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

[kotka]

Kiitokset kaikille ryhmämme jäsenille yhteisestä ajasta ja kivasta seurasta. Lisäksi Kiitos Sami Seikkailijallle ja Peter Panille hyvin järjestetystä matkasta.

Kotka ja Marjatta

[kotka]

Hu huh!!!!!!!
Tulihan se. Laittelen vielä huomena parit kuvat lisää. Olipas taas tapaus. Kaikki mikää saattoi tökkiä, tökki. Asia johtui kuitenkin aivan minusta itsestäni. Tuo muisti tuppaa joskus pätkimään juuri näissä tietokoneasioissa. Muistan kyllä esim. Jaakobin poikien nimet kuten myös seitsemän veljeksen, mutta niillä tiedoilla ei ole mitään tekemistä näiden hommien kanssa.
Kotka ja Marjatta
ps, HYVÄÄ JOULUA JA UUTTA VUOTTA KAIKILLE. ITSE LÄHDEMME 20.12. KUUKAUDEKSI AUSTRALIAAN AJELEMAAN. KATSOTAAN SITTEN, SAANKO JUTTUA AIKAISEKSI VAI HEITÄNKÖ KOKO TIETOKONEEN ROSKIKSEEN.

[tonttuj]

Älä heitä tietsikkaa pois, yli tunti meni lukiessa ja oli hyvä syy myöhästyä töistä.
Kiitos matkakertomuksesta.

[Ossinmopo]

Kiitos matkakertomuksesta. Mukavaa luettavaa, hyviä kuvia ja matkakuume nousi.

Olisi pitänyt jättää lukemisen aloittaminen iltaan, koska en voinut jättää kerran aloitettuani kesken ja nyt jo myöhässä töistä.