Kirgisia - taas!

[erkkit]

Ihan hyvässä järjestyksssä piti lähteä matkaan: mökillä Keski-Suomessa talvehtinut pyörä sunnuntaina Helsinkiin, maanantai-aamupäivällä rojut mopoon ja illaksi ihmisten ajoissa Viipuriin ja sieltä kaakkoon. Minulla oli syy, ei niin hyvä mutta kuitenkin: Vuonna 2012 tein Kaspian kierroksen Turkin, Iranin ja -stanien kautta https://spotwalla.com/embed.php?id=4...ult&refresh=no (joka juttu on kirjoitetty Tadhzikistaniin saakka ja ehkä vielä joskus kirjoitan loputkin ja mahdollisesti jonnekin näytille laitan). Silloin siis, niin kuin minulle aina, tuli pieniä viivästyksiä viisumeiden kanssa ja Tadzhikistanin jälkeiset maat jäivät läpiajorangaistuksiksi kun kotiinpaluulle oli takaraja niin nyt ajattelin käydä paikkaamassa, jäi sen verran hyvät muistot Kirgisiasta.

-Ei se sitten ihan niin mennyt! Ajohousut olivat talven aikana eläneet, jostain puristi, henkselit väärin säädetyt ja väljääkin oli väärissä paikoissa mutta kun iltapäivä oli jo pitkällä niin menoksi. Kotona Helsingissä sitten paljastui että rouvan housut minä olin jalkaani pakottanut. -Se siitä rauhallisesta maanantaipäivästä, koukkaus takaisin sisämaahan tuli ohjelmaan. Aamulla pakatessa bemarin tankkilaukun vetoketju sanoi sopimuksen irti. Ei löytynyt pikasuutaria tai oikeammin vetoketjua siihen hätään, ei myöskään bemarin omaa laukkua hyllystä miltään myyjältä eteläisestä Suomesta. Heinolla oli laukku Espoossa mutta se oli pienempää mallia. Lahden myymälästä löytyi sellainen GS/GSAn laukku joka viritetään bensatankin korkin paikalle asennettavaan helaan. Kävin hakemassa sen matkalla mökille ja illalla virittelin paikoilleen. Toleranssit eivät olleet ihan kohdallaan, bensakorkki tahtoi jäädä raolleen ellei sulkenut kunnolla mutta toimi.

Tiistai-aamuna pääsin lopultakin reissuun asianmukaisesti vaatetettuna. Mikkelistä vielä hain uudet hellehanskat kun entisissä alkoi olla reikiä sen verran ettei niistä tositilanteessa paljoa iloa olisi ollut. Keli oli kuiva ja aurinkoinen, mikäs siinä ajellessa. Nuijamaalla meni tunti rajan ylitykseen mikä ainakin minulle oli ihan hyvä suoritus. Viipuri siis oli ensimäinen etappi, hotelli "Letutshaja Mysh" (lentävä hiiri), suomeksi kai "Lepakko". Ihan hyvällä paikalla ja toimi mutta vähän ylimainostettu. Huoneesta noin 80% vei julmetun suuri sänky mutta se ja peilaava katto varmaan selittyvät sillä että oli kuulemma ns. häähuone. -Ei tullut niille fasiliteeteille asianmukaista käyttöä. Perillä olin vielä kauppojen aukioloaikaan mutta Venäjän karttaa (Moskovasta itään) ei löytynyt. No, onhan OSM. Reitinsuunnuitteluun se ei tosin ole maailman paras kalu. Taidettakin ihailin.



Vaan aamusella yhdeksältä ponkaisin liikkeelle, täysin itseni yllättäen mutta hotellin siivoojat ehtivät sentään huiskuttamaan ja toivottamaan 'shastlivava puti', onnea matkaan. -Paitsi että eivät ne kaikki oikeastaan minulle huiskuttaneet, vetivät vain röökiä posket lommolla mutta sellaista se elämä on: pää painuksissa kohti uusia pettymyksiä!



Arvelin matkaa riittävän joten en mennyt rantatielle mutkittelemaan vaan köröttelin valtateitä pitkin Kronstadtin patotielle ja sitten A120 Pihkovan valtatielle. A120 oli peruskorjauksen takia suljettu läpiajoliikenteeltä mutta päätin kokaista ja niin vaan 20 kilometrin päässä setä avasi puomin ja teki kunniaa. Remonttia oli jäljellä enää muutama kilometri ja hiekka pehmeää mutta yllättävän hyvin meni. -Mopossa oli Anakee kolmoset. Olin laitattamassa Heidenau K60 Scoutteja mutta liikkeessä sattui pikku hassi, meni rengas vaihtopuuhissa rikki ja Anakee oli ainoa oikean kokoinen valmiina hyllyssä joten niillä sitten. Asfaltilla hyvä juttu, pehmosessa ei niinkään.

Tavoitteena oli päästä illaksi Velikie Lukiin ja poiketa satakunta kilometriä ennen Pihkovaa pienemmälle tielle. Jossain Gatchinan seutuvilla alkoi sataa ja keli viileni aamun viidestätoista kymmenen asteen tienoille. Luulin kaikkeen valmistautuneeni mutta tämä ei enää ollut kivaa. Tankatessa päätös kypsyi: pitää päästä saunaan ja pian.



Pihkovassa oli hotelli jossa tiesin varmasti sellaisen olevan ja sinne sitten. Vähän tyyris mutta länsimaista tasoa, ruoka myös. Sauna sen sijaan oli aito venäläinen 'banja', helvetillisen kuuma. A vot kun teki hyvää.

[erkkit]

Torstai oli toivoa täynnä ja hyvissä ajoin, kahdeksalta varmaan, lähdin jatkamaan kohti etelää. Jossain kohtaa oli opaste mutta onneksi se koski vain rekkoja.



Esiintyi myös todisteita elämän raadollisuudesta. Toisaalta, mikäs on levätä mullan alla kun muistoa kunnioittamassa on puskurin jäänteet ja kimppu aina yhtä ihania muovikukkia.



Velikie Lukiin oli turha enää poiketa ja matkaakin piti tehdä joten isoa tietä Valkovenäjän rajan pinnassa Smolenskiin ja sieltä kohti Moskovaa. Smolenskin valtatiellä (M1) vastaan tuli sadoittain moottoripyöriä. Jos oikein ymmärsin olivat menossa viikonlopuksi Ukrainaan kokoustamaan. Moskovan halusin kiertää kaukaa mutta poikittaistiet olivat hakusessaan. Vyazmasta lähtee reitti jota pääsee Tulaan. Valitettavasti sillä tiellä majoitusta on harvassa joten Vyazmassa menin tienvarsimotelliin yöksi kun keskustasta ei löytynyt mitään asumiskelpoista (mikä ei sinänsä ole ihme, harvinaisen surkea paikka). Päätöksentekoa helpotti sade. Irene sai yösijan viereisestä rekkaparkista räystään alta.



Motelli maksoi kolmisen kymppiä (€), lisäksi muutama sata ruplaa mopovahdille. Paikallinen nähtävyys oli häkkikarhu. -Aika surkea tapaus.



Tien äänet eivät juurikaan kuuluneet uniin mutta mopot kyllä erotti pitkälle aamuyöhön kun mattimyöhäiset pörräsivät kokoustamaan.

Aamut eikun paranivat, Irene hyrräsi jo ennen kahdeksaa. Alkumatka meni säätämiseksi kun OSM antoi hiukan viitteellistä tietoa kaupungin kiertämisestä. Yksi rautatieylikäytävä olikin vain jalankulkijoille ja kun vaihtoehtotie jatkui yksikaistaisena niin käännyin ympäri ja kiersin keskustan kautta. -Olisi siitä päässyt jos olisi rohkeasti vain jatkanut, kaupungin toisella puolella oli jopa tienviitta kylään josta käännyin takaisin. P132 oli oikein hyvässä kunnossa mutta liikennettä ei juuri ollenkaan - tai ehkä juuri siksi.Sadettakin tuli mutta se tuntui vain virkistävän, päivästä näytti tulevan lämmin. Pellolla mainostettiin kylän palveluja. En olisi pysähtynyt mutta piti katsoa mitä tarjolla. Hierontaa ei ollut missään muodossa.



Kaluga oli merkittävä hidaste. Luulin olevani ovela ja lähdin kiertämään vasemman kautta kun keskustaan menevä tie näytti olevan tukossa. Vikatikki mutta sellaista sattuu. Poliisitkin pysäyttivät ja ihmettelivät mistä tulossa ja minne menossa ja totesivat että eksyksissä poika olet. Näytin gepsiä ja ymmärsivät heti että et sinä näille nurkille olisi itse keksinyt. Keskustan jouduin sitten ajelemaan kuitenkin. Päivän etappi päätyi Tulaan, sieltä oli jo hotellinkin varannut, Armenski Dvor tai Hotel Armenia. Sijaitsi keskustassa Leninin aukiolla, vastapäätä kaupungintaloa mutta vaati silti iterointikierroksen ennen kuin löysin sisäänkäynnin, yksi katu kun oli rakennustöiden vuoksi suljettu. Pysäköinti oli viereisen ostoskeskuksen kellarissa. Eivät vartijat mitenkään kummastelleet, mopon sai jättää minne halusi ja kaikkialla yhtä turvallista, tietysti.

Kello oli jo lähempänä kuutta kun pääsin asettautumaan aloilleni ja uupumus alkoi käydä päälle. Ei siis tehnyt mieli kaupungille ja syömään meninkin hotellin ravintolaan ylimpään kerrokseen. Ruoka oli ihan OK vaikka armenialainen keittiö ei ihan heti kolahtanutkaan. Asiakkaita oli vähän, muutama pariskunta. Koska kyseessä oli korkean tason ravintola oli siellä myös elävää musiikkia: nuorehko naishenkilö esitti taustanauhan päälle armenialaista poppia mutta lujaa - tai en minä tiedä oliko se armenialaista mutta venäläistä se ei ainakaan ollut.

Tulaan halusin tulla koska Leo Tolstoin kotipaikka, Jasnaja Poljana, on viitisentoista kilometriä kaupungista ja turisti kun olen, halusin käydä katsomassa. Seuraavana aamulla siis pyysin hotellia neuvottelemaan taksin. Pyyntöä noudatettiin heti kun olin oppinut lausumaan nimen oikein [jasnaja paljaanaja], harjoiteltava oli heti mutta äänekkäästi. Tuota pikaa taksi saapui ja pöräytimme kartanolle, 400 ruplaa halusi mikä oli mielestäni ihan kohtuullista. Tunnin, puolitoista katselin nähtävyyttä, ihan OK. Ainoa mikä jäi vaivaamaan oli rakennusten ja viljelysten kunto: vaikka Tolstoi olikin lievään suurpiirteisyyteen taipuvainen maallisten asioiden hoidossa (hippi ennen kuin se oli muotia?), en suostu uskomaan että rakennukset sata vuotta sitten olivat yksitoikkoisesti puhtaan valkoisia ja että puutarhat jätettiin niin vähälle hoidolle. Venäläiset kartanot olivat värikkäitä ja puutarhoja hoidettiin koska vihannekset ja hedelmät tulivat sieltä vaikka kuinka oli suuri kirjailija.



Mukavuuksiakin oli, niin kuin uimakoppi. Oikeastaan se oli vain aidattu kastautumispaikka,





-Voi olla että nykyään nähtävyyttä hoitavalla yhteisöllä on rahat tiukalla. Palukyytiä piti vähän odotella mutta henkilökunnan avulla sellainen sitten löytyi. -Ja muistinko mainita että Tula tuntui hirvittävän isolta paikalta. Todellisuudessa väkeä on vain puolisen miljoonaa. Ehkä se että koko kaupunki on yhdessä kasassa saa sen tuntumaan suuremmalta. -Jaa että miksikö taksilla nähtävyyksiä katselin? Turismi etenkin helteellä ulkokohteissa on mukavampaa hellevetimissä. Mopovermeet päällä tuo keikka olisi jäänyt tekemättä kun Venäjällä en oikein uskalla ajella ilman täysvarustusta.

Jokaisessa venäläisessä itseään kunnioittavassa kaupungissa on kreml, muurien ympäröimä hallintokortteli. Tulan kremlistä oli jäljellä lähinnä vain muurit ja muurien sisäpuolella muutama kirkko ja vanha hallintorakennus, kaikki muu oli ajan saatossa kulunut pois. Se oli nopeasti kuitattu. Loput kohteet pääsin laistamaan kun raju ukkoskuuro iski juuri oikeaan aikaan. Asemuseo oli sierretty kremlistä tois' pual' jokke eikä sinne enää ollut hinku, ehkä Tolstoi pasifismi oli ehtinyt tarttua.

Hotellin vieressä ahkerasti uutta pytinkiä pysytettiin. Hiki tuli jo pelkästä katselusta.



Lounasaika oli ohi ja päivällisaika ei ihan vielä mutta kun nälkä oli niin kävin paikallisen foorumin yläkerran ravintelissa. Oli erikoistunut sushiin, italialaiseen, texmexiin ja paikallistakin sapuskaa sai niin että fokus oli kohdallaan.- No, on sitä huonominkin syöty. Helsingin keskustan ostoshelvetit ovat kirkonkylätasoa verrattuna tähän viritykseen, niin koon kuin tavarankin puolesta. Ei oikeastaan olisi pitänyt hämmästyä. Vetäydyin hyvissä ajoin vaakatasoon. Turismi on rankkaa.

[erkkit]

Aamulla lähdin ennen kahdeksaa liikenteeseen, tavoitteena Saratov. Tula oli juuri niin hiljainen kuin suurkaupunki voi sunnuntai-aamuna olla: muutama yksinäinen kulkija ja minä. Jostain syystä en halunnut lähteä gepsin osoittamaan suuntaan vaan luulin paremman reitin havainneeni. Ei siinä mennyt kuin enintään kymmenen kilometriä hukkaan, P132 itään oli aika viitteellisesti merkitty mutta sitten kun löytyi niin ei mitään hätää. Muutama tunti ja löysin M-kutosen joka vie Moskovasta Volgogradiin ja Astrahaniin. Asfaltti oli vastikään laitettu, työt olivat jossain vielä meneillään mutta eivät haitanneet. Päivän sade tuli jossain Tambovin seuduilla jossa käännyin itään P208:lle. Suoraan sanoen minulla ei ole mitään selvää mielikuvaa tuosta päivästä: lievästi kumpuilevia peltoja, koivumetsää, pieniä kaupunkeja ja muutama suurempi.

Saratovissa olin käynyt pari vuotta sitten ja jotenkin tykästynyt. Kun seudulla ei ole merkittäviä luonnonvaroja niin ei ole myöskään ollut oligarkkeja jotka olisivat päässeet toteuttamaan itseään rakentamalla lasipalatseja paraatikeskustaan. Haitta on se että kun kaupunki on rutiköyhä niin katuja tuskin on korjailtu sitten neuvostovaltion hajoamisen. Olin katsonut hotellin keskustasta mutta kun saavuin paikalle vasta kuuden jälkeen (sunnuntain paluuliikenne ja vuosikymmenen ainut päällystystyö tukkivat kadut niin että eteneminen oli hidasta kun jalkakäytävälläkään ei oikein voinut ajella). City-Hotel Bogemia löytyi muutaman kyselyn jälkeen, ei ollutkaan ihan niin keskustassa kuin arvelin ja sijoitus netin kartalla strategiset 50 metriä pielessä niin että etsin sisäänkäyntiä väärän talon pihalta.



Parkkivahti ei selvästikään tykännyt ottaa mopoa huolekseen mutta minkäs voit, pysäköinti vieraille ilmaista.



Hotelli oli kuudennessa kerroksessa, siis kuudes kerros oli se hotelli. Huonejärjestys oli aika outo mutta muuten ei valittamista. Ravintola löytyi kadunkulman päästä, sama konserni, italialaista. Muuten hotellin totesin hukkainvestoinniksi, kaupungille ei jaksanut enää lähteä.

Ja sitten tuli maanantai: päivä jolloin melkein ajoin Kazakstanin ohitse. Aamupala tarjoiltiin seitsemältä, ihan pyynnöstä ja vain minulle. Joku muukin asukki oli mutta söivät huoneissaan ja poistuivat duuniin, komennusmiehiä kaiketi. Kun keskustassa olin niin sain kärsiä ruuhkasta. Volgan yli johtavalle sillalle oli väkeä menossa tien täydeltä ja piti oikein tsempata että pääsi väliin tunkemaan. Piti sillalla pysähtyä ja todeta että leveä se on.



Joen takana Engels antoi huomattavasti vauraamman vaikutelman kuin mitä sain Marxista muutama vuosi sitten. -Nyt pitää muistaa että kaikki on suhteellista! Kazakstanin rajalle oli ehkä 150 km. OSM oli taas hiukan suurpiirteinen joten merkkasin kohteeksi pisteen rajan tuntumassa. Asutus harveni, puut kanssa ennen kuin kokonaan loppuivat ja pikku sadekuuroonkin ehdin. Kuudes ajopäivä peräkkäin kun vettä tulee jos ei paljon niin vähän ainakin. Ja se raja: jossain kohtaa päällyste loppui ja tie kääntyi pohjoiseen. Jonkun kummun päällä oli omituinen näppylä. Kahdesti katsoin ja selvisihän se:



Oli telatraktori viety parkkiin pois häiritsemästä.



Ja se raja: jossain kohtaa päällyste loppui ja tie kääntyi pohjoiseen. Taas viitisentoista kilometriä ennen kuin ajatus ehti mukaan: tämä tie kiertää Kazakstanin, ei vie sinne! Täyskäännös ja silmä tarkkana: tästä 'päätiestä' erkani itään sivutie jonka alussa pieni pieni parkkipaikan omainen aukio jolla muutaman rekan vetävä katos. Katoksen tolpassa, n. 50 metriä päätiestä, oli A4-kokoinen sininen kyltti jossa selvästi luki 'Казахстан'. Kandee katsoa tarkkaan viittoja! Raja-asemalle oli vielä kolmisen kilometriä autenttisen huonoa tietä. Venäjän puolen raja-asema oli normaali rähjäinen härdelli, Kazakit taas olivat panneet rahan haisemaan ja infra oli sen mukainen. Matkustajia ei kuitenkaan ollut haitaksi asti. Kazakkien puolella joku nuori tullimies jopa osasi kohtuullisesti englantia. Meitä kolmansien maiden kansalaisia ei kuulemma aina riitä edes joka viikolle mitä en lainkaan ihmetellyt. Vakuutus piti tietty ostaa ja konttikonttorista sellainen myytiin, teetä sai kanssa samaan hintaan.



Jutut kazakkipoliisien hirmuvallasta olivat kirkkaana mielessä kun lähdin köröttelemään kohti Uralskia. Tie oli kunnoltaan vaihteleva ja ns. tietöitä oli tiheässä. Joka tietyövaroituksessa oli työmaan pituus 6 km ja rajoitus 40 km/h. Meni jonkun aikaa ennen kuin ymmärsin että niin merkataan kaikki tietyöt, siltarumpukorjauksista alkaen ja että rajoitus loppuu vastaantulevien merkkiin eli esim. sadan metrin päästä. Vauhtia se ei silti paljoa lisännyt, asfaltin kuopat pääsivät yllättämään tarkasta tiiraamisesta huolimatta: paikkaus ja reikä näyttävät kauempaa ihan samanlaisilta tummilta läiskiltä ja totuus ilmeni usein aivan liian myöhään.

Rajalta oli Uralskiin pari sataa kilometriä. OSM:n kartta oli keskustan osalta varsin suurpiirteinen eikä Lonely Planetkaan ollut varsinaisesti avulias mutta kysyvä ei teltä eksy. Kun hotellin nimi on 'Pushkin' niin luonnollista on että se löytyy runoilijan patsaan takaa. Valitettavasti ajoin ohi kun olin tottunut siihen että merkkihenkilöiden patsaat eivät voi olla kolmea metriä pienempiä. Tämä kokovartaloteos oli puolitoistametrinen. Hotelli oli hyvä. Ihmettelin parkkipaikalla muutamaa hyvin peitettyä mopoa. Selvisi että omistajia olivat Neil Kanadasta ja saksalainen Ulf, matkalla maapallon ympäri. Myöhemmin heidän tiensä erosivat: Neil kutsuttiin takaisin töihin ja Ulf jatkoi matkaa yksinään.



Yöllä känny piippasi - tulipa aamu äkkiä mutta pitihän puhelimen jo puoli seitsemältä soidakin ja aikaeroakin oli tullut tunti lisää. Kamat kasaan, vaatteet päälle, miksiköhän ulkona on vielä niin pimeää, känny taskuun - ja voi prkl!! - se piippaus olikin ollut tekstari joka ilmoitti sähkökatkosta kesämökillä ja kello oli oikeasti puoli kaksi yöllä. Seuraava lähtö onnistui paremmin, aamu oli kaunis, tie Aktobeen oli vastaremontoitu ja iltapäivällä kiitettävän lämmin.

Muuten ikävän näköistä kaupunkia oli kaunistettu Suuren Isänmaallisen Sodan sankareilla. Kuvan neiti kk-ampuja päätti taipaleensa Nemelin taisteluissa v. -43. -Mihin joutuisimmekaan ilman internettiä.



Vasta kolmas hotelli, Aktobe, toivotti tervetulleeksi. Aito Intourist-kokemus mutta 'ljuks'-tason huoneessa oli sentään ilmastointi. Siinä pällistellessäni elämänmenoa pihaan päräytti kaksi länsimopoa: Neil ja Ulfhan siinä. Vastoin suunnitelmiaan päättivät hotelliin majoittua eikä telttaan. Olutta juotiin, Ulf nuorena miehenä seurusteli englannitaitoisen respan tytön kanssa mutta ei kuulemma sen pitemmälle päässyt. Siitä kaupungista ei sen enempää. Aamulla totesin mopojen tyylikkään ryhmittelyn. Selvästikin parkkipaikan vahti halusi keskittää riskit.

[Curveball]

Kelpo reissutarinaa.....vaikka voissa paistaisi, ihmiset on idässä mielenkiintoisia. Jos saan pyytää, ihmisten valokuvat matkan varrelta kuvittaa paremmin tarinaa kuin talojen seinät ja parkkipaikat. Itse en uskalla Wieniä idemmäksi, joten rohkeampien tarinoita on mukava lukea.

[erkkit]

Juu, huomasin itsekin että tietty inhimillinen kosketus puuttuu. Ajelin menon ns. siirtymätaipaleena ja takaraivossa oli koko ajanajatus että eteenpäin ettei maali karkaa ja kun ihmisten kuvailu on semmoista oikean hetken kyttäystä niin jäi aika vähälle. -Ei ihan kokonaan ehkä, jospa vain madallan rimaa?

[erkkit]

Vaan sitten piti etelään kääntyä ja aamuseitsemältä tuli lähdetyksi, tavoitteena Aralsk ja kuiville jääneet troolarit. Ensin piti kuitenkin ajaa vähän:



Ja matkaa riitti, lounastakin nautin ja ihmettelin kotieläimiä.





Joku oli koulukiusattu!



Aralskiin siis poikkesin ja kierroksen tein. Troolareita en nähnyt, vanhan sataman kyllä ja hotellin. Oli niin luotaantyöntävän näköinen paikka että jatkoin matkaa, Baikonuriinhan oli vain pari sataa kilometriä, kello viiden huitteissa ja tämäkin tie juuri remontoitu. Minä tiesin -tai olisi pitänyt tietää- että Baikonur on suljettu kaupunki, vain kutsutut pääsevät. Kaunis ruskeasilmäinen miliisiupseeri (naispuolinen) ei löytänyt nimeäni listasta eikä millään voinut tehdä poikkeusta. Samalla viikolla laukaistiin joku ESAn huoltoalus avaruusasemalle joten ehkä varotoimia oli kiristetty - sakuja ja ranskalaisia oli kutsuvieraslistalla sivukaupalla. No, pysäyttivät paikallisen nuoren miehen joka mopolla (Yamaha, 250cc) kotiinsa menossa oli. Vladimir osasi englantia ja tulkkasi pyynnöstäni vähän lisää ('upseerilla on niin kauniit silmät' -kohteliaisuus otettiin vastaan ystävällisesti hymyillen) ja luotsasi minut sitten tienvarsimotelliin kaupungin ulkopuolelle.



Se motelli ei ollut mitenkään mieltä ylentävä eikä olo muutenkaan: vasenta pohjetta kolotti häiritsevästi mikä harmitti etenkin kun en ainakaan muistanut mihinkään rikkoneeni. Buranaa kehiin. Teki mieli pitää jalkaa suorana ja kun se roikkuessaan tahtoi asfalttia raapia, jousituksen maastoasetuksesta huolimatta (eläköön ESA), niin istuin sitten vasemmalla kankulla jolloin mopo oli tietysti vasemmalle kallellaan ja etupyörästä huomasi että kantikkaaksi menee taiteellisesti toispuoleisesti. Joka tapauksessa toistaiseksi pisin siivu tällä keikalla. Jostain kumman syystä kilometrit eivät kartu niin kuin tavallisesti.

Aamulla puoli seitsemältä olin taas mopon selässä. Myöhästyi lähtö vähän kun vartijaa ei tahtonut saada hereille avaamaan parkin porttia. Mikäs ihme tuo: henki haisi niin että sivullinenkin olisi syvään hengittämällä pienen pöhnän saanut. Kosmodromikuvien jälkeen radanvartta kohti Shymkentiä.





Ilmeisesti oli tavarajuna äskettäin kiskoilta suistunut: öljyvaunuja kumossa, korjausmiehiä piukassa ja seuraavan sadan kilometrin matkalla joka seisakkeella ja sivuutusraiteella juna tai kaksi odottamassa matkan jatkumista. Tällä osuudella tie oli vielä vakavasti remontissa: arvelen että lähemmäs pari sataa kilometriä seisaaltani ajelin tilapäisteitä pitkin. Vaan ei se aina herkkua muillakaan:



Ja heinätyöt käynnissä.



Kymmeneltä mittari ylitti 30C ja iltapäivällä koko ajan yli 35C niin että ei palellut yhtään. Ei tarvinnut enää ihmetellä miksi Araljärvi kuivuu: jokien vesi kuluu kasteluun. Tien vierillä oli riisipeltoja satoja kilometrejä. Voi olla että on haihdunta melkoinen. Vaan Shymkentiin pääsin viiden maissa, hotelli oli 'Orbit'. Netistä olin nähnyt tarjouksen: 'boutique' hotelli €50 yö ja siinä tilassa en mitään halunnut enää itseltäni kieltää.

[hostage]

Nostan sulle hattua! Hienoa työtä, loistava matkakertomus ja vieläpä missäpäin maailmaa?; Venäjällä/Entisen NL: alueella ja vielä syvällä siellä.

Itse olen asunut Novosibirskin lähellä etelä-siperiassa aika kauan ja käynyt muuallakin Venäjällä. Tiedän ihan kokemuksesta, esim. miten "hyvin" paikalliset puhuu englantia, millaisessa kunnossa tiet ja yleinen infrastruktuuri on ja miten mutkattomasti siellä asiat välillä hoituu

Hyviä puolia unohtamatta; Avuliaita ja vieraanvaraisia ihmisiä ja kuten joku sanoi; Venäjällä mikään ei toimi, mut kaikki onnistuu.

Anyway, hieno ajatus Käy kateeksi hyvällä tavalla, jatka samaan malliin!

[erkkit]

Kotilääkärin ohjeiden mukaan sitten itseäni lääkitsin: apteekin varastot ostin tyhjäksi (lääkärin kirjoittamaa reseptiä ei tarvittu) ja ahkerasti pruuttailin. Jossain vaiheessa kypsyin ajatukseen turvata paikalliseen tohtoriin kun turvotus pahalta näytti ja etenkin oli kipeä. -Ja kotilääkäri ei varsinaisesti ollut raavaiden miesten karvaisten koipien erikoisasiantuntija. Hotellin saattajan/tulkin kanssa ensiavussa vierailtiin ja käytiin jollain muullakin osastolla. Sairaala oli parasta 30-luvun neukkuarkkitehtuuria, portaikossa kristallikruunut ja sitä rataa.



Ihan asiallinen paikka, tiesivät mitä tekivät, kommunikaatio länsikielillä oli vain vähän niukkaa. -Mutta ainakin tämän hoitajan silmät olivat kauniit.



Ongelma ei onneksi ollut se mitä kotilääkäri oli luullut, vaiva ei ollut edes vakava mutta silti kipeä. Seuraavan päivän pidin rokulia, ties kuinka monennen kerran tällä keikalla - hoidoksi kun määrättiin särkylääkettä ja lepoa. Kazakhstanissa saa olla viisi päivää rekisteröitymättä ja minulta olivat päivät kulumassa umpeen. En ollut oikein virastokierroskunnossa mutta hotellin omistaja/manageri kävi hoitamassa homman eikä minulla ollut enää mitään kiirettä. -Oli muuten hotelin omistaja korealaista alkuperää: Stalinin aikana neukkuväkeä siirreltiin sinne tänne, länsirajalta itään ja päinvastoin, varmaankin siksi että junat kulkisivat täynnä molempiin suuntiin ja niinpä myös Kimin isovanhemmat oli raijattu Vladivostokin seutuvilta Kazakhstaniin. Parempi minulle: kazakkiruoka ei ole niin hirveän monipuolista, korealaiset ja japanilaiset upposivat paljon paremmin. Omistaja halusi virallista kuvaa ja sellainen otettiin. On kuvassa oikealla.



Yksi päivä lepoa riitti ja Kirgisia odotti - tai minä mieluummin Kirgisiaa. Issyk Kul-järvelle pääsi keskeltä maata oikaisemalla tai sitten pohjoisreunaa Bishkekin kautta. En ollut oikein iskussa ja kun en teiden tilaa tiennyt eikä syrjäseutujen yösijojen sijainnista oikein ollut varmaa tietoa niin ajelin Bishkekiin, matkaa oli vain runsaat 400 km. Tietöitä oli taas Bishkekin tuntumassa, kazakit tekivät uutta tietä Almatyyn. Rajalta oli Bishkekiin alta sata kilometriä mutta siinä meni toinenkin tovi: koko matkan yhtä kaupunkia ja rajoitukset sen mukaisia. Satuin vielä lehmien kotiinvientiaikaan liikkeellä olemaan ja ruuhkiahan siitä syntyi. Pienet sadekuurot eivät oikeastaan enää jaksaneet piristää vaikka kaksi päivää aikaisemmin olisin sellaisesta antanut puolet taivasosuudestani. No, 'Grand Hotel' löytyi pienen kunniakierroksen jälkeen, parkkipaikka rehellisesti hotellin edessä ja vartija kertoi kovin uneton öisin olevansa. Hyvä juttu!

Hotelli vähän omituinen mutta mitäs siitä, kullitusta kovin aulassa mutta huoneet vähän miten sattuu, kokoa riitti ja varustus periaatteessa kunnossa mutta kaikki tuntui ... eripariselta. Kaupungilla syönti ei houkutellut joten hotelliravintolan 'plov' (keskiaasialainen versio risotosta) oli OK. Seuraavana päivänä jotain piti tehdä ettei olisi ihan mökkiintynyt. Pikku ajelu kaupungilla, pysähdys pankkiautomaatille ja kun hotellin vieressä oli ilmeisesti konserniin kuuluva autopesula niin Irene sai kunnon suihkutusta, ihan tarpeeseen. Vehkeissä riitti painetta ja minulla oli hätä hillitä nuorta miestä ettei kovin läheltä tiivisteitä ja ABS-antureita päin roiskuttelisi. Ennen



ja jälkeen



Ajattelin siirtyä ohjaamaan takapenkiltä mutta kun olin jättänyt sen pois matkasta niin pitempiaikainen oleskelu takaohjaamossa ei sitten oiken onnistunut. Mopossa oli vakionopeussäädin niin että suoremmilla teillä ei jatkuvaa otetta tangosta tarvittu.

Issyk Kul oli vain päivämatkan päässä ja arvelin että kyllä sen kärsii. Aamulla satoi aikuisten oikeasti mutta kun kerran olin ylösnoussut ja ajovalmiina lähtemään niin mikäs auttoi, vaari lähti köröttelemään. Bishkekistä poistuminen oli yhtä hidasta kuin tulokin eikä sade sitä yhtään helpottanut. Jossain kohtaa Garminin bluetooth-tiedotus lakkasi kuulumasta ja syykin selvisi tuota pikaa: vehje oli pudonnut telineestä, olin varmaankin lähtiessä tökännyt huonosti paikalleen. Nopea uukkari - onneksi tien reunassa oli piennarta! Kun olin saanut mopon tulosuuntaan pysähtyi jo auto kohdalle ja kuski ojensi pudoneen vehkeen, oli nähnyt tapahtuman. -Se on varmaan niitä harvinaisen ajopelin ainoita siunauksia, katsotaan pitkään ja tarkasti. Ei korvausta halunnut vaikka olisi kyllä ansainnut. Vähän aikaa Garmin nikotteli ja antoi erikseen ohjeet jokaisessa risteyksessä mutta asettui muutaman tunnin kuluessa. Luxemburgin halki myös ajoin. Tämä kaupunki oli kuitenkin Rosa L:n mukaan nimetty, ei sen suuriruhtinaskunnan.



Jossain vaiheessa Tokmokin jälkeen huomasin että samaan suuntaan vie toinenkin tie, muutaman kilometrin sivussa ja ilmeisestikin moottoritien kaltainen. Siinä vaiheessa en enää viitsinyt lähteä vaihtamaan vaan jatkoin siihen saakka kun tiet yhtyivät ja maasto rupesi kohoamaan. Sadekin lakkasi, vain tumma pilvirintama seurasi koko matkan Issyk Kulille mutta ei saanut kiinni.



Maisemat muuttuivat karummiksi ja puita oli enää purojen varsilla laaksoissa ja tienristeyksessä tunnelma oli kuin lännenelokuvien aavekaupungeissa.



Balykshissa tein strategisen päätöksen ja lähdin kiertämään järveä etelän puolelta. Vaikutti mielenkiintoisemmalta ja harvempaan asutulta. En sen sentään ihan yksin saanut ajella, nopeusvalvontaa oli jossain pikkukylässä tietyön kohdalla (40 rajoitus) ja kymmenen minuuttia keskustelin hyväntuulisten poliisimiesten kanssa. Olisi maksanut 300 paikallista asemalla ja paperien kirjoituksessa menisi paljon aikaa mutta käteisellä ilman kuittia maksaisi vain kaksi ja puoli sataa. Taskussa oli 200 ja se kelpasi. Vastasi muutamaa euroa joten en pannut pahakseni, minullahan oli oikeasti ylinopeutta. Sattui myös olemaan koulujen päätöspäivä ja parhaimpiinsa pukeutuneita koululaisia oli kylien raiteilla niin että hyvä kun väistelemään ehti. Okeanpuolimmainen on varmaankin ehtinyt vaihtaa siviileihein, sellaisia ei aikaisemmin päivällä näkynyt.

[erkkit]

Järvi ei ole ihan pieni, tietä pitkin Blaykshista Karakoliin tuli pari sataa mutta perillä pääsin illaksi enkä yhtään liian aikaisin. Hotelli Amirin olin jo Bishkekissä arponut ja se löytyi ilman suurempia ongelmia. Sveitsiläisten rahoittama yhteistyöprojekti, arkkitehdin suunnittelema rakennus ja loput voitte arvata. Toimi kyllä mutta eri tavalla omituinen. Syömässä kävin kadunkulman takana olevassa kahvilassa. Selvästikin mallia katsottu lännestä, vähän samaa oloa kuin Carouselissa tai Mattolaiturissa Helsingissä. Hipstereitä oli täälläkin.

Seuraavat pari päivää kuljeksin kaupungilla minkä kärsi ja päivän opetus oli että kaikki kaupungit ovat omituisia omalla tavallaan. Elementtirakentamista.



Pullokauppa - on kumissisesonki!



Pikaruokala. Myyjä oli nimensä veroinen mutta ymmärsi huumoria.



Ja mitä kauppahallissa ei ollut sitä ei tarvinnut.



Vaikka kyllähän se vähän askeettisen oloinen oli.



Ulkoilutin Ireneä lähiympäristössä. Mikään ei ole niin masentavaa kuin hiihtokeskus kesällä.



Tämän rinnekoneen huolto oli pahasti vaiheessa - mutta olihan kauden alkuun vielä puoli vuotta.



Ja vahti ylpeänä esitteli rinteitä. Sinne 3400m huipulle on tosin käveltävä ellei helikopterin kyydissä halua. On hissiltäkin 700 metriä korkeuseroa.



Laaksojen perukoilla oli paikallisten kesäleirejä, tässä prototyyppi varsin keskinkertaisesti toimeentulenvan perheen varustuksesta. Yllättävän usein pihalla oli Land-Cruiser tai vastaava enkä usko että kyläilijöitä olivat eli mahdollisesti omistaja katsomassa karjaansa. -Tällä seudulla metsä kasvaa korkealla. Muualla leirit avomaastossa kun puita ei ole.

[erkkit]

Täällä oli pyykkipäivä.



Ovatkohan kirgiisit Keski-Aasian saksalaisia? Ordnung muss sein!



Jalka kärsi astua mutta ei ollut siinä kunnossa että olisi tehnyt mieli lähteä ratsastamaan tai kävelemään vuoristoon ja kun kaupungista olin saanut kaiken mitä sillä oli normisturistille annettavaa niin postikorttien kirjoittamisen ja saunan (hotellissa oli puutarhan perällä ihan oikea puulämmitteinen banja) tein ns. järkevän päätöksen kääntää etupyörä kohti luodetta ja palata suorinta tietä kotiin. Illalla yritin ottaa selvää onko Kirgisian itäisin rajanylityspaikka Kazakhstaniin Kegenin suuntaan jo auki mutta edes kaikkitietävä hotellin talonmies ei voinut vahvistaa. -Muutama vuosi sitten olivat kazakit panneet kiinni kun joku kirgiisiläinen huumekuriiri oli yrittänyt ampua tiensä tarkastuksesta läpi ja pari kazakkitullimiestä oli saanut surmansa. Nyt sitten olojen oli katsottu sen verran rauhoittuneen että asema voitaisiin taas avata mutta missään ei lukenut milloin. Noin viikkoa myöhemmin Venäjällä luin Horizonsunlimitedistä että oli auennut sinä päivänä kun lähdin Karakolista Bishkekiin. No, voihan sieltä kautta ajaa sitten seuraavalla kerralla. Vaihtelun vuoksi ajoin Bishkekiin järven pohjoisrantaa. Puheet pitivät paikkansa, seutu oli suurta lomakeidasta tyyliin Aurinkorannikko. Tämä saa rumuuden absoluuttisella arvosanan 9,5.



Järven länsipäästä alkoi alamäki, onneksi paikallisia sen verran kunnioitin että maltoin olla mutkissa ohittematta (tie oli suurimmaksi osaksi 2+2-kaistainen), kissalan poikia oli parissa kohdassa vastaanottoa pitämässä.

Yösijan katsoin pohjoispuolelta ettei aamusella olisi tarvinnut ruuhkassa ulos kaupungista taistella. Iltapäivällä ehti vielä kaupungille klenkkaamaan ja puistoravintolaan hevosrisottoa maistelemaan. Seitsemältä aamulla olin liikenteessä ja joku muukin. Vaivaisen alun jälkeen rajalle pääsi sutjakkaasti, kaikki viitisentoista kilometriä! Kirgisiasta poistuminen oli varsin suoraviivaista, sitten alkoi rumba: muut kuin paikalliset joutuvat paitsi täyttämään IVY-tullilomakkeen, myös odottamaan että virkailija näpyttelee tiedot koneeseen ja tulostaa tarran joka sitten liimataan tähän tullilomakkeeseen tulevia tarkastuksia helpottamaan. Sen jälkeen piti jonottaa hajutestiin - huumekoira tutki tavarat - ja mennä varsinaiseen passintarkastukseen. Puolitoista tuntia meni, ilmeisen normaalia. Sitten vielä pikapikaa vakuutus ja matkaan. En mennyt Almatiin vaan käänsi länteen ja sitten tietä A358 pohjoiseen, suuntana Astana. Tuttu tie edelliseltä vuodelta, jopa niin että lounastin ja nukuin samoissa paikoissa. Sattuivat vaan sopivasti kohdalle. Kyltin mukaan minut on nyt videoitu, mitä se sitten mahtaa tarkoittaakaan



Tällä laivalla menee huonosti. Turistirysäksikin harvinaisen epäonnistunut.



Balqashiin asti siis pääsin ja tällä kertaa pidin rahaa tarpeeksi mukana yösijaa varten, kortit kun eivät käyneet majatalossa. Näin muuten käen, kukkui puskassa hotellin vieressä, ainoa puuta muistuttava kilometrien säteellä. -Että sinne asti piti mennä ennen kuin semmoisen bongaa! Eikä sille voi mitään, aro on kaunis.



Mutta tolkku pitää olla mukana. Astanaan vielä 300 km matkaa, suoraa niin paljon kuin haluaa kuvitella ja tämän pakun kuski pääsi hengestään kun ajatteli ehtiä säästämän viisi sekuntia ohittamalla vielä yhden rekan. -Eikä niitä vastaantulijoita jonoksi asti ollut! -Ja mansikoista tuli sosetta



Astanassa kävin nukkumassa, ehdin tosin pienelle kävelyllekin. Asukkaat liikkuivat kiitettävästi ja ajoivat lujaa mutta jotenkin sellainen lännenelokuvalavastevaikutelma jäi. Nyt olivat etapit selvillä, seuraavaksi Petropavlovskiin eli ei varsin pitkää matkaa. Garmin sekoili alussa, näytti päällekkäin omaa peruskarttaa ja OSM:n katuja ja joku turha käännös tuli tehtyä mutta motari löytyi ja matka joutui. Ensimmäisen 150 km matkalla oli joka liittymässä poliisipartio juhlaunivormuissa eivätkä autot olleet ladoja vaan mustia mersuja ja bemareita. Ilmeisesti joku iso kiho oli menossa sunnuntaipuhetta pitämään. Ehdin pois alta ennenkuin tien kokonaan tyhjensivät. Kokshetausta (joka on maailman absoluuttisesti rumin kaupunki) Petropavlovskiin tie oli edelleen työn alla mutta ei enää niin lohduttomassa kunnossa kuin vuosi takaperin, ehkä sateen poissaolo auttoi. Tankki täyteen kaupunkiin tultaessa niin kuin olen tavakseni tehdä niin aamulla ei mene aikaa haahuiluun, kerran päivässä yleensä riittää. Petropavlovskissa hotelli oli tuttu ja turvallinen intourist-relikti ja viereisessä ravintolassakin olin käynyt. Missä on se uusien polkujen kulkija joka reippaasti polkaisi liikkeelle kolme viikkoa aikaisemmin? Jos rivien välistä paistaa vähäiset kosketukset alkuasukkaisiin niin se kyllä pitää paikkansa: en ollut juttutuulella, pikkuisen jurppi mutta mitäpä tuosta: matka sentään sujui. Aamusella seitsemältä kohti Venäjää lähdin, päämäränä Jekaterinburg. Olivat miliisit tarkastusta pitämässä ulosmenotiellä ja nuorempi toivotti hyvät huomenet ja sanoi että pikku sakon (strafinka) paikka. Minä etsimään sanakirjasta kun ei jummarra eikä se sana löydy ollenkaan. Papereiden kanssa vanhemman kollegan luokse joka naureskelee huonolle sanakirjalle ja toivottaa hyvää matkaa. Keli ei ollut kaksinen, lisäpuseroa piti kaivaa mutta niin se on aina näillä seuduilla. Rajan ylitys ihan OK, Venäjän puolella tulliselvitystä katselivat vähän vinoon mutta totesivat että maasta poistuessa ratkeaa kuinka käy - en oikein ymmärtänyt missä vika, ehkä lämpimikseen juttelivat.

Jekaterinburgissa ruuhkaa mutta hotelli Tshehov löytyi sieltä missä sen pitkin olla, etsin vain ensin väärästä paikasta, moponkin sain parkkiin takapihalle mutta se taas oli takana olevan ostoskeskuksen etupiha että se siitä turvallisesta parkista. Vaikka viimeiset satakunta kilomeriä olivatkin varsin takkuista menoa, kapea ja mutkainen tie kulki kylien läpi ja vauhdinpidosta pitivät huolta traktorit, niin ehdin silti neljän huitteissa perille vaikka viimeinen este, kehätie, oli tukkoinen niin kuin aina - kolmatta kertaa sitä pätkää taistelin, joskus vielä keksin kiertotien. Nyt oli vain neljännes niin että ei mitään hätää.

Tämä torni on ollut parikymmentä vuotta rakenteilla. Hyvää tekoa kun ei ole vielä luhistunut.

[Hans Niskatuki]

Aivan loistavaa rapsaa! Lisää! *tähän hyppyläpsyhymiö*

[erkkit]

Kun katunäkymiä ihmettelin, erityisesti keskeneräisen näköistä tv-tornia, nuori naisihminen kysyi englanniksi että minne sitä menossa? Kovin oli puhelias ja niin sitten yhdessä syömässä käytiin. Lydia oli kovin aktiivinen meloja ja retkeilijäja, englantiakin puhui ihan kohtuullisesti. Ei niin kamalasti matkustanut mutta kerran eläkeläisten retkellä Suomessa käynyt, matkanjohtajana. Bussimatkaillut Jekaterinburgista ja takaisin vielä, sitkeä mimmi!

Ei tehnyt mieli heti pyörän selkään hypätä niin lomapäivää pidin ja onnuin ympäri keskustaa kunnon turistin tavoin. Ihan siisti kaupunki, on tuunaukseen rahaa palanut. Paikallista taidettakin ihailin mutta ei ollut hääviä makua entisajan porvaristolla. Tsaarien astiastoja oli kanssa näytteillä. On siinä ollut maalaamista posliinintekijäillä. Siinä ostoskeskuksessa hotellin takana oli muuten Stockmann. Olisikohan ketjun itäisin? Paljon siistimpi oli kuin Helsingin keskustan tavaratalo ja ensikatsomalta vähän kalliimmalta vaikutti.

Permiin suuntasin sitten. Oli pikkuisen hermostunut olo (ihan Kazakhstanin rajalta saakka) kun vakuutus kattoi Venäjän vain Uralille saakka eikä minulle tullut ihan selväksi missä kohtaa Eurooppa/Aasia-raja kulkee. Lydian mukaan sinne oli kaupungista muutamia kymmeniä kilometrejä matkaa mutta ei osannut sanoa kumpaan suuntaan. No, haavereita ei tapahtunut niin että siinä vaiheessa kun mäet rupesivat madaltumaan ja olin turvallisesti Euroopan puolella saatoin hengittää rauhallisemmin. Seitsemältä lähdin ja kun oli paikallinen vapaapäivä niin ei kulkijoita haitaksi asti ollut. Tiet oikein hyvässä kunnossa, Permiä lähestyessä pikkuisen korjauksia mutta selvää parannusta entiseen. Olin arponut hotellin vähän kaupungin ulkopuolelta niin että en sitten päässyt turismia harrastamaan eikä oikeastaan tehnyt mielikään. Booking.com oli sijoittanut hotellin pari kilometriä väärin. Ei hätää, tietä kysyessäni puutarhatöissä ollut rouvasihminen hyppäsi autoonsa ja opasti perille. Hotellissa oli sporttiklubi oli mutta tennis ei innostanut juuri nyt. Aamulla lähdin keskustan kautta liikenteeseen. Positiivista oli että uusi raha ei ollut päässyt kaupunkia pilaamaan mutta vanhaa taas ei ollut riittänyt kunnossapitoon niin että ihan perivenäläinen tunnelma vallitsi.

Suuntana oli Kazan. Olisihan kotiin päässyt Kirovinkin kautta, ehkä jopa suoremmin mutta kun on niin ikävä kaupunki niin päätin Kazanin kautta ajella. Taas piti valita suora ja kiertävä reitti. Suora vei pienempiä teitä Vjatka-joelle jossa lautta vei yli. Tie oli parantunut kahdessa vuodessa kummasti ja bensa-asemia oli ilmestynut lisää, muuten maaseutu oli niin kuin aina ennenkin. Satuin lauttarantaan juuri lounasajan alkuun ja jouduin lauttaa muutaman tunnin odottelemaan. Yksin ei tarvinnut olla ja juttuseuraa tuntui riittävän. Venäläiset muuttuvat puheliaammiksi kun ovat vodkaa ottaneet, vähän sama juttu kuin suomalaisissa. Näin autenttista lauttarantaa ei taida Turun saaristosta enää löytää.



Vaan mitä mahtavat nämä perhoset olla? Lätäköiden ympärillä tuppasivat istuskelemaan ja sitten kun ilmaan ehtivät niin niitä oli miljoonia. Kun parveen ajoi niin visiiri meni pesuun heti. Idempänäkin esiintyi mutta olivat enemmänkin sinisiä.



Ne pari tuntia veivät saapumisen kuuden huitteille niin että muuta en sitten harrastanut. Hotelli oli nimeltään 'Armenia', toinen saman niminen tällä matkalla. En nimen perusteella ottanut mutta ihan hyvä siltl. Ruoka oli ravintolassa armenialaista, tietty, ja tällä kertaa kokki tiesi mitä tehdä. Pari mopoilevaa sakua oli hotellissa kanssa mutta matkalla itään, Vladivostokista puhuivat. Hyvää matkaa vaan.

Seuraava etappi oli Nizhnyi Novgorod. Päivämatka ei ollut kaksinen mutta kun tavoitteena oli päästä aina nukkumaan vähintään yhtä hyvin kuin kotona, ei yösijaa voinut jättää sattuman varaan. Kazanista poistuminen kesti, liikenteessä oli muutama muukin. Rakennustöitä tehtiin raivokkaasti koska Universiadit alkoivat kahden viikon päästä. Nyt en edes yrittänyt muuta kuin nopeinta reittiä ja aika hyvin onnistui. Tie oli samalla Moskovaan johtava valtatie mutta menijöitä oli vain kohtuullisesti. Satunnaiset päällystytöt rytmittivät kulkua mutta eivät yleensä kokonaan pysäyttäneet. Vauhdin pidin kohtuullisena kun mittauksia oli siellä täällä. Yhden rekan peesissä ajelin kolmisenkymmentä kilometriä: gps näytti huipuiksi 120, yleensä koko ajan yli sadan. Nopeusrajoitin oli rekasta ilmeisesti tarpeettomana poistettu ja hän varmaan tiesi missä ottaa rauhallisesti. Nizhnissä oli sillalla yksi kaista pois käytöstä ja meno takkusi pahasti.

Hotelli 'Volna' löytyi paikallisen autotehtaan naapurista. Ahaa-elämys: GAZ tulee sanoista 'Gorkovski Avtomobilni Zavod', (Gorki(laine)n Autotehdas). Nizhinihän oli neukkuaikana (1932-92) ristitty Gorkiksi ja hotelli oli rakennettu tehtaan vierailijoita ja paremman tason komennusmiehiä varten, tehtaan toimittaja oli Ford. Arkkitehtoonisesti talo oli puhdasta 30-luvun alun funkkista ja taidokkaasti rempattu. Tuli ihan mieleen Autokomppanian kasarmit Taivallahdessa. Kalusteet eivät menneet ihan kohdalleen mutta silti varsin tyylikäs. Oli varmastikin reissun kallein hotelli, lähemmäs satasen mutta kyllä kärsi. Juu, ja hotellissa oli häät joten päivällinen oli baarissa mutta laatu ei kärsinyt, maksa (oma) ehkä vähän. Koko kaupunginosa oli rakennettu autotehtaan tarpeisiin ja oli vielä alkuperäisessä kuosissa, hotellin kanssa samaa tyyliä. Selvästikään Stalin ei ehtinyt puuttumaan piirustuksiin mutta voi olla että arkkitehti sai asiaakuuluvan rangaistuksen sitten jälkikäteen. 'Good deeds do not go unpunished'. Aamupalalla juttelin häihin osallistuneen pariskunnan kanssa. Olivat kiinnostuneita mitä olen katselemassa ja suosittelivat kovin paikkakunnan luostareita. Ehkä heillä oli mielessa katumusharjoitukset edellisen illan juhlinnan jälkeen. -Ainakin päältä katsoen siltä näytti.

Vaan tässäpä se paikallinen logo. Pienenä kun joskus vahingossa Volgan kyytiin joutui niin nolotti kovasti, nyt se tuntuu vain nostalgiselta.



Nizhnistä poistuminen vaati taas pikkuisen iterointia kun Astanan ongelma toistui ja jonkun väärän käännöksen tein. Matka oli kohti Vologdaa. Jostain syystä en mennyt joen vartta Kostromaan ja siitä Jaroslavliin ja Arkangelin tietä vaan käännyin 50 kilometrin jälkeen kohti Ivanovoa. Kineshma olisi Kostroman tien varresta Volgan rannalta löytynyt, on venäläisten suihkuseurapiirien lomanviettopaikka, kuulemma Putinillakin on siellä datsha (missäpä ei olisi) mutta kun en sitä tietä tullut arponeeksi. Minun reitilleni osunut Ivanovo oli taas niitä '30 kilometriä viidenkympin nopeusrajoitusta'-tyyppisiä kapunkeja mutta minäs voit, elämä on! Ennen Mytin 'kaupunkia' vastaan tuli pari GSää aika haipakkaa ja Mytissä jonkun raunioituneen kirkon kohdalla pari samanlaista taukoa pitämässä. Olivat hollantilaisia kesäretkellä. Vastaantulleet olivat menossa hakemaan leiripaikalle unohtunutta puhelinta. Toivottavasti etsinnät eivät olleet turhia, leiripaikka oli 70 km päässä takanapäin.

Taukopaikalla bongasin Ladan. Tällä mallimerkinnällä myynti Suomessa saattaisi olla hankalaa.



Vologda teki matkaan pienen mutkan, suorempaan olisi päässyt oikaisemalla Tsherepovetsiin mutta tässä vaiheessa muutama kilometri ei merkinnyt mitään taatusti mukavan yösijan rinnalla. Hotel Angleterressä ei tällä kertaa puhuttu englantia niin sujuvasti kuin joskus ennen mutta saivat kuitenkin varattua seuraavan yön hotelli 'Gastivyi Dvor'iin Pähkinälinnassa.

Sattui olemaan sunnuntai ja Pietariin päin oli iltapäivällä muitakin menijöitä, jopa niin että Tihvinän tiellä jono alkoi kymmenkunta kilometeriä ennen Muurmanskin valtatien risteystä ja sitä jatkui nelisenkymmentä kilometriä kohti Pietaria nelikaistaisen tien alkuun asti. Pientareellakin etenemisessä oli taistelun makua mutta kärsivällisen määrätietoinen taktiikka tuotti tulosta ja perille pääsin ihmisten aikaan. Hotellissa sai syödä, onneksi. Pakottauduin silti kävelylle, ainakin kilometrin konkkasin. Jaksoin tykkipuistoon mutta kuvia en ottanut, ohessa yksi kahden vuoden takaa, eivät ne siitä miksikään ole muuttuneet. -Kaikenlaisia virityksiä se veli ven.. korjaan, neuvostoliittolainen, on keksinyt.



Irene sai yöpyä kadulla hotellin edessä. Videovalvonta oli selvästikin tarkkaa ja ilmeisen tehokasta koska kukaan ei tullut yöllä häiritsemaan.



-Vaan sitten viimeiselle erkoiskokeelle kohti kotia. Ajattelin olla ovela ja kiertää Pietarin pikkuteitä, A120 Vaskealaan ja sieltä A129 Äyräpäähän ja edelleen Viipuriin. Tie oli betonitietä jota oli korjattu joskus. Kuopat olivat vaikeasti havaittavia, teräväreunaisia ja syviä, iskivät varoittamatta ja löivät muutaman kerran käsille niin että Vaskealassa käännyin kohti Viipurin valtatietä: olisi ollut noloa venyttää matkaa rengasrikon takia.

Tietysti sadekin alkoi sopivasti ja Rukan puku kun oli, sadevuorin viritystä varten piti mennä katokseen huoltoasemalle. Siihen sattui neljä ranskalaista matkalla samaan suuntaan. Arvelivat illaksi Helsinkiin ehtivänsä mutta ensin piti tarkistaa Viipuri ja Porvoo. Kun kello oli jo kymmenen, arvelin kiireen kohta painavan päälle kun rajallakin aikaa tuhraantuisi ja ranskalaisten turismi tahtoo olla perusteellista mutta aitogallialaiseen tapaan he arvelivat Helsingin kyllä pysyvän paikoillaan vaikka vähän myöhemminkin perille joutuisivat. Minä en jäänyt odottelemaan vaan buranaa napsin ja kotiin kiiruhdin. Turismia oli tällä keikalla tullut aivan tarpeeksi. Matkaa kertyi 12 000 ja risat ja aikaa meni kuukausi, viikko alle budjetin. Kerran öljyä lisäsin, muuten ei ongelmia paitsi... mutta mitäs niistä, uusi vuosi, uudet kujeet.

[erkkit]

Ja tuolta se lenkki näyttää. http://https://spotwalla.com/embed.php?id=6b30519baf09d68a7&width=1000&height=6 00&scale=on&zoom=default&refresh=no

Spot ei loppua kohti saanut sijainteja päivitettyä kovinkaan usein. Olisivatkohan satelliitit (siis ne jotka tietoa ottivat vastaan) jääneet selän taakse, vehje itse oli tankkilaukussa päällimmäisenä.

[Tomi72]

Olipas mielenkiintoista luettavaa, kiitos !

[dnapekko]

Ovatko tiet tuonne Ivanovon nurkille ihan katupyöräkelpoisia? Loppukuusta olisi viikko aikaa ajella, että ei ehkä ihan Issyk-Kulille saakka

[erkkit]

Ovatko tiet tuonne Ivanovon nurkille ihan katupyöräkelpoisia? Loppukuusta olisi viikko aikaa ajella, että ei ehkä ihan Issyk-Kulille saakka

Teiden kunto ei merkittävästi eroa suomalaisista, tietyöt tosin saattavat tehdä etenemisestä vähemmän nautittavaa koska pituutta yleensä kymmeniä kilometrejä. Suurimpia ongelmia kahjot kuskit ja ruuhkat isojen kaupunkien ympäristössä. Kun pääteillä pysyy tai sivummalla varautuu palaamaan takaisin jos oikein huonoksi käy niin hyvin menee.

Suomessa toivotetaan 'hyvää matkaa', Venäjällä 'onnekasta matkaa' (shastlivava puti). Tuossa lienee suurin - mutta silti varsin merkittävä - ero meidän ja naapurin välillä.