Kotkan ja Marjatan Uuden Seelannin reissu

[kotka]

Kotkan ja Marjatan Uuden *Seelannin matka
Meksikon reissusta oli toivuttu ja Peter Panin järjestämä Uuden Seelannin matka rupesi kieppumaan otsalohkoni sisällä olevassa ontossa tilassa. Vakuutusrahat olivat tulleet tilille joten laskeskelin että pelkästään näkkileipää syömällä voisi rahat löytyä tuohon kohtalaisen hinnakkaaseen matkaan. Onneksi myös kauppalaivasto tarvitsi meikäläistä aina välillä sairaslomien sijaisuuksia tekemään.
Marjatan koipi oli parantunut kohtuulliseen kuntoon ja lomat sattuivat myös sopivasti joten ilmoittauduimme tammikuussa 2011 ajettavalle matkalle.
Olin itse käynyt maassa pari kertaa laivan kanssa 80-luvulla ja muistini mukaan maa oli erittäin hieno.
Matkan suunnitteluun sinänsä ei mennyt aikaa, koska Peter Pan hoiti käytännön asiat. Lähinnä pyörän valinta oli tehtävä ja sehän oli helppo. Jälleen kerran valintani kohdistui HD Heritageen.
Matkareitti Uuteen Seelantiin sen sijaan oli täynnä mitä houkuttelevimpia vaihtoehtoja. Emme halunneet lyhyintä tai suorinta reittiä vaan päädyimme ratkaisuun että lennämme Suomesta ensin Hongkongiin ja toivumme aikaerosta pari päivää tutustuen kaupunkiin.
Paluumatka tapahtuu Rio de Janeiron kautta jossa huilaamme kunnolla ja minä muistelen menneitä ja maapallo tulee kierrettyä siinä samalla.
Matka Miettinen hankki sujuvasti kaikki liput jo loppukesästä joten rupesimme orientoitumaan tähän varsin eksoottiseen matkaan.



Tästä se seikkailu alkaa. Marjatta Karhulan linja-autoasemalla


Hermostunutta odottelua lentoasemalla.

Tammikuun 13. päivä koitti ja olimme laukkuinemme Helsingin lentoasemalla odottamassa suoraa lentoa Hongkongiin. Olimme ostaneet isot matkalaukut koska varsinainen pyörämatka alkaa Aucklandista ja päättyy samaan paikkaan joten saatamme jättää laukkumme hotellin varastoon pyöräilyn ajaksi.
Lähtö viivästyi teknisen vian takia muutaman tunnin jonka vietimme kiroillen ja edestakaisin tallustellen kentällä.



Nyt vähän helpottaa.

Aamuyöllä pääsimme lopulta matkaan joka taittuikin mukavasti nukkuen. Laskeuduimme Hongkongin uudelle komealle kentälle illansuussa ja helpon tuloselvityksen jälkeen siirryimme laukkuinemme taksilla Kiinan mantereen puolella sijaitsevaan Kowloonin kaupunginosan pääkadulle Nathan Roadille *jossa hotellimme sijaitsi. *Taksimatkan aikana tuli mieleen, että ovatkohan kinuskikin alkaneet hörppäilemään. Tien varrella oli lukuisia tietoiskuja autoilun ja alkoholin yhteensopimattomuudesta. Valitettavasti kuvat infosta eivät onnistuneet auton sisältä ja pimeässä otettuina.


Hotellilla ollaan.

Pikasuihkun jälkeen siirryimme katselemaan Kowloonin elämää. Olin 80-luvulla käynyt muutaman kerran kaupungissa joten tämä alue oli tutun oloinen. Hongkong oli silloin vielä Brittiläinen dominio, joskin kiinalaiset jo silloin mainostivat että 1997 tullaan.
Kaupunki oli muuttunut valtavasti. Aikaisemmin oli kadut täynnä kaikennäköistä kaupustelijaa, kuka kauppasi ruokaa, kuka vaatteita , kuka ennusti tulevaisuutta ja kuka mitäkin. Baareja oli joka nurkassa kuten hieromalaitoksiakin. Ostinpa silloin itsekin Lacosten piratti t-paitoja useitakin kappaleita pilkkahintaan. Ne osoittautuivatkin erinomaisen hyviksi laadultaan. Pirateiksi ne tunnisti ainoastaan siitä että myöhemmin ne kutistuivat vatsan kohdalta.
Nyt Nathan Road oli neutraalin siisti. Katukauppiaat olivat kadonneet. Vanha Kiinan kansantasavallan valtava ja värikäs tavaratalo oli purettu ja tilalla oli pieniä helvetin kalliita länsimaisia merkkituotteita kauppaavia boutiqueita. Olipa pettymys ,etenkin kun olin Marjatalle kehunut että nyt päästään oikein eksoottiseen ja värikkääseen paikkaan. Niin se maailma muuttuu.


Nathan Road. Hong Kong

Ruokaravintoloita oli kyllä runsaasti. Astuimme erääseen koska se oli täynnä ihmisiä ja sehän on hyvän ravintolan merkki kuten kaikki varmasti tietävät. Istuimme pöytään ja saimme menut. Saman tien ravintola tyhjeni. Muut asiakkaat olivatkin yhtä seuruetta. Oli vähän orpo olo, mutta helvetin kallista ruokaa syötiin ja hinta-laatusuhde oli varsin kehno.
Seuraavana päivänä siirryimme veneellä varsinaiselle Hongkongin saarelle jossa oli tarkoitus tehdä kiertoajelu. Mainittakoon että samaan veneeseen sattui 3 suomalaista jotka olivat töissä täällä. Central Pier:in vieressä oli kaksikerroksisia avonaisia busseja joista valitsimme itsellemme sopivan. Matka alkoi ja varsinainen Victoria oli bisnesmiesten valtaama eikä mitenkään viehättänyt.
Kiertoajelun pääkohde oli Victoria Peak, eli saaren lähes korkein huippu ja suosittu näköalapaikka koko Hongkongin eurooppalaisen historian ajan. Bussi jätti meidät asemalle jossa vaijerivetoinen juna meitä jo odottelikin. Matka huipulle alkoi. Nousu oli jyrkkää. Mieleen tuli, milloinkahan on vaijeri vaihdettu ja kenen toimesta. Kun jonkun matkaa oli kiivetty, alkoi maisema näyttää vaikuttavalta.. Pääsimme viimein huipulle jonne oli rakennettu valtava näköalaterassi ravintoloineen ja kauppoineen. Ei kaupunkia voi kauniiksi sanoa mutta kyllä se mahtava on kun sitä *huipulta katselimme.



Mahtava näkymä Peakin huipulta.



Tuota otetaan.

Seuraavana oli kiertoajelu saarella. Ohitimme kuuluisan Jockey Clubin, jossa vieläkin laukkakilpailussa raha vaihtaa omistajaa eikä Kiinan valtio ole puuttunut asiaan. Ehkä siitä syystä että kiinalaiset ovat maailman eniten pelihimon riivaama kansa. Lisäksi uusirikkaat voivat leveillä täällä voitoillaan tai tappioillaan.


Jockey Club (Entinen Royal Jockey Club)

Seuraavaksi oli vuorossa uivista ravintoloistaan kuuluisa Aberdeen, jossa oli enää ainoastaan 1 ravintola jäljellä, kertoi kuljettaja korvakuulokkeiden välityksellä. Kaupungissa on sen sijaan valtavasti erilaisia tehtaita joissa ahkerat kiinalaissormet valmistavat joulu-ja synttärilahjat tuhansille ja tuhansille suomalaisillekin lapsille.



Joulupukin paja Aberdeenissa.

Palasimme Kowlooniin ja illalla kävelimme kuuluisalle Temple Streetin yötorille joka oli myös kuin varjo entisestään. Nyt sentään löysimme erinomaisen ravintolan jossa nautimme paikallisia meren herkkuja kohtuuhintaan. Kiertelimme toria ja nautimme kiinalaista ”Tsingtao” olutta joka on varsin maistuvaa.


Temple Streetillä.



“Ned Kelly,s last stand.

Tässä kuppilassa odoteltiin 80-luvulla venekuljetusta laivalle joka oli lahdella poijuun kiinnitettynä ankkurikettingistään. Kiinalaisbändi soitteli dixielandia, kuten nytkin. Tämä Ned Kelly oli Australian viimeinen ”henkipatto” tai ”Robin Hood” joka taisteli brittijärjestelmää vastaan ja muistaakseni hirtettiin aamunkoitteessa. Herralla on Australiassa edelleen melkoinen maine.
Seuraavana aamuna olikin lähdettävä kohti Melbournea etelä-Australiassa.
Lentomatka sujui mallikkaasti Quantasin uudella airbussilla jossa oli Rolls &Roycen brobleemia aiheuttaneet moottorit, mutta illalla myöhään oltiin Melbournessa jossa oli 8 tuntia odotettava Aucklandin konetta. Yö sujui ristikoita tehden ja olutta juoden. *Onneksi sitä sai.


Viimeinkin lähtöselvitykseen Melbournessa.

[kotka]

Aucklandiin saavuimme aamupäivällä ja tuloselvitys sujui mallikkaasti kun kerroin maahantuloviranomaiselle *että tulemme maahan ajamaan moottoripyörällä.


Ensimmäiset hetket Uudessa Seelannissa Aucklandin lentokentällä.


Ensimmäiset oluet hotellin baarissa.


Olisi sittenkin kannattanut juoda kahvia.

Hotellimme sijaitsi aivan ydinkeskustassa ja Peter itse oli myös paikalla. Suurin osa porukasta oli tulossa vasta illalla joten tutustuimme tähän viehättävään kaupunkiin kahdestaan. Illalla oli porukka koossa ja tutustuimme toisiimme nauttien meksikolaista ruokaa ja paikallisia juomia.


Ystävämme Teijo ja Kirsi, häämatkalaiset. Teijo oli vasta saapunut Nordkap-Kapkaupunki reissulta.

Aamiaisen jälkeen siirryimme takseilla pyörävuokraamoon jossa ajopelit jo odottelivatkin. Varaamani HD oli n. 7000 km ajettu kauniin punainen ja virheetön yksilö.


Alku on lupaava.



”Kyllä tällä kelpaa ajella jopa Uudessa Seelannissa”: on Marjatan vankkumaton mielipide.

Muodollisuudet hoidettuamme pääsimme matkaan ja vuokraamon edustaja opasti meitä Aucklandin ohi pohjoiseen menevälle tielle. Ilma oli kesäisen lämmin ja aurinko porotti kirkkaasti joten tietenkin poltin naamani aivan hillonuijan väriseksi kun ajelimme vasenta puolta tyylikkäästi opasta seuraten.
Kaikki matkaan osallistuvat ovat kokeneita motoristeja joten mitään ongelmia ryhmäajossa ei ollut. Tie oli erinomaista joskin aika kapeaa ja mutkaa ja mäkeä riitti heti alkumatkasta. Aucklandin jälkeen liikennemäärät pienenivät ja matkanteko oli mukavaa.


Pysähdys sinijalkasuula-yhdyskunnan pesintäpaikalla.


Tällainen otus on sinijalkasuula.


Ensimmäinen yöpymispaikka oli nimeltään Kaitai. Nimi on maorien kieltä enkä tiedä mitä se on suomeksi. Paikka oli pieni joten kiinalaisessa nautitun päivällisen jälkeen siirryimme yöpuulle Peter Panin valitsemaan motelliin.


Motellimme Kaitaissa .

Aamulla matka jatkui kohti Cape Reingaa joka on Uuden Seelannin pohjoiskärki. Ilma viileni ja välillä ripotteli vettäkin. Ylitimme myös lautalla yhden salmen jonka kiertämiseen olisi mennyt paljon aikaa.


Vaikuttava nimi aluksella.


Saavuimme erääseen luonnonpuistoon jossa eleli ainakin opasteiden mukaan Kiwejä, näitä maan tunnuksiksi muodostuneita siivettömiä lintuja. Oli kun olisi satumetsässä ajellut. Tie oli mutkaista ja luonto ympärillä tuuheaa ja salamyhkäisen oloista. Runsaammalla mielikuvituksella varustettu kuski ajattelisi varmaan menninkäisten, maahisten ja muiden tonttujen ihmettelevän menoamme.


Opasteen mukaan kiwejä pitäisi olla.

Myöhemmin osoittautui että videokameramme zoomaukset olivat alkumatkasta päin aunusta, joten emme saaneet ikuistettua mitään järkevää liikkuvaa kuvaa alueesta. Se kuitenkin säilyy muistoissa sekä muutaman valokuvan muodossa. Tässä jokunen:














Lopuksi pakollinen pönötyskuva taikametsässä.


Taikametsän jälkeen maasto alkoi muuttua karummaksi. Alkoi tulla kukkuloita ja laaksoja ja kasvillisuus oli aika vähäistä. Vettäkin alkoi tulla ja tuuli yltyi lähes myrskylukemiin.

[kotka]

Cape Reinga lähenee ja ilma viilenee.




Aloimme olla Cape Reingassa. Alueella oli ainoastaan parkkipaikka sekä niemen nokassa törröttävä majakka jonne pääsy tuulen takia oli haasteellista, mutta pakkohan siellä oli käydä ja koska itse olin kameramiehenä, videokameran zoomitkin oli kohdallaan. (Nyt omakehu hieman pöllähtää).


Cape Reinga



Ei tarvita hilseshampoota.


Etäisyyksissä piisaa

Cape Reuingan jälkeen matka *jatkui kosteassa ja tuulisessa säässä saaren koillisosaan. Eräällä taukopaikalla oli valtavia puun runkoja ja kantoja. Kyseessä oli ”Kauri” merkkinen puu, jota ainakin jossakin päin maata vielä kasvaa.





Tässä näitä runkoja kuivamassa sateisessa kelissä. Vielä isompiä loytyy kuvan ulkopuolelta


Muuten hyvä sohva, mutta p---se puutuu eikä sohva mahdu huoneisiin.


Tässä kyllä on jo tyyliä.


Kiva ”mökötupa” yhdestä puusta.


Nautimme pekonipitoisen aamiaisen tässä paikassa jossa oli näytillä ja myytävänä tästä massiivisesta puusta valmistettuja sohvia ja muita huonekaluja. Ilma rupesi vähitellen kuivumaan ja pitkin kauniita maisemateitä ajellen saavuimme kaupunkiin nimeltä Whangarei jossa yövyimme.


Matkalla Whangareihin


Alkaa olla kaunista.


Whangarei lähestyy.

Päivällisen nautimme paikallisessa ravintolassa, jossa ruoka ei oikein kuitenkaan vakuuttanut. Lammasruokia ei ollut lainkaan listalla ja ainoa kalaruoka oli lohi joka kuitenkin oli loppunut. Omituista, maa on meren ympäröimä mutta ei äyriäisiä eikä kalaa saatavilla.


Whangreissa päivällisellä.

Seuraavana matkapäivänä aurinkokin näyttäytyi ja ohitimme Aucklandin *suuntanamme Coromandelin niemimaa pääkaupungin itäpuolella.


Auckland harrikan näkökulmasta katsottuna.


Coromandel on suuntanamme.

[kotka]

Tätä aluetta pidetään motoristien ”mekkana” useampienkin lähteiden mukaan. Kyllä voimme yhtyä tähän mielipiteeseen täydellisesti. Tie kiemurteli läpi kauniiden kylien nuollen aivan meren rantaa. Mutkia oli mukavasti eikä liikennettä ollut juurikaan. Ainoa ongelma oli edelleen se s----nan zoomi joten otokset tästäkin loistavasta seudusta jäivät vaatimattomiksi. Onneksi jokunen valokuva sentään onnistui.


Coromandeliin, Coromandeliin















Matka jatkui kohti sisämaata ja Coromandelin kaupunkia. Nyt sitten tuli mutkaa niin ylös kuin alaskin puhumattakaan oikeasta ja vasemmasta. Harrikan astinlaudat kipinöivät kun fysiikan lakeja uhmaten seurasimme muuta porukkaa tällä todella loistavalla tiellä. Coromandelin kaupunki oli pieni ja erittäin viehättävä sijaiten kasvillisuutta pursuvien vuorten sylissä.


Pieni pysähdys Tairuassa.


Marjatta toipumassa Cormandelin maisemista.



.

[kotka]

Matka jatkui kohti Rotorua:a joka on maan maorikultturin keskuksia ja tunnettu myös tuliperäisestä alueestaan ja kuumista lähteistään. Maorithan ovat polyneesialasta rotua olevaa maan alkuperäisväestöä.
Porukka oli ennen vanhaan varsin sotaista sakkia ja voitetut viholliset pistettiin pataan ja nautittiin hyvin kypsytettynä. Ensimmäiset eurooppalaiset olivatkin heidän kanssaan helisemässä. Brittien tuliaseet näyttivät lopulta voimansa ja alistivat nämä tatuoidut soturit lopullisesti.
Nykyisin maorit ovat vähemmistönä maassa. Sotaisuus vaihtui kaljanjuonniksi ja kulttuuri oli aikaisemmin varsin rappiolla.

Tänä päivänä asiat onneksi ovat menossa parempaan suuntaan. Kulttuuria arvostetaan ja maoreilla on mm. oma puolue ja TV kanava. Lisäksi huomattava osa maan kaupunkien, kylien ja paikkojen nimistöstä on maorinkielistä.


Rotorua

Rotoruaan saavuimme illan suussa ja nyt kävimme nauttimassa jo toisen kiinalaisen päivällisen. Illan yllätys oli kun meille kaljaa kantava kiinalaistyttö puhui muutaman sanan suomea. Hänellä oli ollut suomalainen poikakaveri joka oli kieltä tytölle opettanut. Ei onneksi mitään härskejä juttuja.

Seuraavana aamuna oli vuorossa tutustuminen maorikylään joka sijaitsee keskellä kuumien lähteiden aluetta. Kylässä asuu vieläkin n. 60 henkeä. Talot ovat viehättäviä, pieniä ja vähäsen piparkakkutaloja muistuttavia.


kesämökkinä kiva,mutta vähän kaukana.


Kylän koko nimi on alimmaisessa kyltissä. Ylhäällä oleva nimi on lyhenne turisteja varten.


Kylään johtava komea portti.

Alueella leijui vahva rikinkatku. Savua nousi maasta lukuisista paikoista ja asukkaat olivat tehneet vähän meikäläisiä kalansavustuspönttöjä muistuttavia laatikoita,joissa ei ollut pohjaa, kuumaa höyryä pulppuavien reikien päälle. Näissä luonnon uuneissa maorit vieläkin kypsentävät ruokansa. Sen verran on nykyajalle annettu periksi, että kypsennettävät ruoka-aineet ovat hygieenisesti folioon pakattuina.


Että tällainen keittiö tällä kertaa.

Kylän alueella on myös lukuisia kuumia ja jopa kiehuvia lähteitä jotka toimivat alueella läpi vuoden. Näissä myös keitetään kalaa ja muita vihanneksia. *Maorit ovat kätevinä käsistään myös rakentaneet itselleen kylpylän jonne tarpeen mukaan voi laskea kuumaa tai kylmää vettä. Tämä kylpylä on oikeasti käytössä.


Kuumilla lähteillä


Maalämpöä riittää.



Lisäksi alueella on maan aktiivisin geysir eli kuumaa vettä ilmaan suihkuttava luonnon ilmiö. Geysir pulppuaa ilmoille n. kerran tunnissa ja sain onneksi ikuistettua tapahtumaa myös videolle.

[kotka]

Marjatta tutustuu maorikylään.



….ja kulttuuriin Rotoruassa.


Kun kylä oli nähty, muut lähtivät ajamaan Napier nimisen kaupungin kautta Wellingtonia kohti, mutta me jäimme katselemaan kylässä asuvan maoriryhmän laulu- ja tanssiesitystä. Esitys oli hieno ja siitä nautittiin sekä sille taputettiin.


Tässä esityksessä oli vauhtia, romantiikkaa ja jännitystä.


Huomaa maorimiehen kielen asento.


Matka jatkui pohjoissaaren keskiosan halki kohti maan pääkaupunkia Wellingtonia josta siirtyisimme lautalla eteläsaarelle. Ajelimme kauniissa säässä läpi upeiden maisemien.




Kaunista on

Herkuttelimme pitkin pitkää siivua suuren Taipo-nimisen järven rantaa viistäen.




Lake Taipo


Lake Taipo

Jälleen kerran on todettava että maailma on todella pieni. Pysähdyimme kahvipaussille erääseen kuppilaan. Pyörän luo saapui pitkä kaveri puhuen sujuvasti suomea. Hän oli nähnyt Suomen lipun liehuvan komeasti pyörässämme. Mies oli helsinkiläinen kauppalaivaston stuertti, eli siis kollegani. Lisäksi hän oli myös motoristi, joskin täällä autolomalla ystäviensä kanssa.
Hän myös vahvisti jo aikaisemmin kuulemani omituisuuden tässä maassa: Pohjoissaarella vuokrattua autoa ei voi viedä eteläsaarelle ja päinvastoin. Mistä tällainen järjenvastainen lakipykälä on peräisin, ei kukaan tunnu tietävän. Kaveri vahvisti, että he joutuvat purkamaan Wellingtonissa autonsa ja vaihtamaan auton eteläsaarella kelpaavaksi. Haiskahtaa Neuvostoliitolta. Onneksi tämä ei kuitenkaan koske moottoripyöriä.

Matka jatkui. Kaunis maisema muuttui n.150 km ennen Wellingtonia aivan yht- äkkiä. Puusto loppui ja tilalla oli kuivanutta heinää ja kivikkoa ja sitä piisasi. Oli varsin ankean näköistä. Luultavasti alueella oli ollut metsäpalo jossakin vaiheessa.


Tällaista aivan yht.äkkiä.

Lisäksi tuuli rupesi kiusaamaan koska puista ei ollut suojaa. Kieltämättä varsin vaihtelevaa. *Wellingtonia lähestyessämme alkoi taas olla vuorijonoa jonka välissä luikertelimme kohti kaupunkia. Olin Peteriltä saanut hotellin osoitteen ja löysimmekin sen helposti, kieltämättä tuurilla. Haimme kioskista muutamat kaljat huoneeseen ja odottelimme kun porukka löysi ohjeidemme mukaisesti myös perille. Keskinkertaisen päivällisen jälkeen oli vuorossa viimeinen yö pohjoissaarella.

Pilvisessä aamusäässä ajelimme keskustassa kohti eteläsaarta lähtevää laivaa. Liikennevaloista johtuen porukka hajosi kahtia. Lisäksi me onnelliset jotka olimme porukan alkupäässä, pyrimme aivan väärään alukseen. Onneksi oikea laiva oli lähellä, mutta loppuporukkaa ei näkynyt. Tuli mieleen, jos ne ovatkin joutuneet moottoritielle ja ajelevat nyt ihmetellen kohti Aucklandia. * Onneksi porukan hermot pitivät ja kaikki löysivät oikean laivan.


Tällaisella aluksella lähdettiin.

Sisälle päästiin ja varsin paskaisilla hihnoilla sidoimme pyörät täkkiin koska, vaikka matka on lyhyt, olimme valtamerellä jossa aallokko saattaa keinuttaa pienehköä alustamme kovastikin.
Siirryimme ruokasaliin jossa kävikin melkoinen vilske. Tuttu pekonin katku tuntui nenässä aiheuttaen miellyttävää kutinaa ja sylkirauhasten kiihtynyttä eritystä. Kokki jakeli annoksia ja pian istuimmekin pöydässä tätä brittien maailmalle lanseeramaa *ja sydäntautiliiton suosittelemaa aamiaista nauttimassa.
Ainoa omituisuus tässä peribrittiläisessä aamiaisessa oli Britanniaan verrattuna se, että mielestäni annokseen ehdottomasti kuuluvat tomaattipavut eivät kuuluneet annokseen vaan niistä täytyi maksaa erikseen. Omituista, hyvä ettei menneet yöunet asiaa vatvoessa.


Wellington jää taakse.

[kotka]

Matka kohti eteläsaarta alkoi pienessä tihkusateessa joka onneksi loppui pian ja pääsimme täkille filmailemaan ja maisemista nauttimaan. Pohjoissaari jäi taakse ja pian olimme tässä kapteeni Cook:in mukaan nimetyssä tuulisessa salmessa.


Tuonne on navigoitu.


Pohjoissaaren eteläkärki ja Cookin salmi.


Marjatta nauttii merimieselämästä Cookin salmessa.

Eteläsaari rupesi häämöttämän edessä ja pian olimmekin Pictoniin vievässä vuonomaisessa salmessa. Näköalat olivat jylhyydessään varsin komeat, saman tyyppiset kuin Norjan vuonoissa.
*

Lähestymme Pictonia.


Eteläsaarella ollaan.


Tytöt eivät kuulu ryhmäämme, ja ”rojuenkeli” on kovilla.


Pääsimme heti Pictonista lähdettyämme varsinaiselle mutkatielle joka vei meidät Nelsoniin saaren pohjoisosassa. Kahvitauon jälkeen seurasimme kaunista luoteeseen vievää rantatietä joka vei meidät Motueka nimiseen pikkukaupunkiin. Täällä oli ryhmällämme ensimmäinen vapaapäivä joka vietettiin suorittamalla varustehuoltoa, nauttimalla intialaista ruokaa ja paikallista Tui-merkkistä East Indian Pale Alea joka osoittautuikin loistavaksi juomaksi. Riitti kun sanoi :”Tui Tui” niin kaikki tiesivät, mistä oli kyse.


Tui Tui



Rentoutumassa motellissa

Kaupunki oli pieni ja siisti ja hyvin amerikkalaistyyppinen eli kaikki toiminta oli keskittynyt pääkadun varrelle ja laidoilla oli marketit ja autokauppiaat. Lisäksi täällä oli lukuisia varsin tummia käkkäräpäitä norkoilemassa katujen kulmissa. Olisikohan olleet molukkeja?

Matka jatkui kauniissa mutta viileähkössä säässä läpi eteläsaaren pohjoisosan *luoteisrannalle. Täällä tie jatkui seuraten meren rantaa.


Hienoa on.

Poikkesimme myös tutustumassa merileijonayhdyskuntaan joka polski tyytyväisen näköisenä rantakivikossa.


Näitä oli paljon.


Maisemat olivat erittäin kauniit, tie loistava ja kasvillisuus tuuheaa ja vehreätä. *Osuimme myös paikkaan nimeltä ”Punakaiki” jossa on rantakalliot muodostuneet päällekkäin olevista liuskekivistä. Aivan kuin olisi lettuja pinossa. Paikka oli upea ja kamerat kovilla.


Punakaikissa ollaan.






”Pancake” kalliot.


Hienoa matkantekoa


Siirryimme rannalta sisämaahan päin kohteena Fox Clacier, joka sijaitsee Mount Cook:in *lähettyvillä.

[kotka]

Meri jää taakse


On pöydällä kokoa ja näköä, vaikka on reikiä, silti tehty yhdestä rungosta.





Lumen peittämiä huippuja rupeaa näkymään.

Pysähdyimme ensin Franz Josef nimisessä kylässä jossa kävimme katsomassa kiwi-lintuja. Nyt oli rahastuksen makua mukana. Isossa hallissa oli turistikrääsää ja muovisia jäätikön jäljitelmiä. Varsinainen kiwi–osasto oli pieni ja melkein täysin pimeä. Kyllä siellä jotakin liikettä näkyi, mutta minä en ainakaan erottanut mikä siellä liikkui.
Olin -80 luvulla Christchurchin lähellä käynyt eläintarhassa näitä kummajaisia katsomassa ja vaikka oli hämärää, erottuivat nämä maan symbolit siellä selvästi. Rahat vaan pois turistilta, perkele.


Ainoat kiwit jonka näimme.

Fox Clacier oli pieni jopa kyläksi. Paikan vetovoima on siinä että sieltä järjestetään helikopteri- laskettelu-ja vaellusmatkoja vuoristoon. Osa porukastamme kävikin helikopterilla Mount Cookin rinteellä lumisotaa leikkimässä.

.





Ryhmämme Mount Cookin rinteellä lumisotaan valmistaumassa.

Uudessa Seelannissa voit samana päivänä katkaista jalkasi jäätiköllä lasketellassasi, hukkua *surfatessasi valtameren aaltoihin ja polttaa itsesi auringossa palmurannalla.

Fox Claciersissa tapasimme myös suomalaisia. Kylässä oli lisäksemme n. 30 henkeä ET-lehden järjestämällä matkalla. Muorit olivat vähän ällikällä kun kerroimme matkamme vaiheista. Mukava tavata suomalaisia ja tuli hetkeksi itsellekin nuorekas olo.


Alkaa jo olemaan suoraakin.


Oikealla tiellä ollaan.

Matka jatkui. Olimme saaren sisäosassa ja suuntasimme kohti etelää. Maisemat muuttuivat karummiksi. Ajelimme vuorten välissä mutkitellen ja nauttien. Täällä alkoi olla useita tämän maan siltakummajaisia. Kuten mainittu, tiet ovat maassa pääosin erinomaisia.


Motoristi on terve kun se leikkii

Mutta sillat. Etenkin täällä eteläsaarella jossa jokia ja järviä näkyy olevan aika tavalla, on silloissa säästetty. Suurimmassa osassa saaren silloissa on vain yksi kaista. Eli on varovasti katsottava sillalle tultaessa ettei vaan kukaan tule vastaan. Aika omituinen juttu. Näitä siltoja oli täällä aika paljon.








Olisi edes liikennevalot.


Myöskään maan miljoonat ja miljoonat lampaat eivät kunnioittaneet läsnäolollaan matkaamme. Niitä näkyi yllättävän vähän ja matkakirjoista tuttuja laumoja ei ollenkaan. Nautoja oli taas runsaasti. Samoin tarhattuja saksanhirviä, laamoja vai mitä vikunjoja lienee sekä strutseja kyllä piisasi.

[kotka]

Queenstown alkaa lähestyä ja maisemat ovat huimat


Melkein huimaa

Aloimme lähestyä Queenstownia Lake Wakatipun rannalla. Nyt noustiin ylös vuorenrinnettä ja näkymät olivat henkeäsalpaavia. Luikerreltuamme varsin haastavaa tietä alas, olimme tässä eteläsaaren eräässä suurimmassa ja varsin vaikuttavan näköisessä kaupungissa.


Uuden Seelannin omituisuuksia.

Queenstownissa vietimme vapaapäivän ja onneksi näin sillä olimme kaikki ehkä hieman rasittuneita vaikkakin onnellisia. Motellimme sijaitsi niin jyrkän rinteen varrella että meinasi harrikka jäädä ajamatta parkkipaikalle, mutta menihän se kun pisti silmät kiinni ja antoi kaasua.

Päivällispaikaksi Peter valitsi vaihteeksi korealaisen ravintolan, luultavasti etelä-korealaisen koska ruokaa oli runsaasti. Marjatta ressukka vaan sai jonkun kala-annoksen jossa ei ollut liekehtivän chilin lisäksi muuta kuin ruotoja. *Oma, myöskin chilipitoinen äyriäisannokseni oli kyllä varsin erinomainen. Aterian päätteeksi nautimme jälkiruokaoluet lähipubin terassilla aivan lumoavan kauniin järven rannalla.


Korealainen päivällinen


Tämä ei liity mitenkään korelaiseen ravintolaan. Kyseessä on hotellimme 17 vuotias kissa.

Seuraavana päivänä kävimme tutustumassa Arrowtowniin, lähistöllä sijaitsevaan pieneen kultakuumeen aikaiseen kaupunkiin, joka on entisöity ja hyvännäköinen paikka. Pääkatu oli melkein kuin länkkäreissä. Motellille palatessamme kävimme vielä Tui Tui kaupassa. Niin siinä vaan kävi, että eksyttiin. Onneksi motellin isäntä sattui paikalle ja hänen perässään pääsimme turvallisesti motellille, jossa janoiset motoristit jo odottelivatkin.


Arrowtown.


Viktorian aikainen postilaatikko Arrowtownissa.


Tältä sillalta alkoi benjihyppyharrastus maailmassa. Pojat kävivät tutustumassa paikkaan ja kaikki kehuivat hypänneensä.


Seuraavana päivänä oli vuorossa eräs matkamme kohokohtia: Milford Sound saaren lounaisrannikolla. Petterin suunnitellessa matkaa, hänelle ilmoitettiin pyörävuokraamosta varsin suorin sanoin että jos ette tuolla Milford Soundilla käy, ei ole enää ikinä asiaa koko maahan. No, ehkei se aivan noin ollut, mutta paikkaa suositeltiin eräänä maan vaikuttavampana kohteena.



Queenstownia ympäröivistä vuorista kun selvittiin, alkoi vuorten reunustama tasankoalue, jossa vaihteeksi oli sitten jokunen lammaslaumakin.

[kotka]

Kohti Milford Soundia

Tasainen alue alkoi kaveta ja vuorten huiput lähetä tien molemmin puolin. Alkoi olla melko jylhää. Rupesimme kiipeämään ylöspäin ja mutkat alkoivat muuttua kiverämmiksi ja kasvusto tiheni lähennellen melkein viidakkoa. Vuolaita puroja luikerteli aivan tien vieressä. Onneksi joukossamme ei ollut kalamiehiä, joten ei tarvinnut pysähdellä heittelemään perhoja tai virveleitä tai katiskoita, mitä kaikkia niitä kalavehkeitä sitten onkaan. Yhtäkkiä olimme synkän näköisen tunnelin suulla. Pienen odottelun jälkeen kurvailimme tunneliin jossa meinasi tulla paniikki. En nähnyt mitään. Tunnelin valot olivat mielestäni kehnot mutta sitten älysinkin ongelman. Minullahan oli aurinkolasit päässä. Sain lasit annettua Marjatalle ja taas nähtiin.
Pian laskeuduimmekin Milford Soundiin. Paikka on merkitty karttoihin joten luulimme sitä kaupungiksi. Alueella oli kuitenkin ainoastaan 1 motelli, ravintola ja pari matkamuistomyymälää ja parkkipaikka sekä lipunmyyntipiste odotushalleineen aivan rannassa. Peter hommasi liput ja pian olimmekin aluksessa joka veisi meidät tutustumaan tähän luonnonihmeeseen. Laivamatka alkoi ja hyvässä säässä aloimme koko porukka nauttia näistä valtavista näkymistä. Retki kesti n. 2 tuntia mutta aika kului kuin siivillä ja onneksi kuvatkin onnistuivat. Täällä kannatti ehdottomasti käydä.
Tässä muutamia kuvia tästä mahtavasta spektaakkelista.





















Milford Sound

[kotka]

Ajelimme sitten omaa tahtia Te Anau nimiseen pikkukaupunkiin jossa oli majoitus. Päivällisellä kelasimme vielä upean päivän tapahtumat ja kokemukset.
Seuraavana ajopäivänä saimmekin laittaa sadevehkeet päälle. Oli myös varsin viileää. Ei ihme, sillä ajelimme melkein suoraan kohti etelää ja Uuden Seelannin eteläsaaren äärimmäistä pistettä Bluff:fia. Pienessä tihkusateessa saavuimme tähän viehättävään pikkukaupunkiin ja löysimme helposti paikan eteläisimmän kohdan. Paikassa oli samanlainen ”tienviitta” kuin Cape Reingassakin.


Eteläsaaren eteläkärjessä ollaan.

Ryhmämme hämäläinen osio oli jo matkan alussa päättänyt että täällä Bluffissa uidaan. No. Lämmintä oli ehkä n.5 astetta. Tuuli oli kova, vettä satoi. Lisäksi ranta oli kivikkoista ja runsas merileväyhdyskunta leijui melkoisten maininkien tahdissa. Ei näkynyt uimareita, ei.

Yht.äkkiä kuitenkin valkoinen hahmo kalsareissaan vilahti mustien kivien joukossa. Entinen merenkulkija Raimo Kangasalta oli ainoa urhea, joka *suoritti tuon sovitun uinnin eteläisessä tyynessä meressä, joka ei täällä tyyni ollut lainkaan. Kyllä löytyi miehelle konjakin tarjoajia kateudesta vihreiden ja housuntakamuksista ruskeiden joukosta.






Dokumenttia Ramin suorituksesta.

Matkamuisto t-paidat sain hankituksi viereisestä kaupasta ja sitten olimmekin valmiita kääntämään keulat kohti pohjoista. Tämän upean matkan viimeinen etappi alkoi. Sade loppui onneksi pian ja ilmakin lämpeni. Ajelimme läpi pitkien vuorijonojen reunustamien laaksojen. Maasto oli varsin karua ja liikennettä vain nimeksi, joten matkanteko taittui nopeasti. Aloimme olla ”Sormusten herran” maisemissa. Filmin nähneenä voi vain onnitella maisemavalinnoista. Yövyimme vielä Lake Tekapo nimisessä pikkukylässä jossa nautimme taas vaihteeksi italialaisen päivällisen joka olikin erinomainen.




Sormusten herran maisemissa.

Christchurch alkoi lähestyä. Koukkasimme kaupungin eteläpuolella olevaan Akaroa nimiseen kaupunkiin. Akaroa on ranskalaisten aikoinaan perustama ns. settlementti. En kyllä tiedä mitä sana tarkoittaa mutta näin se kuulemma on. Kaupunkiin päästäksemme meidän piti vielä ylittää yksi melkoinen vuori, jossa riitti mutkaa ja loistavaa maisemaa.







Loistava maisema-ja mutkatie Akaroaan.

[kotka]

Kaupunki on pieni mutta maalauksellisen kaunis. Se on myös ”kiwien” suosima matkailu-ja lomakohde. Rantabulevardilla tavattiin paikallisia motoristeja jotka myös nauttivat kauniista kaupungista ja säästä.




Akaroa

Vielä koukkasimme Lyttelton nimisessä pikkukaupungissa aivan Christchurchin vieressä. Täällä kävin 2 kertaa 80-luvulla M/S FINNPOLARIS- laivan kanssa matkalla Antarktikselle ja takaisin. Etsin kaupungista kantapaikkamme nimeltä ” British Hotel.” Paikka oli silloin värikäs joka suhteessa. Mm. paikalliset kasvoja myöten tatuoidut motoristit pitivät paikkaa omanaan. He ottivat meidät merenkulkijat välittömästi kavereikseen ja meno oli huimaa.
Hotelli löytyi entisestä paikasta, mutta olipa lyöty vanerit oven eteen. Eli paikka oli lopetettu. ”Ei mikkän ol iänkaikkinen”: sanoo raumalainen.
Käänsimme pyörät kohti Christchurchia jonne saavuimme iltapäivällä. Viimeisen tankkauksen yhteydessä Peter sai vuokraamon tarkan sijainnin ja pian olimmekin luovuttamassa pyöriä.


Haikeat tunnelmat Christchurchin vuokraamolla.

Harrikan vuokraaja tarkasti ensin, koska se oli vuokrattu joltakin muulta yritykseltä. Koska en ollut ”rönynnyt”, palautus oli selvä ja takuumaksukuitin sai repiä. Bemarimiehillä oli pientä ongelmaa, kun olivat kaadelleet liikennevaloissa matkan alussa pyöriään. Vuokraaja oli tarkka kaveri, ja pojat joutuivat pikkuisen pulittamaan naarmuista.
Hyvässä järjestyksessä siirryimme aivan ydinkeskustassa olevaan hotelliin. Itse teimme vielä nostagisen muistelumatkan taksilla Lytteltoniin jossa muistelin menneitä ja huomasin jälleen että kaikki on täälläkin muuttunut.


The British Hotel


Käyttämästäni laivanmuonitusliikkeestä on jäljellä vain liikkeen logo.


Aika entinen ei koskaan enää palaa, sanoo ”Vanha salakuljettaja Laitinen”


Tällä jonkun sodan kunniaksi pystytetyllä merkillä pönötin vuonna 1987.

Palasimme yhteiselle päivälliselle tällä kertaa turkkilaiseen ravintolaan jossa tunnelma oli korkealla joskin haikea. Olihan meillä ollut todella upea matka. Reissun yksityiskohtia muisteltiin ja kohokohtia kohoteltiin. Mukava ilta ja kaikki olivat tyytyväisiä matkan antiin.


Jäähyväisillallinen .


Hyvää oli.

Seuraavana päivänä oli vielä aikaa tutustua kaupunkiin. Kävimme mm. Christchurchin katedraalissa aivan hotellimme vieressä ja joka sitten muutaman viikon kuluttua romahtikin uudessa maanjäristyksessä. Eipä arvattu että näin ikävästi kävi.
Kaupungissa näkyi muutenkin paljon viimekesäisen järistyksen jälkiä, joskin rojut oli siivottu mutta taloriveistä puuttui välistä taloja aivan kuin olisi hampaita vedetty suusta sieltä sun täältä. Lensimme iltapäivällä Aucklandiin jossa vietimme pari päivää kahdestaan kaupunkiin tutustuen.


Aucklandin TV-tornissa lasinpäällä kävelyä, ei suositella krapulaisille.


Aucklandin satama.


Tornipöllöt.

[kotka]

Aucklandista lensimme Santiago de Chilen kautta Rio de Janeiroon jossa rilluttelimme 5 päivää . Täytyy sanoa että kivaa oli sielläkin.


Suomalaisten merimiesten suosima Florida baari Rio de Janeirossa, ”Vanhan merirosvon kapakka” Praca Maua’lla aivan sataman portin lähellä. Itse kävin tässä kuppilassa parilla reissulla 1968. Kivaa oli silloinkin, mutta erilaista.


Tässä on nostalgiaa. Florida baari.


Melkoinen tunkio ja kukko tunkiolla Santa Marta –nimisessä Favelassa eli slummissa. Tämä oli järisyttävä kokemus.


Kirstus patsas Rio de Janeirossa. Eräs maailman tunnetuimpia nähtävyyksiä.
Erittäin vaikuttava paikka josta upeat näköalat tähän kiehtovaan kaupunkiin.


Samba-areenalla


Sokeritopalle menossa, eikä pelota yhtään.


Kristuspatsas Sokeritopan köysiradalta katsottuna.


Sokeritoppa on valloitettu.


Marjatta Copacabanan hietikolla aivan hotellin lähellä. Lämpöä n. 30 astetta C.



Rio de Janeiron kolkolla kentällä kotiin lähdössä.

Matkamme oli kokonaisuudessa upea. Kiitokset vielä Peter Panille hyvin organisoidusta matkasta, sekä kaikille mukana olijoille. Meillä oli mukava porukka joka vaikutti isolta osalta matkan onnistumiseen.

Voimme täydellä sydämellä suositella Uutta Seelantia moottoripyörämatkaa suunnittelevalle. Maa on kaunis ja monimuotoinen vaihdellen viidakkomaisesta metsästä karuun vuoristoon. Tiet ovat hyviä, liikennettä on Aucklandia lukuun ottamatta vähän ja liikennekulttuuri on erinomainen. Sää on vaihteleva ja meille sitä sattui laidasta laitaan. Ainoa lievästi negatiivinen asia oli maan keittiö, mutta sehän on makuasia.

ps. Kaakkoissuomalaisena voin mainita ettei maassa näkynyt ainuttakaan venäläistä rekkaa !
Kotka ja Marjatta

[kotka]

Tulihan se sieltä. Joukossa on pari väärää kuvaa. Yritän saada ne pois. Samoin jokunen kuva on eri kokoinen. Syytä en tiedä, enkä niitä yritä muuttaa. Kannattaisiko muokata myös niin, että kuvien välissä on rako?

[JinX]

[kotka]

Nyt on vähän muokattu ja vaihdettu vääriä kuvia.
Noihin erikokoisiin en uskalla puuttua.

[wesba]

Onnittelut Kotka & Marjatta, kippis !

[ukko]

Jälleen hyvä kertomus. Kiitos ja hyvät jatkot teille

[mathev]

Kiitokset kuvarikkaasta ja mukavasta tarinoinnista.

[Anatooli]

Hienoja kuvia hienolta matkalta! Wau!

[basic]

Kiitos taas hienosta matkakertomuksesta.

[pete457]

Nämä teidän matkanne ja kertomuksenne ovat kyllä superia! Seuraavaa odotellessa...