Tulipahan sitten repäistyä tämän kesän ekat kilometrit moottoripyörän selässä . Ja koska en koskaan ole tottunut tekemään mitään helpoimman kautta, pyyhkäisin perjantaina mukavassa tihkusateen alussa sadetta karkuun kohti Itä-Suomea ja Enonkoskea. Tai se taitaa olla enämpi Savoa.

Matkaa yhteen suuntaan on noin 400 kilometriä ja säätila oli sanalla sanoen hieman epävakainen. Pääsin kyllä sadetta pakoon, mutta mitä idemmäs ja savommas menin, sitä puuskaisemmaksi kävi tuuli.

Mäntyharjun kohdalla minun oli pakko pitää yhtäkkinen happipaussi. Musta, uusi asvaltti ja kova, puuskittainen tuuli meinasi tehdä päälleni tepposet. Vuoden 2007 mällin jälkimainingit kummittelevat vieläkin, näemmä. Vähän aikaa siinä happea sisään vetäessäni (Lue: nikotiinia) mietin, jatkanko matkaa vai jäänkö siihen tien varteen. Pakkohan sitä matkaa oli jatkaa. Mitä minä siellä tien varressa olisin tehnyt? Olisihan se ollut aika hauskaa, jos olisin jäänyt sinne maamerkiksi. Olisitteko tulleet minua ihmettelemään porukalla?

Se siitä. Pääsin siis eteenpäin ja jatkoin reitin välietappiin, Jäppilään. Se on Pieksämäen ja Varkauden välissä oleva kylä, jossa on Sininen Majakka, jota pitää Eetu Lauslehto. Sinne kannattaa mennä piipahtamaan jo pelkästään sen vuoksi, että sieltä saa seudun parhaat makkaraperunat. Eikä takuulla jää nälkä motoristillekaan. Eetu itse on armoitettu motoristi, joten varmasti ymmärrystä riittää myös meille muille motoristeille. Jos käytte siellä, kertokaa Astalta terveisiä. Saatatte nähdä myös Mansaaren TT-tuliaisia esillä.

Makkaraperunoiden jälkeen jatkoin kavereideni kanssa matkaa kohti Enonkosken eräkämppää. Pysähdyimme Heinävedellä kaupassa hankkimassa evästä mökille. Siellä kaupan pihalla jutustelimme mukavia vanhan herran kanssa ja pakkasimme tavarat. Lopulta pääsimme liikkeelle. Suunnistaja lähti ensimmäisenä ja minä ilmoittauduin letkan viimeiseki. (Letka: Suunnistaja, kaveri ja....minä ) Kaveri lähti suunnistajan perään ja minä lähdin kaverin perään

Yhtäkkiä huomasin pyörän makaavan mersun perässä maassa kyljellään ja minä siinä pyörän vieressä pitelin kytkintä pohjassa, ettei pyörä karkaa maailmalle. Hetki meni, että tajusin käyttää tappokytkintä ja sen jälkeen olin ihan . Mitä ihmettä tapahtui?

Paikalle saapui ritari lippalakissaan ja nosti pyöräni pystyyn. Vetelin siinä pyörän vieressä happea, kun Kaveri tuli paikalle. Hän loihe kyselemään, mitä tapahtui. En osannut kertoa, koska kaikki kävi niin äkkiä, eikä minulla ollut hajuakaan, mistä kaatuminen johtui. Tarkistimme pyörän teknisen tilanteen: kate oli saanut vähän asfaltti-ihottumaa ja se kuuluisa vaihdepoljin oli (jälleen kerran) vääntynyt ylöspäin. Koska mitään vakavampaa ei löytynyt, jatkoimme matkaa.

Muutaman kilometrin ajettuamme Suunnistaja ajoi meitä vastaan ja ihmetteli viipymistämme. Näytimme peukkua, että matka jatkuu ja niinhän se tekikin. Muutaman kilometrin jälkeen Heinävedeltä kohti Enonkoskea sininen Saab 9000 ohitti minut sulkuviivoilla. Ihmettelin vähän, mitä kaveri meinaa, mutta arvelin sen olevan joku Savolainen höyrypää, jolla on kiire. Kuinka väärässä olinkaan.

Noin kilometrin päässä, kun ajoimme Kaverin kanssa alamäkeen, Saabisti seisoi bussipysäkillä käsi pystyssä. Kaveri pysähtyi siihen ja minä hänen peräänsä. Saabisti kertoin Kaverille ja lopulta myös minulle, että jalkatappini raahasi maata. Johan se kaatumisen syykin selvisi. Jalkatapin palautinjousi (Ducatissa on sellainen "Palautan-itse-itseni"-tyyppinen jousi) oli irronnut paikoiltaan. Kaartaessani kaupan pihasta jalkatappi oli osunut maahan ja sen vuoksi pyörä kaatui ympäri 180 astetta. Luojan kiitos Suomen teillä liikkuu vielä näitä laupiaita samarialaisia! Olisinpa vain tajunnut pyytää kaverin yhteystiedot... Hän on ansainnut ainakin tuopin ellei kaksi.

Pääsimme lopulta perille mökille, saunoimme ja tapoimme itikoita ihan nokko. Seuraavana aamuna oli tarkoitus lähteä ajoissa liikkeelle. Aamu hieman venähti ja Kaveri ehti lähteä jo alta pois. Me siivosimme möksän ja teimme lähtöä joskus yhden pintaan. Minä hyppäsin Ducatin päälle pahoin aavistuksin. Lähtö teki todella tiukkaa ja muutaman metrin ajettuani tajusin, miksi. Pyörä piti todella erikoista ääntä. Sellaista en ole koskaan aiemmin kuullut moottoripyörästä ja toivottavasti en koskaan toiste kuule.

Suunnistaja luuli, että tein tikusta asiaa, ettei minun olisi tarvinnut lähteä vielä ajamaan. Myönnän, että selkäni oli todella kipeä ja olisin mieluummin jäänyt mökille vielä päiväksi, mutta nyt ei ollut kysymys siitä. Koko pyörän etupää kilkutteli ja kolisi. Olin ihan varma, etten pääse kilometriä eteenpäin ennen kuin olen ojan pohjalla kiinni leikanneen etupyörän laakerin tms. vuoksi.

Soittelimme Ducati-huoltajallemme ja arvoimme, mitä tehdä. Uskaltaako pyörällä ajaa eli ei? Etupyörän laakeri ei rohissut, mutta kolina oli ihan hirvittävä. Testasimme takapyörän laakerin ja sen arvion mukaan kolina aiheutui ketjuista. Todennäköisesti ketjut olivat väljät ja kolina aiheutui siitä. Ducatin lasikuitukatteet vain voimistivat äänen ja antoivat vaikutelman, että ääni tulee pyörän etupäästä.

Kyllä vähän kylmäsi lähteä ajamaan koti kotia, mutta ei ollut muita vaihtoehtoja. Eihän sinne keskelle metsääkään voinut jäädä. Ilma oli kaikkea muuta kuin kesäinen. On pakko sanoa, että pyörän kolina yhdistettynä viiltävään kylmyyteen ei ole paras mahdollinen vaihtoehto. Me vuorasimme itsemme kaikilla liikenevillä vaatteilla, mutta sekään ei riittänyt.

Pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni lossille moottoripyörällä, kun menimme Suunnistajan kanssa Heinäveden yli. Se oli ihan mielenkiintoinen kokemus ellei lasketa sitä yksityiskohtaa, että jalkatappini oli kiinni moottoripyörässä bandulla. Se olikin koko paluumatkan mielenkiintoisin yksityiskohta. Joka pysähdyksellä jouduin miettimään, kannattaako pysähtyä ja uhrata taas yksi bandu lähtötohinassa. Onneksi minulle oli Suunnistaja huoltajana. Hän kiinnitti lähtötilanteessa jalkatappini pyörään aina vaan uudella bandulla.

Paluureissun mielenkiintoisin hetki oli, kun Suunnistaja jäi Juvalle tankkaamaan pyöräänsä ja minä jatkoin matkaa kohti Mikkeliä ja etelää. Hieman Mikkelin jälkeen tankkivalo syttyi palamaan, Suunnistajan sijainnista ei ollut tietoakaan ja jalkatappini oli bandulla kiinni pyörässä. Kruununa kaiken päälle, Leathermanini oli unohtunut Suunnistajalle, joten mikä eteen ? Eipä siinä mitään. Näppärä motoristineiti kyllä keksii keinot. Valuttelin pyöräni Otavan Nesteen maksupäätteen eteen, kuittasin kortin ja työntelin pyörän tankille. Tankkasin pyörän istuen pyörän päällä ja matka jatkui.

Kuortin ABC:llä yhytin vihdoin Suunnistajan, kuten olin hänelle tekstannutkin Mikkelin tienoilta. Joimme siellä kahvit, minä oikaisin hetkeksi lattialle selkäsäryn helpottamiseksi, minkä jälkeen vuorasimme varusteemme sanomalehdillä ja jatkoimme matkaa. Vinkkinä: sanomalehti ei ole turhaan siltojen poikien suosiossa eristeenä. Se on loistava eriste myös motoristille, jonka yllättää äkillinen kylmyys. Eikä maksa mitään, jos löydät ilmaisjakelulehtiä, kuten huoltoasemilta yleensä löytyy.

Renkomäellä oli pakko pysähtyä ABC:llä lämmittelemään. Söin keiton ihan vain lämmitelläkseni. ABC on hyvä paikka motoristille tankata ja vähän lämmitellä. Niillä on minun kokemukseni mukaan hyvä palvelu ja leppoisa tunnelma. Bensa tosin on kallista ja ruoka maistuu aina samalta, mutta mitä siitä. Renkomäeltä ostimme nahkahanskojen sisälle yhdenkoon Sini-kumihanskojen alushansikkaat. Ne olivat ihanan lämpimät ajohanskojen alla.

Mäntsälässä pysähdyimme vielä Shellillä tankkaamaan ja siellä tapasimme mukavan asiakaspalvelijan. Mies kiinnitti huomiota Sharkin kypärääni, koska hän on maahantuojalla töissä. Hän ei ollut koskaan nähnyt vaaleanpunaista Butterfly:tä, joka minulla on. Se oli hyvä keskustelu, koska nyt tiedän Sharkin maahantuojan ja tiedän, mistä saan varaosia tarvittaessa. Moottoripyöräily siis avartaa muutakin kuin vain lompakkoa.

Lopun matkaa kotiin ajoimme suoraa kyytiä ja vihdoin olimme kotona noin klo 04.00. Olimme Suunnistajan kanssa molemmat aivan läpeensä jäässä. Minä kävelin tankkilaukkuni kanssa parkkipaikalta kotiin kuin 3-vuotias kakara marraskuisessa kurahaalari-hanska-sadetakki-pipo-kumisaapas -sotisovassaan. Tiedättehän, kun lapsi pakataan niin täyteen vaatteita ja lämmikettä, ettei hiekkakakkujen teko enää onnistu

Ja jos yhtään muistan, minusta tuntui lapsena aivan samalta kuin tänään, kun pääsin kotiin. Lonkkanivelissä ei ollut mitään liikettä, kädet olivat jäätyneet pyörän kahvojen ympärille ja hampaat löivät loukkua. Kaikesta tästä huolimatta olin onnellinen. Minä olin voittanut itseni ja vuoden 2007 mällin. Jaksoin, pystyin ja kykenin tekemään tämän reissun . Ensimmäistä kertaa vuonna 2009 moottoripyörän päällä ja kaksi vuotta onnettomuuteni jälkeen pystyin ajamaan yli 1000 km lähes yhtä soittoa. Selkään sattuu, minulla on vieläkin kylmä ja hajoitin pyöräni, mutta siitä huolimatta: Minä Tein Sen! Voitin itseni!