Kotkan ja Marjatan Meksikon reissu 2016

[kotka]

Terve. Aloittelen pitkää juttua tähän. Älkää menkö väliin
Kotka

[kotka]

Kotkan ja Marjatan Viva Mexico 2016

Pimein talvi alkoi taas olla lusittu ja kevättä alkoi olla rinnassa. Valitettavasti pihalla vielä olevat lumikinokset latistivat orastavaa kutinaa motoristin sielussa. Onneksi asiaan löytyi apu. Peter Pan oli lanseeraamassa uutta matkakohdetta nimeltä ”Baja California” Kyseessä on matka Los Angelesista Kalifornian niemimaalle, tuolle pitkälle maakielekkeelle Kalifornian eteläosassa.

Nimestään huolimatta alue kuuluu Meksikolle. Koko Kaliforniahan on kuulunut aikoinaan Meksikon hallintaan. Meksiko puolestaan on kuulunut niin Ranskalle kuin Espanjallekin. Noina väkivaltaisina ja värikkäinä aikoina hallitsijat ja siksi pyrkivät vaihtuivat tiuhaan tahtiin. Vallankumoukset seurasivat toisiaan ja hidastivat maan kehitystä.




Itselleni Meksiko on tuttu merimiesajoilta. Lisäksi Marjatan kanssa ajoimme maassa vuonna 2010. Loistavan reissun valitettavasti katkaisi onnettomuus jonka takia Marjatta joutui palaamaan Suomeen Acapulcosta ja itse ajoin vuokrapyörän Pueblassa tehdyn korjauksen jälkeen takaisin vuokraamolle Cancuniin. Matkakertomus löytyy googlettamalla nimellä ”Kotkan ja Marjatan Meksikonreissu 2010.”
Mahduimme Peterin matkalle ja varasin tuttuakin tutumman Heritage Softailin ajokiksemme. Näissä valmismatkoissa on se hyvä puoli ettei tarvitse juurikaan huolehtia muusta kun pyörämallin valinnasta.
Koska matka alkaa ja päättyy Los Angelesiin, jouduin myös hankkimaan uudet ESTA: t vanhentuneiden tilalle ja jotka sain helposti netistä. Hain estat Peter Pan Bikesin sivulla olevasta linkistä. Estahan maksaa USD 15.00 kappale. Pieni Vinkki: Nyt on pari kaveriaani hakenut Estat joiltakin nettisivustoilta ja ovat joutuneet pulittamaan n. 80 Euroa per hakemus. Selvää kusetusta, joten kannattaa hakeutua USA: n virallisille sivuille jonne mm.Peter Panin sivulta pääsee.






Pakolliset pönötykset ja talven viimeiset lumet Karhulassa


18.03. Olimme pirteinä lentokentällä ja matka alkoi. Välilasku oli Lontoossa. Saavuimme terminaaliin kolme ja jatkoimme samasta terminaalista kohti Losia. Säästyimme kerrankin pitkältä siirtymämatkalta terminaalista toiseen. Vaikka menee muisteluksi, kerron että eräällä matkalla vaihtoaikaa oli 2 tuntia, terminaalista toiseen ramppaaminen otti tuon ajan niin tarkoin ettei edes olutta kerennyt siemaista, emmekä edes harhailleet missään. Tämä kertonee että Heatrow on eräs maailman suurimmista kentistä.
Koneemme olin amerikkalainen Virgin Atlantic yhtiön laite. Firma oli meille uusi. Kun pääsimme ilmaan, oli suunnattomia vaikeuksia saada tv-informatiokeskus toimimaan. Se oli kai suunniteltu itämaisille matkustajille ainakin filmimateriaalista päätellen. Ruoka sinänsä oli kohtalaisen hyvää ja uutena ilmiönä siellä tarjoiltiin virkistäviä välipaloja pariinkin otteeseen.




Reilun 10 tunnin päästä olimmekin L.A:ssa ja yllättävän helpon maahantuloselvityksen jälkeen siirryimme kesäisen ilman hyväillessä talven kalttaamia hipiöitämme odottelemaan shuttlea hotellille. Koska odottavan aika on pitkä, eikä shuttlea kuulunut olin jo valmis taksin kyytiin jolloin hotellin shuttle saapuikin ja pian olimme hotellissamme. Ikävuosistamme johtuen saavuimme vuorokautta ennen muuta porukkaa joten vietimme yhden yön nukkuen ja aikaeroa tasoittaen.

Aamiaisen jälkeen kävimme L.A:n kiertoajelulla ja saimme aikaa mukavasti tapetuksi.




Venice Beachilla



Marjatta Hollywoodin sydämmessä. Taustalla Grauman's Chinese Theater






”Elvis car” yksi lukemattomista. Kyltissä lukee suomalainen nimi, tietääkö kukaan herrasta mitään ?

Illan suussa muu osa ryhmästämme saapui ja tutustumisoluet tekivät kauppansa. Peter piti pienen matkainfon jonka jälkeen siirryimme unten maille.
Hyvän ja runsan aamiaisbuffetin jälkeen ahtauduimme kahteen taksiin ja suuntasimme kohti Anaheimia, tuota Teemu Selänteen entisessä kotikylässä sijaitsevaa pyörävuokraamoa.



Kookkaat herrat taksissa matkalla Anaheimiin.

[kotka]

HD Anaheim



Hermostunutta odotusta.



Tytöt ja Kauko hermot tallella.

Saavuttuamme paikalle, firman ovia availtiin ja nuoret kaverit rupesivat lykkimään uuden karheita Harrikoita esille. Pian olikin komea rykelmä pyöriä esillä ja kuola valuskeli retkeläisten suupielistä koska kaikki pyörät olivat käytännöllisesti katsottuina uusia. Heritagessani oli mittarissa 1 maili. Suurin mailimäärä taisi olla jotakin 50-60 mailia, joten hommassa oli ”korkkaamisen” makua.
Pyörääni asennettiin takatarakka ja navigaattorin teline jotka tapahtuivat paperisodan aikana.




Pyörää pukkaa




Melkein uunituore peli.







Ryhmämme valmiina Meksikon valloitukseen, Vapiskaa Pancho Villa ja Emiliano Zapata !!!!

Matka Anaheimista kohti Meksikoa alkoi kauniissa säässä ja melko ruuhkaisessa liikenteessä jossa kaikki motoristit kokeineina sujuvasti etenivät.




Peterin johdolla saavuimme San Diegoon. Kiersimme keskustan ja koukkkasimme upean Coronadon saaren kautta etelään menevälle valtatielle. Kummastukseni herätti että navigaattori herjasi akun olevan tyhjenemässä. ” Alkaako rakkine temppuilemaan jo alkumatkasta? ” Ajatus raastoi mieltäni ja sammutin laitteen kiroillen tätä nykyajan tekniikkaa.





Nopeinta tietä kohti San Diegoa



San Diego Coronadon sillalta katsottuna.

[kotka]

Ensimmäinen virkistävä tauko helteisessä Coronadon atmosfäärissä.


Matka kuitenkin jatkui ja pian olimme San Ysidrossa, USA:n ja Meksikon rajalla olevassa kaupungissa. Hyvässä järjestyksessä suuntasimme kohti rajaa. USA:n puolella kukaan ei ollut kiinnostunut rajan ylityksestä.



Tässä lukee MEXICO. Valitettavasti aurinko häikäisee.



Olimme Meksikossa. Myöskään Meksikon viranomaisia ei kiinnostanut saapumisemme koska ketään ei näkynyt tälläkään puolella rajaa.joten rajan ylitys oli yhtä helppoa kuin Torniosta Haaparantaan (Haparanda).





Meksikon lippu liehuu saapumisemme kunniaksi Tijuanassa.

Ensimmäisellä tauolla pohdimme ennakoiden kuinka mahtaa käydä saapuessamme takaisin USA:an. Kun viime syksynä kävimme Tijuanassa, saimme saapumisleimat passeihimme ja USA:n leiman palatessamme. Aikaisemmin Meksikoon saapuvat turistit saivat pahvisen maahantulolapun joka oli säilytettävä ja näytettävä maasta poistuttaessa. Nyt tätä Peterinkin muistelemaa lappua ei meillä ollut kuten ei maahantuloleimojakaan. Meksikon seikkailu alkoi siis konkreettisen jännittävästi.





Tijuanaa.




Tätä se Trump haluaa lisää ja suurempana ja Meksikon ”piikkiin” tietenkin.

Ajoimme siistiytyneen huumekaupunki Tijuanan ohitse etelään vievälle rantatielle numero 1 D. Oikealla puolellamme törrrötti maiden väliselle rajalle rakennettu aaltopeltinen aita joka erottaa nämä maat ja kulttuurit toisistaan kuin yön ja päivän.













Ensi vaikutelmaa seudusta ja hyvältä näyttää……..

[kotka]

Pian olimme Tyynen meren rannalla ja ajoimme pitkin hyväkuntoista tietä lämpimän ja suolaisen meri-ilman hivellessä kehojamme ja sielujamme. Oli todella mahtava fiilinki.
Lukuisia pieniä kyliä loikoili rannalla palmujen katveissa ja vasemmalla puolella oli paljon panoramaikkunoilla varustettuja vauraampien ihmisten asumuksia. Kokonaisuus oli selvästi kuitenkin köyhempää kuin muutama kymmenen kilometriä pohjoisemmassa. Pysähdyimme näköalapaikalla jonka näkymät tallentuivat verkkokalvojemme lisäksi kameroidemme muistikorteille.













”Jeesus Pelastaa ”!!!!




Tie jatkui erinomaisena. Huomiota kiinnitti lukuisten keskeneräisten,lähinnä hotelleilta vaikuttavien rakennusten ”raatojen” tai ”luurankojen” määrä. Odotettu turismi ei ole saavuttanut näitä rantoja kuten rakennuttajat ova laskeskelleet.
Muistettava on, että nyt jo unohtunut sairaus ”sikaflunssa” joka pelästytti matkailevan maailman, alkoi juuri Meksikosta. Jouduimme itsekin välillisesti kärsimään sairaudesta. Olin varannut pyörän 2009 matkaa varten Cancunista. Kaikki oli selvää kunnes sain e-mailin jossa vuokraamo ilmoitti joutuvansa lyömään lapun luukulle em. sairauden takia. Matka siirtyi vuodelle 2010 jolloin Eagle Rider hoiti vuokrauksen.

[kotka]

Ensimmäinen yöpymispaikka oli turistikaupunki nimeltä Ensenada. Ajoimme läpi vilkkaan keskustan ja pienen hakemisen jälkeen olimme upean näköisessä rantahotellissa. Tulo-oluet nautittiin seuraten auringon laskua Tyyneen Valtamereen. Hyvän päivällisen jälkeen uni maittoi matkalaisille.



Tarja ja Eero nauttivat loistavasta säästä ja maisemista.



Ensenada


Motellimme Ensenadassa, Kimmo ja Hannu palaamassa alkudrinkiltä.


Meksikolainen erikoisuus: Keittoa kahvipannusta, Hannu ja Jukka odottavat mielenkiinnolla.

Aaamiainen oli tyypillinen meksikolainen sisältäen kanamunia valmistettuina eri tavoilla. Pakollinen papumuhennos sisältyi luonnollisesti jokaiseen annokseen. Retkikunta ihastui myös tuoreisiin hedelmiin joita sai tilauksesta ja jotka olivatkin erinomaisia.
Koska navigaattori eilen hyytyi, tarkistimme parkkipaikalla kytkennät. Sieltähän vika löytyi. Jenkkipoika oli laittanut navin molemmat johdot samaan napaan. Vaihdoin johdot oikein ja vehje alkoi pelittää.







[

[kotka]

Toinen ajopäivä alkoi kolehkossa ja tuulisessa säässä. Alkumatkassa oli aika paljon suoraa mutta sitten siirryimme pikkuisen sisämaahan. Nythän maisemat jylhenivät. Oli mutkaa ja mäkeä. Vuoret siintelivät ympärilläämme ja koska ilmakin lämpeni nopeasti, alkoi ryhmässä esiintymään melanoomaa aiheuttavaa T-paitakuumetta.








Ihmettelimme myös Meksikolle tyypillisten kaktusten puuttumista. Olimme kuitenkin hätäisiä. Kuin taikaiskusta olimme valtavien kaktusten ympäröimiä. Oli hienon näköistä. Kaktukset olivatkin tämän jälkeen päivittäisiä seuralaisia matkallamme.














Nämä jättiläiset voivat kasvaa jopa 15 m. korkeiksi ja painaa useita tonneja. Ikääkin saatta kertyä jopa 2000 vuotta. (En kuitenkaan lyö vetoa tietojen oikeellisuudesta.)







Vain Zorro puuttuu

Pysähdyimme tankkaamaan ja nauttimaan juotavaa pienessä kylässä. Huoltoaseman pitäjä tuli luoksemme ja kysyi espanjaksi: ” Minne olette matkalla”? ”Guerrero Negro on määränpäämme tänään:” vastasin. Mies pudisteli murheellisena päätään ja sanoi että seuraavalla n. 400 km etapilla ei ole ainoatakaan bensiini-asemaa. Kerroin Petterille uutisen ja sitten ruvettiin pohtimaan infon vaikutusta matkan jatkumiseen.

Sitten kurvasi asemalle Ensenadan liivit päällään oleva HD-mies vaimoineen. Menin jututtamaan kaveria ja kyselemään kuinka hän on ratkaissut polttoaineongelman. ”No Broblemas:” kertoi kaveri. Noin parinsadan kilometrin päässä pienessä kylässä myydään bensaa matkailjoille epävirallisesti. Valtiollisen Pemexin kilpailijoita siis. Mies kertoi myös soittaneensa kylään ja varmistaneensa menoveden saatavuuden. Petterikin oli selvästi helpottunut ja matka jatkui.
Porukka hajosi vähän kun nuoremmat ja innokkaammat halusivat nauttia HD:n tarjoamasta vauhdin hurmasta ja kaasuttelivat matkoihinsa. Me rauhallisemmat Petterin johdolla kurvailimme leppoisassa säässä nauttien näistä upeista maisemista.




Pemexin kilpailijat tunkevat markkinoille

[kotka]

Yht'äkkiä olimmekin pienessä kylässä jossa näkyi paikallisia touhuamassa erikokoisten tynnyreiden ja kanisterien kanssa. Olimme välitankkauspaikalla. Bensa ja pesot vaihtoivat omistajaa ja olimme valmiita jatkamaan. Nyt tuli esille kysymys: onko vauhdikkaampi porukka tankannut paikalla omaan ”piikkiinsä?” Bensakauppiaat kertoivat että aivan äsken ei kukaan moottoripyöräilijä ole ostanut tästä paikasta. Pojat olivat siis vauhdin hurmassa painelleet ohi tankkauspisteen. Taas pohdittiin. Petteri sitten osti 5 l kanisterin mahdollista hätätankkausta varten.








Pieni tauko bensa-aseman korvikkeella. Timo ja Krisse sekä Kauko ja Marjatta ihmettelmässä maailman menoa tässä maan kolkassa.





Matka jatkui rauhallista vauhtia ja kilometrit taittuivat. Pitkä, yli 600 km päivä alkoi kääntyä illaksi. Mainittakoon että vastoin bensa-aseman miehen puheita etapilla oli jokunen asema. Ne vaan oli kaikki lopetettu, joten aivan valehtelusta ei miestä voinut syyttää.








Mahtaa olla naudalla orpo olo ?




Saavuimme Guerrero Negroon, pieneen vaatimattomaan kaupunkiin niemimaan keskiosassa pohjois-eteläsuunnassa. Näimme avoinna olevan Pemexin aseman jossa porukka meitä odotteli. Jollakin ihme konstilla bensa oli kaikilla riittänyt vaikka joukossa oli yksi Road King.

Palmujen katveessa uinuva viihtyisä motelli vastaanotti väsyneet mutta onnelliset motoristit huomaansa ja meksikolainen päivällinen maistui taas erinomaiselta etenkin kyytipoikien kera.



Motellimme Guerrero Negrossa

Guerrero Negro on Tyynen Meren rannalla sijaitseva pieni kaupunki joka perinteisesti on elänyt suolasta. Alueeella siis valmistetaan suolaa haihduttamalla sitä merivedestä Meksikon polttavan auringon alla ja aurikoahan riittää, kuten merivettäkin.

[kotka]

Suolaa suolaa, enemmän suolaa





Toinen merkittävä tulonlähde on valasturismi. Suurikokoinen, jopa 15 metriseksi kasvava Harmaavalaiden heimo vaeltaa Alaskasta tänne Baja Californian alueelle ja takaisin. Näiden meren jättiläisten reitti kulkee aivan Guerrero Negron edustalla.


Aamu valkeni kauniina ja aamutortillojen jälkeen ahtauduimme rähjäiseen bussiin joka vei meidät rähjäisen Guerrero Negron läpi ja pian olimme rähjäisellä tiellä jota taas reunustivat rähjäiset altaat joissa haihtui merivettä jättäen jäljelle rähjäisiä suolakasoja joita edelleen rähjäiset kauhakuormaajat keräilivät rähjäisiin kasoihin puhdistusta ja pakkamista varten.





Valasretki alkaa, Nämä ovat kylläkin pelikaaneja.





Uusi liikkumismuoto jännittää motoristeja selvästi.

Saavuimme rantaan jossa kellui isohkoja avoveneitä kookkaat perämoottorit perässään. Motoristit ahtautuivat ensin pelastusliiveihin ja sen jälkeen veneeseen ja valasretki alkoi. Vene eteni varsin kiitettävää vauhtia kohti avomerta. Vaikka tuuli oli navakka, se oli lämmin joten olosuhteet valaiden bongailuun olivat erinomaiset. Meksikolainen veneenkuljettaja sammutti moottorin ja rupesimme tähystelemään merenpintaa.




Matti Eero ja Jukka. Suut messingillä ihankuin pojat olisivat saanet suklaata.







Eipä aikaakaan kun ensimmäinen valas saapui uteliaana katsomaan mitä porukkaa on liikkeellä. Jättiläinen ui rauhallisesti aivan veneen viereen jolloin huomasimme että eläimiä olikin kaksi: äitivalas ja poikanen joka seurasi äitiään aivan vieressä pysyen.
Kokemus oli käsittämättömän upea. Olen itse nähnyt valaita alusten kannelta useillakin valtamerillä, mutten koskaan kosketusetäisyydeltä.

[kotka]

URL=http://s149.photobucket.com/user/kotka01/media/MEKSIKONREISSU%202016%202/IMG_4155_zpswxyx26yf.jpg.html][/URL]











Melkoinen räpinä syntyi kun porukka yritti taputtaa eläintä. Itse onnistuin koskettamaan tuota ruskeanharmaata jättiläistä. Valaan nahka tuntui kiinteän kumimaiselta. Luontokappale poikasineen katseli meitä aikansa ja jatkoi matkaansa.
Eipä mennyt minuuttiakaan kun taas oli uusi jättiläinen vierellämme. Raskas, kuin kellarin uumenista tuleva, syvältä kumpuava uloshengitys ja motoristien kamerat kasteleva vesisuihku levisi sateenkaaren väreinä Meksikon sinisenä loistavalle taivaalle.

Valaita alkoi olla lukuisia ympärillämme, kuten myöskin veneitä. Eläimet eivät piitanneet meistä maan matosista hiukkaakaan vaan noudatttivat järkkymättä luonnnon niille muovaamaa tehtävää.



Meinaako ne viedä meidän valaat ?








No, Kyllä näitä riittää.








Marjatta nauttii merestä.

[kotka]

URL=http://s149.photobucket.com/user/kotka01/media/MEKSIKONREISSU%202016%202/IMG_4228_zpse5twrllv.jpg.html][/URL]

Merileijonat ei ole mitään tänään.



Näkymä on kuin Suezin kanavasta.




Pientä mainosta väliin.

Päivä merellä kului kuin siivillä. Edes olut ei tullut mieleen, muista herkutteluista puhumattakaan. Ei puhuttu naisista, autoista eikä edes moottoripyöristä. Pelkästään tämän valasretken takia kannatti lähteä tälle matkalle.
Tuttu, edelleen rähjäinen bussi kuljetti meidät takaisin motellille jossa senorita Margaritan ja Coronan peluun ohella kerrattiin tämän ainutlaatuisen päivän upeaa kokemusta.




Aamu valkeni hieman tunkkaisena johtuen luultavasti tehokkaasta ilmastoinnista. Saattoipa senorita Margaritakin olla syynä asiaan. Tuulisessa ja hieman koleassa säässä starttasimme ja Guerreiro Negrosta käännyimme kohti koillista poikki niemimaan kohteena Loreto Californian lahdella jota myös Torresin mereksi kutsutaan.



Aamuinen Guerrero Negro





Matka jatkuu ja Guerrero Negro jää taakse.

[kotka]

Alkumatkan maisemat olivat varsin masentavia. Pelkkää tasankoa ja harvaa ruohotupasta kasvoi mustan, laavamaisen maan rakosista. Ruostunutta piikkilanka-aitaa roikkui alakuloisena siellä sun täällä. Lisäksi tien vierusta oli täynnä sinne heitettyjä muovisia limsa-ja vesipulloja.Edessä onneksi siinteli vuoria ennakoiden saapumista takaisin motoristin unelmateille.








Taas vaihteeksi välipalaa.

Pian kuumainen maisema loppuikin ja aloimme kivuta ylöspäin pitkin vuoren rinnettä. Kuten muuallakin vuoristoissa yleensä, täälläkin tietä oli siinä määrin, että se oli laitettava mutkille että tie mahtuu vuoren rinteille. Taas oli ajaminen suorastaan riemujuhlaa: Ilma oli lämmin, tien pinta hyvä, liikennettä vähän, mutkaa paljon.














Ylitimme Baja Californiaa halkovan vuoriston ja sitten Torresin meri aaltoili vasemmalla puolellamme. Pysähdyimme tankkaustauolle ja nautimme virkistäviä juomia koska ilma oli todella lämmin.










Torresin meri näkyy ja elämä hymyilee.

[kotka]

Tie luikerteli nyt aivan meren rannassa. Suolainen ilma hyväili hellästi palaneita naamojamme ja käsivarsiamme.




Ajoimme läpi Santa Rosalian, pienen kaupungin jota turismi ei ollut pilannut. Kaupunki oli kaunis, mutta silmiinpistävän epäsiisti. Lisäksi alueella oli joku betoniin liittyvä teollisuuslaitos joka oli pilannut osan rantamaisemista täysin.

Matka eteni sujuvasti. Ohittelimme pieniä kyliä, välillä oli kaktusten peittämiä kivisiä tasankoja. Löytyipä rannalta turistirysiäkin. Palmujen katveessa loikoili bungaloweja. Englanninkielisiä hotellimainoksia oli paikoitellen liikaksikin asti. Tie jatkui hyvänä ja se sitten aiheutti sen että osa porukkaa innostui katsomaan miten harrikka kulkee. Itse jäimme Kaurasen pariskunnan kanssa suosiolla nauttimaan hitaamman vauhdin hurmasta.












Señor Rossyn cantinassa. Tarja ja itse Señor Rossy keskustelevat maailman menosta.

[kotka]

URL=http://s149.photobucket.com/user/kotka01/media/MEKSIKONREISSU%202016%202/IMG_4321_zps3i5116kd.jpg.html][/URL]










Saavuimme Loretoon opastavan tienviitan kohdalle. Ketään ei kuitenkaan ollut odottamassa, vaikka sovittu oli että ryhmän hajotessa viimeinen jää risteykseen odottamaan ”mattimyöhäisiä”. Jatkoimme matkaa kohti keskustaa. Löysin petterin papereista hotellin nimen ja koska gps ei tietenkään tunnistanut nimeä jouduin kysymään paikallisilta hotellin sijaintia.








Pian olimme viehättävässä rantahotellissa jonne muu ryhmä ei ollut saapunut. Varaus oli kuitenkin tehty ja sukelsimme neljästään hotellin baariin kypäräkaljoille. Vauhdin hurmaama porukkakin saapui viimein. Olivat käyneet syömässä! Kylläpä ”hyvitysolut maistui herkulliselta !


[

[kotka]

Tärkeä toimitus: Oikean viinin valinta




Hotelli sijaitsi upealla rannalla ja vietimme illan palmujen katveessa hyvän ruoan ja seuran kera.






Ryhmää aamiaisella loistavassa säässä.












Aamu valkeni taas aurinkoisena ja lämpöisenä. Ranta-aamiaisen jälkeen starttasimme kohti La Pazia, niemimaan toiseksi suurinta kaupunkia, josta siirtyisimme laivalla Sinaloan osavaltioon varsinaiselle Meksikon mantereelle. Lähtö viivästyi hieman kun matkanjohtaja unohti kameransa hotellille ja joutui palaamaan sitä hakemaan. Tapoimme odotusajan rantabulevardilla pelikaaneja seuraillen. Kameranhakija saapui ja matka pääsi jatkumaan. Alkumatka sujui pitkin merenrantaa mutta sitten tie sukelsi taas vuoristoon niemimaan keskiosaan.







Maisemat jatkuivat yhtä upeina kuin aikaisempinakin päivänä. Naamojen punoitus alkoi vaihtua kateellisten harmiksi upeiksi rusketuksiksi. Olimme taas niemimaan keskellä, johtuen siitä että koko niemimaan halkoo oikeastaan vain yksi tie. Eipähän pääse aivan helposti eksymään. Pitkä ajopäivä kului upeassa säässä ja illan suussa olimme La Paz:issa. Sana: La Paz tarkoittaa rauhaa ja on yleinen kaupungin nimi latinalaisessa Amerikassa. Jopa Bolivian pääkaupunki on siunattu tällä nimellä.

[kotka]

La Pazin kirkkojen poimuttama matalahko silhuettti levittäytyi edessämme ja aloimme hotellin metsästyksen. Laitoin Petteriltä saamani osoitteen navigaattoriin ja porukka seurasi kuuliaisena pyöräämme. Kone näytti että parin sadan metrin päässä on hotellimme. Eipä ollut. Uusi yritys. Emme vieläkään löytäneet hotellia ja ryhmä alkoi luoda merkitseviä katseita suuntaani. Petteri siirtyi johtoon ja me jäimme viimeisiksi. Uskoin vieläkin rakkinetta ja muiden käännyttyä vasemmalle, jatkoin suoraan ja pian olimmekin samassa väärässä paikassa kuin alussa. Nyt keitti taas. Olimme kaksistaan eikä hajuakaan majapaikasta. Nielin ylpeyteni ja kysyin eräältä autoilijalta missä pirussa se hotelli on? ”Un momento señor :” sanoi caballero ja kaivoi esiin älykännykän, pieni räpläys ja katso: ” Kaksi risteystä suoraan ja oikeaan” tuli ohje. Kiitimme nöyrästi ja pian olimme hotellilla jossa pyöriään purkavat matkalaiset loivat meihin sääliviä katseita.

Kypäräkaljan jälkeen onneksi helpotti. Päivällinen nautittiin la Pazin maleconilla, rantakadulla joka olikin varsin kaunis ja eksoottinen paikka.





Meksikon kansallisjuoma Tequila. Ei muuten, mutta Kiirastorstain kunniaksi, joskaan kukaan ei muistanut koko päivää.



Valitettavasti nautinnoliset ähkäisyt eivät välity visuaalisesti.





Aamupalalla hotellin katolla La Pazissa.

Seuraavan päivän ohjelmassa oli retki matkan äärimmäiseen pisteeseen Cabo San Lucasiin turistirysään aivan niemimaan eteläkärjessä. Hienossa säässä pitkin erinomaista tietä matka sujui nopeasti.



Tällaista merkkiä ei Suomessa näy. Kyseessä on ”koppalakkikontrolli” eli kaikki koppalakkimiehet ammutaan.



Tätä Meksikoa eivät tusinaturistit näe

[kotka]

Tytöt valmistautumassa Cabo San Lucasin valloitukseen.







Hyvä, suorastaan erinomainen tie johtaa Cabo San Lucasiin

Cabo San Lucas on länsirannikon jenkkien rypemispaikka kuten Cancuniin karibialla taas suuntaavat maan itäosassa asusteleva bilekansa.








Ajelimme ensin ympäri kaupunkia etsien keskustaa. Pysähdyimme hetkeksi koska suojatien oli vallannut kulkue joka oli matkalla kirkkoon tai sieltä pois. Nyt tajusimme että onkin Pitkäperjantai vaikkei olo niin harras ollutkaan.
Keskustaan saavuttuamme porukka ajoi parkkipaikalle mutta me päätimme kaiken uhalla luottaaa gps:sään ja painoin HD:napista :Harley Davidson Cabo San Lucas. Tarkoitus näet oli käydä paitakaupassa.



Kyllä GPS on hieno peli !!!!


No, kone opasti meidät ison ostoskeskuksen eteen mutta kauppaa ei näkynyt. Jonkunlaiseen uniformuun pukeutunut kaveri tuli paikalle ja selitti nopealla espanjalla että olimme oikealla paikalla. Piti vaan kääntyä oikealle. Käännyin oikealle ja pian olimme matkamuistokauppojen ja tequilakuppiloiden täyttämällä kadulla. Ei merkkiäkään HD-kaupasta. Yritimme uudelleen. Nyt uniformukaveri viittasi seuraamaan ja aukaisi portin ja käski ajamaan eteenpäin. Olimme juuri auton mentävällä käytävällä. Jatkoin urhoollisesti ja yht.äkkiä olimme kävelykadulla. hienolla ranta-alueella jolla tallusteli turisteja satamäärin. Paikalle ilmestyi oikea poliisi joka viittasi eteenpäin ja parkkeerasimme pyörän HD myymälän eteen muutaman muun pyörän eteen.




Harrikka Paraatipaikalla



Arvatkaa, mika kauppa? Vihje löytyy kassista kädessäni.





Arvatkaa, mitä juomaa? Vihjeitä tuskin tarvistee.

Kaupat syntyivät ja ajoimme komeasti kävelykadulla poliisin jäädessä myhäilemään peräämme ja uniformukaverikin teki kunniaa kun ohitimme hänet. Veimme pyörät samaan parkkiin muiden kanssa. Porukka oli jo lähdössä mutta me päätimme jäädä kaupunkiin vielä hetkeksi. Kiertelimme matkamuistomyymälöitä mutta turistikrääsä ei tarttunut mukaamme.





Pientä rentoutumista Cabo San Lucasin hämärillä kujilla.

[kotka]

Matka La Paziin sujui mukavasti sametinpehmeässä säässä. Päivällinen nautittiin jälleen Maleconilla mutta eri ravintolassa. Tilasimme Marjatan kanssa äyriäscevichet. Annokset olivat valtavankokoisia ja taivaallisen makuisia. Muu ryhmä loi meihin nyt kateellisia silmäyksiä kuunnelen maiskutustamme jota tequila vielä korosti. Cevichehän latinalaisessa Amerikassa yleinen ruoka. Kyseessä on limemehussa kypsytetty kala ja/tai äyriäiset sekä kasviksia.



Matti herkkujen ympäröimänä.



Pääsiäinen näkyy jatkuvan La Pazissa.




Laitetaan tähän hieman hartaampaakin tunnelmaa.



Malecon La Paz Baja California Mexico





Terassiaamiaisen jälkeen matka kohti satamaa alkoi. Ajoimme komeasti Maleconia pitkin ja pian olimme taas karussa vuoristossa. N. 12 km matka sujui nopeasti.



Muitakin aaseja tiellä.

Sataamaan tullessamme rekisteröin tutun profiilin. Satamassahan makasi entinen työpaikkani: M/S Antares jossa palvelin kesällä 1991 Helsingin ja Saksan välisessä liikenteessä. Alus oli Meksikon lipun alla ja nimi oli luonnolllisesti myös vaihdettu.








Alkuperäinen nimi FINNFOREST EROTTUU VIELÄ.

[kotka]

Nostalgiaa vanhoilta hyviltä ajoilta.






Tytöt nauttii auringossa.



Jukalla on laivaliput tallessa.


Lähtömuodollisuudet kestivät aika kauan mutta viimein päästiin laivaan joka oli isohko ro-ro laiva. Mainittakoon että ryhmämme naiset eivät päässeet pyörien kyydissä laivaan vaan joutuivat kävelemään melkoisessa helteessä terminaalista alukseen.




Laivamme M/S CALIFORNIA STAR

Ryhmä kokoontui ylimmälle kannelle jonne oli kaukonäköisesti avattu baari. Koska matka kestäisi n. 7 tuntia, laskimme porukalla että pari pientä olutta voisi alkumatkassa ottaa jonka jälkeen loppumatka menisi aterioinnissa. Ruokasali täyttyi nälkäisistä meksikolaisista jotka tungeksivat lihapatojen ääreen.









Merimatka alkoi. Korkeat vuorenhuiput reunustivat alkumatkaa.

[kotka]

URL=http://s149.photobucket.com/user/kotka01/media/MEKSIKONREISSU%202016/IMG_2958_zpszwprubag.jpg.html][/URL]

Sää oli tyyni ja lämmin.

Koimme upean näyn, auringon laskun Torresin mereen.





Auringonlaskua odotellessa.

[kotka]

Rupesimme valmistautumaan ruokailuun. Ryhmä oli suorittanut pienen vakoilumatkan ja palasi kertoen, että ravintolasta on ruoka loppunut ja se on suljettu. Johan on piru! Ryntäsimme ruokasaliin jossa istuskeli meksikolaisia perheitä ja perheettömiä nälkäisen näköisinä. Onneksi salissa oli baari avoinna. Vatsat kurnien istuskelimme ruoattomassa ruokasalissa, kunnes keittiössä rupesi tapahtumaan edes jotakin. Kokki oli löytänyt kätköistään ranskalaisia perunoita ja makkaroita. Petteri hyökkäsi tiskille ja pian ryhmälle n. 12 henkeä oli tarjolla pari annosta makkaraperunoita. On se hienoa kun näin kaukana kotoa saa suomalaista perusruokaa. Vain sinappi puuttui !



Tässä vaiheessa vielä nälkä kurnii.




Nyt jo helpottaa. Pallerot ovat makkaranpätkiä.



Voittamaton yhdistelmä. Tarja taikoi jostakin oluen lisäksi täytekakkua !!!!




Saavuimme satamaan jolla oli hauska nimi: Popolobombo.


Naiset joutuivat taas kävelemään ja me miehet ajoimme komeasti pyörillä maihin jossa rouvat jo odottelivat. Oli pilkkopimeä kun lähdimme kohti Los Mochis:sia jossa oli tarkoitus yöpyä. Matka sujui onneksi kommelluksitta ja löysimme hotellimme Los Mochisissa. Kun kurvasimme pihalle, huomio kiinnittyi lukuisiin poiisiautoihin sekä hampaisiin saakka aseistautuneisiin virkapukuisiiin poliiseihin. Onneksi he katselivat meitä yhtä hyväntahtoisen uteliaina kun me heitä. Osoittautui että samalla pihalla sijaitsi myös poliisiasema.
Myöhäinen päivällinen nautittiin hotellin ravintolassa, jossa palvelu ei oikein toiminut. Ruoka oli kylmää ja myöhässä. Kimmo jäi kokonaan ilman sapuskaa ja miehellä keitti sen verran että meksikolaiset saivat kuulla kunniansa ja mies poistui takavasemmalle.


Aamu valkeni ja siirryimme hotellin aamiaissaliin jossa ilta korjautui kerralla. Aamiainen oli loistava. Valitettavasti osa porukasta oli erehtynyt aamiaiselle samaan alabaariin missä tuo päivällisen irvikuva oli tarjoiltu. Siirryimme vatsojamme kannatellen pyörien pakkaukseen. Toimenpidettä seurasivat lukuisat poliisit pyssyineen. Kun kysyin voimmeko ottaa kuvia, vastaus oli myönteinen. Kameroiden etsimet ropisivat kuin sade peltikatolle kun ryhmä pönötti poliisien kanssa. Olen jo vuosikymmeniä sitten oppinut, ettei aseistettuja sotilaita, poliiseja, vartijoita yms. pidä missään nimessä kuvailla ainakaan ilman lupaa. Luvan kanssa homma hoitui tällä kertaa.

[kotka]

Pyssy on melkein yhtä mitkä kuin me.








Matka alkoi kuten tavallista, loistavassa säässä. Ajelimme melkoista vauhtia moottoritietä kohti luodetta.






Tiemaksuja osataan nyhtää Sonorassakin

Ylitimme osavaltion rajan ja olimme Sonorassa, tässä tarunomaisessa osavaltiossa jossa kenraaliluutnantti T.J.A. Heikkilä isännöi Simo Penttilän loistavissa kirjoissa.











Saavuimme kaupunkiin nimeltä Ciudad Obregon jossa nautimme jo vakioksi muodostunutta välipalaa.

[kotka]

Selvittyämme kaupungista, suuntasimme koilliseen. Tie huononi selvästi. Ajelimme pienten kylien läpi. Kaikenlaiset kaupustelijat huutelivat peräämme. Huomiota kiinnittivät myös lukuisat poliisipartiot. Torjuivatko vallankumousten poikasia vai olivatko pääsiäisen takia, en tiedä.













Näissä on tyyliä.








Nyt rupesi tulemaan mutkaa matkaan. Tie rupesi kiemurtelemaan vallan mahdottomasti ruveten myös nousemaan kohti vuorten rinteitä.

[kotka]

Pieni tauko paikalla.

Lisäksi tien pinta alkoi olla paikoitellen järkyttävässä kunnossa. Matkanteko alkoi olla vaivalloista, ykköstä ja kakkosta vuorotellen potkien pääsimme kuitenkin eteenpäin. Harrikat kuitenkin sytkyttivät vakaasti. Onneksi liikenne oli vähentynyt melkein olemattomiin. Maisemat alkoivat selvästi jylhetä, palmupuut olivat vaihtuneet pinjamäntyihin. Suuret kallio-ja kivimuodostelmat reunustivat ryhmän reittiä matkalla Yecoraan, kylään jossa oli tarkoitus yöpyä.




Oikea tuntuu olevan suunta navista huolimatta.












Sonoraa

[kotka]

Aloi olla hämärä kun saavuimme Yecoraan. jossa huomasimme että olikin itseasiassa varsin kylmä. Yecora osoittautui kyläpahaseksi keskellä Sonoran vuoristoa. Petterillä ei ollut hotellia varattuna joten se oli haettava. Hän suoritti tutkimusmatkan jonka tuloksena löysimme vaatimattoman motellin.





Pääsimme huoneeseen. Siellä ei ollut lämmityslaitetta mutta yhdessä nurkassa törrötti valtava takka. Takkapuita ei kuitenkaan ollut.






Parisänky oli varsin jykevää tekoa, se oli valettu betonista! Ei jouset valittaneet selän alla. Onneksi petivaatteita oli riittävästi että emme palelleet.

Päivällispaikaksi valikoitui pieni vaatimaton perheravintola, jossa saimme kuitenkin erinomaista meksikolaista maalaisruokaa. Pientä sekaannusta syntyi kun ruokalistassa oleva ”filetto” olikin kalaa eikä sisäfilettä. Lisäksi kielitaito ei aivan meinannut riittää kun Krisse halusi kasvisruokaa. Onneksi kädet pelasivat apuna ja kaikki olivat tyytyväisiä.

Aamu valkeni taas kauniina mutta koleana, olimmehan Sonoran vuoristossa.
Nautimme aamiaisen samassa illallispaikassa. Pientä hämmennystä herätti tilaamamme tuoremehu joka osoittautui makehkoksi piimäksi. Lisäksi tilattu kahvi oli kiehuvaa vettä johon lisäsimme esillä olevaa ”nescafe” pulveria.




Aamiaispaikkamme Yecorassa.



Kaunis, kolea aamu Yecoran motellin pihalla.

Matka jatkui kohti Creel: nimistä vähän suurempaa kaupunkia joka oli alueen keskuspaikka. Tie jatkui mutkaisena mutta selvästi parempikuntoisena joten taas nautittiin ajamisesta. Nousimme myös koko ajan korkeammalle.














Ilma oli raikas ja mieli avoin kun vaihdoimme taas osavaltiota. Sonora vaihtui Chihuahua:ksi. Tuo eksoottinen sanahirviö tarkoittaa espanjanopettajani mukaan ”Koirien Maata” paikallisella intiaanimurteella.













Chihuahuan vuoristoa.

[kotka]

Saavuimme Creeliin joka ei kuitenkaan koollaan häikäissyt. Creel on kuitenkin merkittävä rautatiepysäkki Los Mochisin ja Chihuahuan, eli osavaltion samannimisen pääkaupungin välillä olevan rautatien varrella. Motellimme osoittautui pieneksi mökkikyläksi.

Majoituimme aivan viihtyisiin mökkeihin jonka jälkeen oli taas vuorossa yksi matkamme huippukohdista.





Creelistä on lyhyehkö matka El Divisaderoon, pieneen kylään joka on aivan ”Barranca del Cobre” eli Kuparikanjonin varrella. Tämä kanjoni hakkaa koollaan mm. Grand Canyonin mennen tullen. Tuo edellä mainuttu rautatie kulkee pitkälti tätä kanjonia pitkin tai ainakin sen vierellä, ja sieltä opaskirjan mukaan on suorastaan järisyttävät näkymät. Valitettavasti meksikolaiset eivät ole osanneet markkinoida kanjonia samalla tavalla kun jenkit omaansa.









Matka El Divisareroon oli valtavan upea hyväkuntoista mutkatietä pitkin. Komeat mäntymetsät vaihtelivat huimiin vuoristonäkymiin ja kalliomuodostelmiiin.


Saavuimme El Divisaderoon jossa ei ihmisiä juurikaan näkynyt. Yksi hotelli sentään oli alueella.

[kotka]

El Barranca Del Cobre Chihuahua Mexico. Valitettavasti kuvat eivät tee oikeutta kanjonin koolle.



Pian olimme kanjonin äärellä. Paikalle oli onneksi rakennettu aita ja näköalapaikat. Hienolta näytti, joskin paikan valtavuus toisaalta laimenti näkymää, koska sitä ei pystynyt hahmottamaan.



Jännitystä piisaa

[kotka]

Kamerat kuitenkin surisivat ja paikalla olevat ”Tarahumara” heimon intiaanit myyskentelivät perinteisiä korujaan ja matkamuistojaan. Pienet Tarahumara tytöt olivat opetelleet espanjaa sen verran että osasivat pyytää :”Un Peso, por favor”. Kolikon saatuaan tytöt juoksuttivat sen kiltisti äidilleen.

Nämä Tarahumarat ovat asuneet ja asuvat kanjonin varrella ja pohjalla, jonne on mentävä pitkiä tikapuita pitkin jos vaan pää kestää.

Matka Creeliin sujui hyvin upeita maisemia edelleen ihastellen ja hyvä päivällinen motellin ruokasalissa kruunasi taas loistavan ajopäivän.



Meksikolaista ”Rural” eli maalaisromanttista tyyliä motellimme receptionissa.




Tällaiset mökit olivat käytössämme Creelissa.

[kotka]

Häikäisevä kirkas, kolea aamu sarasti kun heräsimme mökeissämme uuteen päivään. Hyvän aamiaisen yhteydessä selvisi, että muutamassa mökissä oli ollut kylmä koska kaasulämmitin ei toiminut. Onneksi kukaan ei ollut jäätynyt ja matka pääsi alkamaan. Tie jatkui vaihtelevan hyvänä ja maisemat pysyivät mielenkiintoisen upeina.








Olimme kuitenkin ylittäneet Sierra Madren ja ja vaikka olimme korkealla, maisema muuttui tasangoksi, joka oli pääosin viljeltyä.





Saavuimme Ciudad de Cuautemochiin, Meksikon viimeisen atsteekkipäällikön mukaan nimettyyn kaupunkiin. Täällä nautimme välipalaa ja virvokkeita sekä jatkoimme kohti osavaltion samannimistä pääkaupunkia. Chihuahua jossa asuu n. 850 000 asukasta on jo kohtalaisen kookas kaupunki.



Chihuahuan portti.

Olisin halunnut yöpyä kaupungissa mutta se ei kuulunut matkaan, joten tyydyimme käymään ” Pancho Villan” museossa. Olin laittanut museon osoitteen jo Suomessa gps:sään, ja samoinhan siinä kävi kuin La Pazissakin. Kone näytti mitä sattui. Onneksi paikalle saapui paikallinen motoristi jonka perässä löysimme museoon.








Museon, joka aikanaan toimi Villan asuntona, patio.

[kotka]

Tähän autoon Pancho Villa murhattiin. Takana näkyy edelleen luodinreikiä.




Kenraali Pancho ja korpraali Kauko.



Seinällä Pancho Villan kuolinnaamio. Vitriinissä kipsiaihio johon naamio valettiiin.

Tämän maan ehkä tunnetuimman kansallissankarin residenssi olikin upea paikka. Hevosvarkaasta kenraaliksi ylennyt, ja ainoana sotapäällikkönä Yhdysvaltain mantereelle hyökännyt mies on jättänyt oman jälkensä pysyvästi Meksikon historiaan. Museossa ei valitettavasti saanut kuvata, joten teimme kuten muutkin, filmasimme salaa toivoen otosten onnistuvan.





Matkan oli jatkuttava ja jätettävä tämä kiehtova kaupunki muistojen joukkoon.


Seuraava etappi oli Nuevos Casas Grandes, pienehkö kaupunki jonka alueella oli todella vanhaa Meksikoa. Pientä hankaluutta oli motellin löytymisen kanssa ja jouduimme ajelemaan pimeässä. HD:n valot ja Meksikolaiset katuvalot painivat samassa sarjassa joten pientä jännitystäkin riitti ennen majapaikan löytymistä.
Motellissa ei ollut lainkaan ruokailumahdollisuutta joten vietimme Italialaisen illan eli Petteri haki metrinkorkuisen kasan pizzoja joita nautimme Coronan ja muiden virvokkeiden kanssa sillä seurauksella että seuraavana päivänä osa porukasta oli ns. ”kuralla”.





Vaarallista touhua.




Aamun aloitimme tutustumalla historialliseen kohteeseen nimeltä Paquime. Paikka osoittautui kivistä rakennetuiksi muureiksi ja majoiksi jotka arkeologit ovat vuosien mittaan kaivaneet esiin. Ikää muureilla ja muilla raunioilla on lähes tuhat vuotta, joten uudisrakennuksista ei ollut kyse.