Kotkan ja Marjatan Britannian reissu 2008, osa 1

[kotka]

Kotkan ja Marjatan *Britannian ja Irlannin *matka *kesällä 2007

Tänä vuonna päätimme käydä Brittein saarella ja Irlannissa. Matkaa oli suunniteltu läpi talven.
Kulkuvälineenä oli Triumph Rocket III jolla oli viime vuonna suoritettu
Ranskan ympäriajo ja joka oli osoittautunut hyväksi matkapyöräksi. Suurin osa Euroopan mannermaan valtioista on tullut kierrettyä, joten otimme riskin ja siirryimme vasemmanpuoleisen liikenteen joukkoon. Talvella olin saanut orgista vinkkejä jotka osoittautuivat hyviksi ja paikkansapitäviksi.



Marjatta ja Rocketti *Katajanokalla odottamassa Mariellaan pääsyä

Matka alkoi kotoa Kotkasta Helsinkiin josta Mariellalla siirryttiin Tukholmaan. Pakko on mainita että Mariellan seisovapöytä oli todella upea. Aamulla paikallisen poliisin suorittaman puhallusoperaation jälkeen laitoin uuden Zumon käyntiin. Olin ohjelmoinut sen Eskilstunan lähellä olevaan Torshällaan jossa oli tarkoitus käydä kahvilla tuttujen luona. Matka alkoi ja löysimme itsemme Nackan keskustasta. Olin pöllö ohjelmoinut koneen opastamaan jostakin syystä tänne keskustaan.
Pääsimme sitten oikealle tielle kun tuo Tukholma on meille molemmille tuttu kaupunki kun Marjatta on ollut siellä töissä ja itse viettelin paljon lomia siellä. Tutut tuli katsastettua ja matka jatkui kohti Osloa. Tie oli ruåtsalaiseen tapaan hyvä ja vähän yksitoikkoinen johtuen osin kuitenkin pienestä tihkusateesta.

Yövyimme pienessä vaatimattomassa hotellissa Ruåtsin puolella rajan tuntumassa. Reissun ensimmäinen paniikki meinasi aamulla iskeä siellä. Marjatan avainnippua ei nimittäin löytynyt mistään ja huoneessa sen piti olla. Tässä nipussa oli kaikki pyörän ja laukkujen ja lukitusvaijereiden vara-avaimet ja Marjatta oli illalla avannut laukkunsa tällä nipulla. Lopulta avaimet löytyivät Marjatan ajotakin hihasta kyynärpääsuojusten taskusta. Olin (tunnustan) laittanut avaimet taatusti turvalliseen paikkaan vetoketjulla varustettuun sivutaskuun joka aamulla osoittautuikin hihaksi.

Pieni adrenaliini aamulla piristää ja matka jatkui ja pian olimmekin Norjan puolella. Aika nopeasti maisemat vaihtuivat mäkisiksi ja vaihteleviksi. Osloon teimme pikavisiitin ja otimme pakolliset valokuvat keskustasta. Olin reitiksi Stavangeriin valinnut koneen suosituksesta Norjan keskiosien halki kulkevan tien. Lisäksi oli alkukeväällä uutisoitu eteläisen vaihtoehdon lukuisista tunneliremonteista. Matka jatkui kohti Stavangeria ja navigaattori näytti hienosti tietä kunnes yhtäkkiä käski kääntyä tältä isolta tieltä pois vaikka tarkkaan tiesin että tätä tietä pitää jatkaa. Tie kapeni ollen kuitenkin kohtalaisessa kunnossa. Pieniä lampia näkyi siellä täällä ja metsätöitä tehtiin alueella paljon. Yhtäkkiä olimme taas risteyksessä ja palasimme takaisin alkuperäiselle tielle. Koneeseen hiipunut luottamus palasi pätkittäin. Kieltämättä vähän vihloi kun selvästi oikealta tieltä joutui kääntymään korpeen.
Maisemat jylhenivät ja lumipeitteisiä vuoria alkoi näkyä. Ilma viileni ja sitten olimmekin lumisateessa ja kaikkien näkemiemme autojen kattotelineillä oli suksia. Nyt rupesi oikeasti pelottamaan jos keli kylmenee lisää ja tienpinta jäätyy. Onneksi kuitenkin tie rupesi laskemaan alaspäin ja lumentulokin loppui. Täällä ylhäällä ajoimme parin tunnelin läpi. Jos olisi ollut lämpöisempi, olisin voinut luulla olevani Italiassa. Niin paskassa kunnossa olivat tunnelit. Tienpinta oli kuin Puolassa. Valaistusta ei ollut nimeksikään eikä minkäänlaista maalausta tai heijastavaa pintaa ollut tunneleiden seinustoilla. Ei ole normannien öljyrahat päässeet vuoristoon saakka vaikka tiet muuten olivat hyvässä kunnossa.



Aika korkealla ollaan Keski-Norjan vuoristossa.

Varsin vaihtelevien maisemien läpi ajettuamme saavuimme ensimmäiseen vuononylityspaikkaan.
Lauttaa odotellessamme huomasin että hanskat saa kivasti kuivattua Rocketin sylinterinryhmän päällä.
15 minuutin laivakyyti maksoi 59,00 NOK. Lautassa ei ollut mitään palvelua. Cafeteria oli mutta se oli tietenkin kiinni. Toinen lautta maksoi jo 100,00 NOK ja se vei meidät jo Stavangeriin.

Laivarannassa oli jo iso joukko motoristeja odottelemassa. Joukossa oli jo 1 suomalaispariskunta ja laivassa tapasimme vielä toisenkin, myös Rocketilla ajavan pariskunnan. Melkein kaikki motoristit olivat matkalla Man-saaren ajoihin. Laivalla oli kaiken kaikkiaan n. parisataa motoristia eri maista.

Väsyneinä mutta onnellisina väännyimme hyttiimme ja suihkun jälkeen yökaljalle. Ruokaa emme kaivanneet vaan jano oli tyydytettävä. Laiva oli pelkistetympi kuin ruotsinlaivat mutta ihan riittävä motoristille. Huomasin laukkuni avattuani sen mielenkiintoisen seikan että täysi Linna-shampoopullo oli purskautellut sisältönsä laukun sisään ja t-paidat kuten sukatkin olivat shampoossa. Tällaisessa pullossahan on kiertyvän korkin lisäksi kätevä peukalolla painettava kansi, ja pullo oli tietenkin töyssyissä ruikkinut sisuksensa laukkuun. Nyt tuli kiire. Vaatteet oli huuhdottava ja saatava kuivaksi ennen Englantia.



Pyykkitalkoot hytissä. Tyhjä konjakkipullo on vaan rekvisiittaa.

Aamu pohjanmerellä koitti kauniina ja lämpimänä. Laivan aamiaispöytä oli ruhtinaallinen. Ainoastaan karjalanpiirakat puuttuivat. Varustamolle on reklamoitu asiasta.
Seuraavaksi oli lounaan vuoro. Se oli myös ns. viimeisen päälle. Keittiössä näkyi hyörivän itämaisia ihmisiä ja thaimaalaisittain koristeltuja hedelmiä notkui pitkin pöytiä.



Ihan kuin muutkin ihmiset pohjanmerellä.



Näistä kolestroli- ja kihtimiehet tykkää. Äyriäispöytä.

Seuraavana oli vuorossa tuloselvitys Englantiin. Englantihan ei kuulu ”Shengen” maiden piiriin, joten he vaativat maahantuloselvityksen. Asia hoidettiin aluksella tyylikkäästi siten, että siellä oli brittiviranomaiset jotka ainoastaan katsoivat passit ja asia oli ainakin meidän kohdalta sillä selvä.
Näin ollen ei satamassa tarvinnut jonottaa.

Illan suussa alettiin jännittää Englantiin tuloa. Nahkatakkisia miehiä ja naisia vaelteli huolestuneen näköisinä pitkin laivaa. Uskon että vasemmanpuoleisen liikenteen joukkoon liittyminen oli meidän mannermaisten (eikö ole hienosti sanottu?) motoristien mielessä.

Pyöriä ruumassa pakatessa ja surrinkeja irroitettaessa vallitsi todella tiivis ja innokkaan odottava tunnelma. Keulaportti aukesi. Rocketti käyntiin, ykkönen sisään ja olimme Newcastlessa. Pääsimme hienosti satama-alueelta ja katu alkoi. Pian olikin ensimmäinen kiertoliittymä edessä. Hiljensin ja katsoin oikealle ja sitten vasemmalle. Ketään ei näkynyt. Lisää kierroksia ja ympyrään. Samalla kuului ulvahdus ja joku Battler Britton tuli autollaan hirvittävää vauhtia. Onneksi Rocketin jarrut pelasivat. Uusi yritys ja sitten pääsimme matkaan. Zumossa oli nyt ohjelmoituna pieni kaupunki nimeltään Blyth. Olen käynyt siellä laivojen kanssa aikaisemmin joten halusin nostalgisesti yöpyä täällä. Pääsimme hienosti Blythiin ja löysimme tienvarsihotellin jossa saimme unta kaaliin. Continental breakfastin jälkeen kiertelimme Blythissä, *mutta kaupunki oli muuttunut niin paljon etten enää löytänyt mitään tuttua paikkaa vaikka olin kaupungissa lukuisia kertoja käynyt.

Matka kohti Skotlantia alkoi. Ajelimme tihkuisessa sunnuntai-aamussa hyväkuntoisella moottoritiellä normaalia vauhtia. Liikennettä oli vähän ja vasemmanpuoleinen liikenne ei tuntunut ollenkaan hankalalta. Huomasimme heti alkumatkasta että huoltoasemia ei ollut moottoritien varrella lainkaan, kuten esim. Saksassa. Ne sijaitsivat kyllä tien läheisyydessä, mutta aina piti tieltä pois ja sitten johonkin kiertoliittymään jonka läheisyydessä asema oli. Opasteet olivat kyllä asemille hyvät. Samoin levähdyspaikkoja oli usein.
Lähestyimme Edinburghia, Skotlannin pääkaupunkia. Täällä oli tarkoitus ainoastaan tehdä pieni tutustumiskierros kaupunkiin. Zumo huolehti kuitenkin siitä että kiersimme kaupunkia ristiin rastiin ennen kuin pääsimme takaisin pohjoiseen menevälle tielle. Olin taas laittanut mielivaltaisen pisteen Edinburghin kohdalle ja kone ajatti itsepäisesti tähän pisteeseen. Nyt olimme Skotlannissa ja matkalla Invernessiin joka on Loch Ness järven pohjoisnurkassa. Invernessin jälkeen alkaa vasta varsinainen Highland. Saavuimme kaupunkiin iltapäivällä ja valitsimme yösijan yhdestä lukuisista B&B paikoista. Muhkealla pylvässängyllä varustettu huone oli varsin siisti ja yllättävää oli että WC ja suihku olivat huoneessa eikä käytävällä kutenmaassa yleensä on tapana. Läksimme jalkaisin tutustumaan kaupunkiin, mutta kova kolea tuuli ajoi meidät lähimpään pubiin. Ihan totta. *Seuraavaksi haimme valmiita sandwicheja ja skottiolutta marketista ja siirryimme pylvässängyn rauhaan. Toivottavasti emäntä ei ollut muruista pahoillaan.
Pekonin ystävinä odotimme aamiaista jännittyneinä. Olihan sitä. Runsas, monipuolinen, raikas, tukeva, maukas ja riittoisa aamiainen maistui niin että se tuli melkein vedettyä henkeen.
Pekonista sen verran että suomalaisissa kauppalaivoissa nautittiin ennen vanhaan pekonia, munia, spaghettia, *tomaattipapuja ja veripalttua sunnuntaisin lounaalla. Tämä tapa on kuitenkin jäänyt pois ja hyvä niin. On se sen verran tukevaa tavaraa, etenkin lämpimissä maissa.



Kotka naattii Invernessissä…

Olin tehnyt Zumoon valmiiksi n. 400 km ylämaan kierroksen Invernessistä Ullapoliin luoteisrannikolla ja takaisin. Pienessä tihkusateessa lähdettiin ajamaan. Parempaa keliä toivottiin, mutta hyvä näinkin kun ei kaatamalla satanut. Maisemat muuttuivat karuiksi ja vuorentynkääkin alkoi pukata esiin. Tie kapeni ollen kuitenkin hyvässä kunnossa. Skotit näköjään pysyivät kotonaan koska liikennettä ei ollut juuri nimeksikään. Mutkaa piisasi aivan kohtuullisesti mutta ei liian paljon. Välillä painettiin vehreisiin metsän peitossa oleviin laaksoihin ja sitten taas takaisin kivisen vuoren kupeelle.
Onneksi olin tankannut Invernessissä sillä täällä näytti olevan huoltoasemia erittäin harvassa ja vähissä oli muukin asutus. Nyt tämä runsas pekoniaamiainen tuntuikin erinomaiselta asialta. Nälkä ei haitannut vaikka vasta Ullapolissa löytyi ensimmäiset auki olevat pubit ja kahvilat joista sai syömistä. Lammaslaumoja näkyi laiduntavan runsaasti tien molemmin puolin. Laitumet olivat kuitenkin varustettu joko kivi- tai piikkilanka-aidalla, joten tiellä emme yhtään elukkaa kohdanneet. Jos olisi ollut aurinkoinen sää, tämä lenkki olisi ollut vieläkin hienompi. Ystäväni zumo pelasi erinomaisesti koukaten ainoastaan kerran omituiselle tielle, joka kuitenkin johti aivan oikeaan paikkaan. Tuo epäusko elektronisiin laitteisiin on näköjään ristinäni mutta mitä siitä.
Pienessä tihkusateessa tulimme takaisin Invernessiin ja jatkoimme siitä legendaarisen Loch Nessin rantoja seuraten Skotlannin länsirannikolle pieneen hyvästä viskistään tunnettuun Oban-nimiseen kalastajakaupunkiin.




The Highland


Loch Ness Muita hirviöitä ei näkyvissä.

Obanista löytyi 70 puntaa maksava hotelli aivan keskustasta. Täällä halusin maistaa toista perinteistä brittiruokaa. En kuitenkaan skottien omia lampaanvatsalaukku juttuja vaan Fish and Chips. Tämä friteerattua turskaa ja ranskalaisia perunoita sisältävä perinneruoka vastasi suomalaisten lihistä nakeilla. Eli sitä syötiin yöllä kadulla kun oli tultu juhlimasta. Aikaisemmin kala ja perunat käärittiin vanhaan sanomalehteen ja joukkoon heitettiin suolaa ja viinietikkaa. Nyt annos myytiin brutaalissa styrox pakkauksessa ja sinne roiskittiin majoneesia ja sitruunanviipalekin näkyi olevan. Hyvää kuitenkin oli ja siitä tuli sellainen luonnollinen jano.

Aamulla paljastui hotellin paras puoli. Aamiainen oli katettu saliin ja pekonipadat olivat lämpötiskillä josta sai itse annostella ja mehän annosteltiin.
Lähdimme vyörymään kohti lähellä sijaitsevaa viskitislaamoa mutta sehän aukesi niin myöhään että päätimme jatkaa matkaa. Sitä ennen varasin Stena Lineltä paikat illan suussa lähtevään Irlannin lauttaan. Varaus tapahtui siten että soitin kännykässäni olevaan Stenan numeroon. Numerossa vastasi falsettiääninen nuori nainen joka ihan oikeasti kiekui puhelimeen. En saanut puheesta mitään tolkkua. Olen jonkun verran aikoinani opiskellut englantia ja laivoissa ollessani joutunut sitä paljon käyttämäänkin työssäni. Nyt oli kuitenkin ummikko olo. Oli pyydettävä hotellin tyttöä auttamaan ja hän hoitikin tyylikkäästi varauksen. Keli rupesi paranemaan ja matka jatkui läpi vehreiden maisemien ja nummien. Tie vei myös Skotlannin suurimman järven Loch Lomondin rantoja nuollen. Tästä kauniista järvestä kertovaa haikeaa laulua ulkomailla olevat skotit muistavat

aina hoilata muutaman pintin ja/tai viskin nautittuaan. Tutut satamakaupungit Glasgow ja Greenock ohitimme suosiolla.

Kilmarnock nimisessä kaupungissa oli pakko käydä keskustakierros tekemässä.
Iltapäivällä saavuimme Stranraer nimiseen pikkukaupunkiin josta lautta Irlantiin lähti. Laivaliput olivat odottamassa ja kun löin tiskiin 77 puntaa, ne olivat meidän. Illansuussa laiva saapui ja pääsimme alukseen. Tämä osoittautui Raumalla rakennetuksi katamaraaniksi ja oli valtavan kokoinen. Matka kohti Irlantia alkoi. Melkoisen järkytyksen koimme kun keskustelimme suomeksi cafeteriassa, siellä työskentelevä yönmusta neekeri sanoi yhtäkkiä:” Terve Terve, mita kuulu?” *Oli pakko ottaa kaljat. Matka oli melkoista haipakkaa. Ystäväni zumo näytti nopeudeksi 66 maamailia tunnissa.




Marjatta ja 100 000 hevosvoimaa.

N. 90 minuutin kuluttua olimme Belfastissa. Tämä Pohjois-Irlannin pääkaupunki vastaanotti meidät kostean lämpöisessä säässä. Teimme pienen kaupunkikierroksen, zumon avulla tietysti.
Löysimme lopulta pohjoiseen menevälle tielle ja aloimme katsella yöpaikkaa. Sellainen löytyi
Antrim-nimisestä kylästä. B&B paikkaa pitivät saksalainen isäntä ja irlantilainen emäntä.
Olutta löytyi *isännän varastosta vaikkei varsinaista myyntiä paikassa ollutkaan. Asunto oli kolmen huoneen siisti residenssi takkoinen kaikkineen. Rocketti saatiin myös turvallisesti aidan sisään. koko lystin hinta oli 75 puntaa.
Aamiaisella isäntä tarjoili pekonin. Kyllä sitä silti oli ihan kiitettävästi.
Matka jatkui kohti saaren pohjoisosassa olevaa Colerainea. Alueella sijaitsee eräs maailman tunnetuimmista viskitislaamoista: Bushmill’s. Tie oli alueella hyväkuntoinen ja maisemat olivat melko tasaisia maan tässä osassa.
Nyt sanoi ystäväni zumo sopimuksen irti. Näytölle rupesi ilmestymään ihmeellisiä juttuja ja loppujen lopuksi koko rakkine hyytyi. Lukija voi arvata että Komulaisella taas keitti. Kallis uusi laite ja hajalla jo alkumatkasta.

Bushmills:siin löysimme kun pari kertaa kysyimme paikallisilta ohjeita. Tislaamoon pääsimme tutustumaan opastetulla kierroksella. Yllätys oli ainakin meikäläiselle että Bushmills sijaitseekin Pohjois-Irlannissa eikä Irlannin tasavallassa. Ei asia varmasti viskin makuun vaikuta.



Viskipannu Bushmills:ssä. Pannu taustalla.

Irlannin kartan hankkimisen jälkeen matka jatkui kohti Derryä tai Londonderryä joksi pohjoisirlantilaiset ja britit kaupunkia kutsuvat. Kaupungin nimestä muodostui 60- ja 70 luvuilla väkivallan symboli ympäri maailman kun katoliset ja protestantit tappelivat verissä päin ja saivat aikaan runsaasti viattomia siviiliuhreja toistensa silpomisen ohella. Nyt on tilanne onneksi rauhoittunut. Olin utelias näkemään kaupungin josta olin niin paljon lukenut niin kirjoista kuin tiedotusvälineistäkin.
Saavuimme kaupunkiin. Liikennettä oli paljon ja kaikki ajoivat vasemmalla puolella. Autokanta oli uudehkoa. Keskustan liikekortteleissa hyvin pukeutuneet ihmiset kävelivät merkkituotekassit käsissään. Ei merkkiäkään *sellaisesta nukkavierusta yleisilmeestä mitä olin tottunut aikaisemmin maassa näkemään.

Matka jatkui kohti Donegalia. Donegal on Irlannin tasavallan puolella ja maan luoteisin kreivikunta. Alueen pääkaupunki on saman niminen.

Pysähdyimme Castlefinn nimisessä kylässä tankkaamaan ja ihmettelin miksi bensiini on niin kallista. Kesti hetken aikaa kunnes sytytti. Hinta olikin euroissa. Olimme ylittäneet maan rajan sitä huomaamatta. Ei minkäänlaista porttia tai koppalakkimiestä missään. Tämä oli hieno asia koska jos rajaa ei tarvita, ovat irkut oppineet tulemaan keskenään toimeen.
Donegalissa löysimme Atlannin valtameren rannalta hotellin joka veloitti huoneesta 109 €. Huone oli pitkien kapeiden käytävien loppupäässä joten voi arvata janottiko, kun pääsimme laukkuinemme ja ajovaatteiden kanssa perille. Vaivan korvasi kyllä hieno merimaisema. Onkohan muilla motoristeilla kokemusta samasta asiasta? Minusta kyllä tuntuu että meidät pistetään vähän piiloon hotellin muilta asukkailta. *Muutaman tutustumisoluen jälkeen palasimme hotelliin koska se mainosti tarjoavansa irlantilaista musiikkia. *Perkele, yhden miehen orkesteri soitteli Johnny Cash tyyppistä musiikkia josta sinänsä pidän, mutta en välttämättä Irlannissa. Siirryimme hotellin cafeteriaan ja Cashin musiikin innoittamina tilasimme hampurilaiset. Yllätys oli jälleen suuri. Saimme kumpikin 3 kpl Tony Halmeen nyrkinkokoista jauhelihapalleroa jossakin liemessä. Lisukkeena oli vetisiä parsakaaleja ja porkkanoita.

[kotka]

Hampurilaiset a’la Donegal. Kerrankin tuli mäkkäriä ikävä. Nälkä kyllä lähti.

[kotka]

Vanhoja hautoja Donegalissa


Jatkuu osassa 2.