Nostalgian ekan kesän kesäretket

[nostalgia]

Ennen kesän varsinaista koitosta alpeille huitelin muutaman pitemmän lenkin, jotta tietäs miltä se ajaminen tuntuu. Pisimmillään kävin Oulussa, mukava keli mennessä, mutta vettä tullessa. Jeonsuun ja Mikkelin keikalla sama homma.

Elikkä tais olla 5000 km ajokilometrejä hankittu, kun seilasimme Viikingillä Tukholmaan ja tarkoituksena ajaa kahdessa vuorokaudessa Zell am Seehen. Tarkennan, että mulla ei huhtikuussa hankittua mp-korttia aiemmin ollut käytännössä mitään kokemusta moottoroiduista kaksipyöräisistä. Kaverini jolla on myös hd, oli käynyt kyykkärillä jo aiemmin Italiassa, oli seurana ja henkisenä turvana. Kuten myös toinen sivulaukullinen työkaluja, tulppia, teippiä ja rautalankaa. Teltat jätettiin suosiolla kotiin, koska ei niitä jaksa erkkikään viritellä, etenkään jos sattuu satamaan (paino sanalla jos). Kyytiin tuli molemmilla vielä ekalle matkalleen lähtevät tytöystävät.

Ja sitten lähdettiin. Kaveri tempas mimmi kyydissä heti kärkeen ja mä oman naisen kanssa perään. Vedettiin sellasta 140kmh, mutta pian alkoi satamaan ja eikun eka kertaa sadekamoja ylle nykimään. Jalkoihin olin ostanut meille molemmille sellaiset nöyryyttävän näköiset aku ankka räpylät, mitkä lie Louisin kengänsuojat. Niitä hihitellessä ei kauaa hihittänyt, kun vettä alkoi tulemaan sitten reilusti. Jossain Vätternin jälkeen kiroilimme ensi kerran miten paska keli olikaan. Jossain vaiheessa kaveri toppuutteli vauhtia, kun hän epäili, että hänen kulunut eturenkaansa ei ole turvallinen sateella ajoon. Ainakaan mutkaan 120kmh. Jälkikäteen ajateltuna, ei varmaan ollutkaan.

Tämän päivän karttasuunnistuksen ainut moka tapahtui, kun ajoimme Helsinborgiin, vaikka pitikin ajaa siitä vain ohi Malmöön. No, ei siitä isoa lenkkiä tullut, mutta tulipahan kuitenkin. Tähän mennessä olimme nykineet sadeasuja ylle ja pois varmaan 3 kertaa. Aku Ankat olivat jo haljenneet takaa ja niillä oli ylpeä tepastella maksamaan bensaa.

Juutinrauman silta oli komea, toki kamera oli tyttöystävällä silloin taskussa. Sen jälkeinen tunneli oli hyvinkin epätodellinen kokemus. Vaikka vauhtia oli 120km/h ei maisemat muuttuneet tippaakaan. Koska olemme ikuisia pikkupoikia, niin pitihän sitä kytkin pohjassa moottoria huudattaa, kun niin kivat kaiut tuli. Kaverin ruiskukone antaa muuten huomattavasti kiukkuisemman soundin, kuin oma räkäinen kaasari. Tosin, siinä on sitä epähallitsematonta jotain.

Tanskan läpi ajettiin ihan homona kohti Rodbyhavnia vai mitä lie. Lopulta perse kipeänä saavuimme jonottamaan lauttaa ja tässä vaiheessa oli voittajafiilis. Päästiin ekana laivaan ja mopot saatiin nätisti kiinni, koska lautalla on omat valjaat ja mopopaikat. Siinä siten retkotimme raukeina ja kuuntelimme autojen varashälyttimiä.

Viimeinen etappi kohti Oldenburg i.m. kohti oli pitkä, mutta kun perillä pääsimme, niin tunnelma oli katossa. 950km oli pitkä rasti, etenkin kun oli satanut niin paljon. Majataloa piti kaveri, joka on matkustellut pyörillään pohjois-afrikassa. Paikka oli mopoilijoitten suosiossa ja hän vei märät ajokamat pannuhuoneeseen kuivamaan. Ja olipa odotellut meitä 1,5tuntia aukioloajan jälkeen, että pääsisimme sisään. Huoneet maksoi 65 ekeä. Asia paikka.

Päivä 2.
Aamulla yllättäen satoi ja jatkoimme nukkumista niin, että ehdimme nipin napin 10:ksi aamupalalle. Kello taisi olla varttia vaille 12 kun lähdimme liikkeelle. Onneksi oli lakanut satamasta. Sitten lähdettiin kohti itävaltaa. Rajukuuro tervehti heti meitä ja menimme huoltsikalle kahville odottamaan pilven väistymistä. Väistyihän se. Eteenpäin. Kolme kertaa. Sitten uskoimme luonnonvoimaa ja laitoimme ihanat sadeasut päälle. Olin jossain vaiheessa sulattanut lahkeen pakoputkeen, mutta niihän se pitääkin. Itseäni huvitti suunnattomasti katsella kaverin varustautumista, kun he vetivät RVL:n maastosadeasut ja käteen nahkahanskojen päälle oranssiset pöntönavauskumihanskat. Mutta kyllä se hymy siitä sitten hyytyi, kun sitä jumppaa sai koko ajan katella.

Välillä nimittäin satoi ihan viitaleesti ja välillä ihan vähän. Välillä oikealla rekkakaistalla 80km/h ja välillä 150kmh vasemmalla sadepuvut päristen. Pyöriä oli aika vähän liikkeellä, sillä ketä nyt tälläsellä kelillä viittis ajella sateella, kuin me ja muutama muu. Puolivälissä olin henkisesti valmis yöpymään ennen Itävaltaa, sillä keli oli niin syvältä. Mutta kun kukaan muukaan ei halunnut yöpyä, niin en sitten minäkään.

Keski-Saksassa oli muuten aivan älytön tuuli. Milloin ei satanut. Ajelin vesisateessa matkailuauton perässä, kun siihen iski voimakas sivutuuli ja auto teki reilun vaappumis-liikkeen. En ehtinyt kissaa sanoa, kun sama tuuli löi meihin ja ajauduin melkein viereiselle kaistalle. Silloin pikkasen säikähdettiin. Mutta pian säikähdimme uudestaan, sillä siellä oli suuria siltoja, joitten päissä tuulisukat kertoivat mistä tuulee. Ne olivat tietysti poikittain aivan suorina. Sillalle mennessä eka kerran jälkeen osasi jo ottaa ennakkoon nojaa, mutta kun saman joutui tekemään vielä mutkaan ja alamäkeen, niin alkoi vähän jännittää. Vedimme näin yhdelle sillalle ja pakettiauto tunki mun eteen, niin että en uskaltanut jarruihin koskea. Vauhtia kun oli 120 ja tilaa ei jäänyt eteen edes yhtä pyöränmittaa. Toisen kerran samanlainen jännähetki koettiin, kun paku vaihtoi oikealta kaistalta keskikaistalle ja mä tietysti olin väistämässä vasemmalta keskikaistalle nopeampia autoja. Kun en siinä rytäkässä enää viittinyt jarruttaakaan, niin vedin pakun eteen ja tilaa ei jäänyt kuin sen metri. Ja vauhtia oli päälle 120. On se rajua tämä mp-harrastus.

Sananen harrikoista ja baana-ajosta. Kaverin ruiskumyllyssä oli monta kymmentä heppaa enemmän ja hänellä ei ollut hankaluuksia jos piti kiihdyttää jostain letkasta ohi. Oma pyörä ei reagoinut kaasuun enää 140kmh jälkeen, kuin erittäin hitaasti kiihtyen. Tosin kaverin leveä stonga ei ollut mikään ajonautinnon takaaja, mutta ei selkä suorana ollut mitenkään kivaa ajaa 150kmh. Kovin tankinväli (200km, kaverin tankista johtuen) ajettiin hitaimmillaan 120 ja kovimmillaan 170kmh. Oma mittari näytti tosin siinä kohtaa 160kmh. Mutta enpä olisi tippaakaan kovempaa uskaltanut ajaa. Tärinä oli suorastaan infernaalinen ja tuuli hakkasi kuin vasikkalauma tattia. Jos nyt kuka ei ole Saksassa ennen käynyt ja ajattelee, että järjettömiä vauhtia ajaa jollain lehmillä noin lujaa, niin kuivalla asfaltilla, niillä suorilla on ihan leppoisaa vedellä. Voi vaan kuvitella millaista jollain hajapusalla on vedellä. Tosin itse kattelin niitä matkaenduro bemareita kuola vuotaen.

Ajokulttuuri siellä oli mitä mainioin. Jos hitaampi ajoneuvo oli edessä, se väisti vasemmalle kaistalle ja jos nopeampi tuli takaa, se ei yrittänyt puskea persuksiin. Systeemin oppi nopeasti ja se teki ajamisesta kivaa. Paitsi omalla pyörällä kaksikaistaisilla sai koko ajan vaihdella kaistaa, kun rekkajono oli liian hidas ja vasen liian nopea. Pari kertaa näimme sellaisia nelipyöräisiä ohjuksia, ettei niistä täällä peruspalkansaajalla ole niistä vara näillä autoveroilla nähdä edes untakaan.

Lopulta käännyimme kohti Salzburgiin vievää tietä ja alkoi hämärtää. Olimme tankkaamassa ja luojan kiitos oli lakannut satamasta. Siinä lähtiessä käänsin tangon suoraan ja lähivalot katosivat. Tajusin heti, että virtajohto oli hankautunut rikki ja otti maihin. Johtoja tankin välistä räplätessä valot tulivat takaisin. Ja katosivat sitten tankoa käännellessä. Teippiä ei nirhaumaan yltänyt laittamaan, joten eikun pitkät päälle.

Vasta täällä tajusimme, että opaskyltteihin oli merkitty exitin numerot (sitä ennen niitä emme tarvinneet, koska ajoimme isojen kaupunkien kautta) ja löysimme kartasta oikean exitin rekkapysäkillä polvillaan tiiraillessa taskulampun valossa. Pysäkillä oli muuten joku prostituutioratsia, kun tyttö kipitti lujaa pimeällä pysäkillä pois poliisiauton valoista.

Täydessä pimeydessä oli hieno ajaa pitkin baanaa. Tosin kaistaa ei paljon uskaltanut vaihtaa, mutta siihen ei ollut tarvettakaan, kun rekat olivat kadonneet. Rekkoja oli muuten aivan helvetistä ja huoltsikoilla oli paljon aikuisviihdettä rekkamiesten viihdykkeeksi. Oli lehteä, DVD:tä ja vessasta sai kolikkoautomaatista ostaa vaikka travel pussyn.

Pian löysimme oikean exitin ja taivasta vasten juuri ja juuri näkyvät vuoret kertoivat, että alpeilla ollaan. Alkoi 20-30km loiva kiipeäminen vuorelle, kohti Zelliä. Tie kostui usvasta ja välillä tie kapeni todella paljon. Väliin tien vieressä näkyi paksuja kivikaiteita, josta olisi ollut varmaan kivat näkymät. Kaikilla oli aivan helvetin kylmä. Itsekin olin laittanut jo toisen t-paidan päälle, koska olin varustautunut lähinnä hellekeleihin. Tien vieressä näkyi peuravaarakylttejä ja erään pellon läpi ajaessa näin miten peura loikki pitkin peltoa kohti tietä. Kun peura juoksi tielle, se katosi. Olin siis kuvitellut kaiken, tuli mieleen tornihuhut puista roikkuvista muovipusseista. Kun alamäki alkoi sai ajaa todella varovasti, koska tie oli liukas ja keli kylmä. Tyttöystävä väitti kuulleensa lintujen laulua, mutta eihän sellaista kypärä päässä ja V2:n poksuttaessa sellaista voinut kuulla. Myöhemmin selvisi, että se oli ollut takajarrun vinkunaa.

Zelli ei tuntunut millään tulevan lähemmäksi, ehkä siitä syystä, että olimme niin väsyneitä ja matkavauhti oli pudonnut 50-60kmh. Mutta lopulta ajoimme Zellin keskustaan. Taksikuskit katsoivat ihmeissään, kun kaarsimme kylän keskelle. Osalla oli vielä aku ankat jalassa, itsekin olin tärissyt vuoren ylityksessä aivan helvetisti. Löysimme oikean kadun, kävely sellaisen ja kiersimme alakatua samansuuntaisesti löytääksemme jonkun reitin sille. Näin kivan kaksi metriä leveän kävelykadyn rakennusten välissä kotikadullemme ja vedin ärjyen sen ylös Zelli raikuen. Uskon, että Marlon Brando veti silloin haudassaan käden lippaan.

Kello oli 03 ja takana oli 1050 vesisateen ja tuulen pieksämää kilometriä. Kun olimme päässeet sisälle, korkkasimme vielä viinipullon (viimeiseltä huoltsikalta ostettu) ja nauroimme jotain väsynyttä juttua mahat kippurassa. Sitten tuli nukkumatti ja aamulla heräsimme alppien jylhässä syleilyssä.

jatkuu...

[nostalgia]

Parvekkeelta oli todella komeat maisemat ja menetimme varmasti paljon, kun emme yöllä nähneet muuta kuin märän valokeilan. Tottakai aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Kaverin kanssa kävimme aamupalan jälkeen rengasliikkeessä kysymässä uutta eturengasta. Eka liike ei olisi lauantaina auki, joten karautimme farkut jalassa ja t-paidat hulmuten toiselle liikkeelle. Vastaan tuli aivan älyttömästi pyöriä, jotka olivat matkalla Grossclocnerille (tjsp.). Ne olivat reissun upeimmat kilometrit. Renkaanvaihtoaika järjestyi lauantaiksi ja avoni eteen vaihtoineen kustansi 103 euroa. No ei paha. Ja kaikki tämä puolessa tunnissa.

Sitten rupesimme ottamaan reippaasti kaljaa ja kertomaan miehekkäitä tarinoita inttiväristyksellä miten eilen pelättiin, kastuttiin ja paleltiin. Nauroimme, miten kaveri oli tullut kerran vierelle, katsomaan ihan huvikseen minkä näköisinä me ajoimme. Itse nauroin, että miten vitutti katsoa sitä maastokuvion väristä möykkyä peilistä, koska pitihän sitä jatkuvasti seurata, että kaveri kestää mukana. Pohdiskelin myös, että ehkä yksisylinterinen etujarru on auttamatta liian vanha kapistus tähän ajoon, koska kerran liikenteen pysähtyessä 120kmh oli aika jännittävä kokemus pysäyttää pyörä. Toki takajarrulla sopivasti avustaen. Baanalla näytti muutenkin kaikki yli 10 vuotta vanhat vehkeet todella vanhoilta. Eikä noita harrikoitakaan juuri ollut.

Illalla kävimme katsomassa myöskin yötä ja discon ovella seisoi koomisen näköinen poke. Pitkä ponnari, paksut kädet rinnan päällä ristissä ja hiukan ylimielinen hymy. Sisällä soi musiikka sairaan lujalla ja turrutimme korvamme alkoholilla. Siitäpä sitten illan vanhetessa kömmimme koisimaan.

Aamulla paistoi tietysti komeasti ja tutuistuimme kauppoihin ja läheisiin vuoriin. Niin ja uimaan mentiin. Maksettiin sellaiselle maksulliselle uimarannalle ja kaveri naisineen meni uimaan. Me jäimme tavaroita vartioimaan, mutta kohta kaverin tyttöystävä tulee juosten ja huutaa, että nyt sinne hukku joku. Toki uteliaana savolaisena hölkkösimme sinne tulevan, itkevän ja maata polkevan lesken viereen ihmettelemään. Turistit ja kaveri yrittivät sukeltaa, mutta siinä kohtaa oli 15 metriä vettä. Mies oli yrittänyt uida sellaiselle ankkuroidulle lautalle 30m päästä rannasta, mutta oli heilutellut käsiään ja uponnut. Meidän ohi juoksi kaksi miestä veteen kuin Baywatchista, mutta pienen sukeltelun jälkeen he palasivat rantaan. Sitten astuivat urhot esiin snorkkeleineen ja räpylöineen, mutta vesiperä heillekin. Seuraavaksi paikalle saapui ambulanssi ja uhrin vaimoa sai henkistä tukea. Viimein paikalle tuli (30min kulunut) ensimmäiset sukeltajat. Kolme sukeltajaa painui Zellin järveen ja kohta toinen vene toi kaksi lisää. Eikä aikaakaan, kun sinertävä keski-ikäinen britti raahattiin rantaan ja elvytys alkoi. Arvioin, että aikaa oli kulunut sellainen 40min.

Paikalle tuli rehvakkaan näköinen motorradpolizei ja hän alkoi mauseri vyöllään vedellä eristysnauhaa yleisön ja elvytystiimin väliin. Oma uimavuoro oli unohtunut ja eipä enää uimaan mieli tehnytkään. Tällä reissulla vesi oli ollut vihollinen monella tapaa. Kohta brittiä vietiin kovalla kiireellä lanssiin, liekkö sydän herännyt potkiutumaan. Aivot olivat takuulla saaneet vauriota, vaikka vesi olikin ollut kylmää.

Kauhistelimme siinä ikävää lomanloppua brittinaiselle, mutta kun olimme shoppailleet hetken, mieli oli taas normaalilla välinpitämättömällä tasolla.

Seuraavana päivänä lähdimme katsomaan Kotkanpesää, joka on siinä ihan vieressä. Toki maalasin aamulla itselleni tyttöystävän meikeillä asiaan kuuluvat viikset ja jytistelin wehrmachtit jalassa keittiöön. Naurun ja valokuvien jälkeen tuumin, että saiskohan näillä jotain alennusta.

Pyörät kiisivät ylös vuorta ja huomasimme, että tankeillekin on oma nopeusrajoitus. Siinä ei ollut sitten vaikea keksiä poliittisesti epäkorrektia huumoria, jota rätkätimme ja josta naisemme eivät tietysti tykänneet. Mikä tietysti lietsoi tilannetta.

Vähän myös ihmettelin, että miksei aatun teetuvalle ollut missään opaskylttejä. Toki eihän sinne voi tien varteen hitlerin kuvia laittaa, mutta jotain edes. Viimein pääsimme kehstein kylän, jossa näkyi Eagles Nest kyltti. Mylly ulvoi hurjasti kun vedimme järjettömän jyrkkää tietä pitkin sinne parkkikselle, josta linja-autot starttaavat. Ja voi jmlt mitä kaksinaismoralismiä. Kuulemma ylhäällä oli historical view ja idiootti-hitlerin ajasta ei paljoa mainittu, mutta rahat osattiin ottaa kyllä pois. Ymmärrän tietysti, että ei sillä maineella voi poksutellakaan, mutta kaikki sitä tupaa olivat kuitenkin tullet katsomaan. Ja ihmisiä oli aivan älyttömästi. Ja mustissa ajokamoissa ja maastolippiksessä sai nauttia huomiota, vaikken sitä kaivannutkaan. Bussi kiemurteli hurjaa tietä pitkin ylös natsien parkkikselle, joka pullisteli ihmisten paljoutta. Tässä vaiheessa piti jo takastulomatkan aika tietää, että sopi bussiin. Musta huumori kukki, kun kävelimme käytävää pitkin ja bootseista lähti sellainen soundi, että ei olisi paljoa tarvinnut rytmiä muuttaa, kun ihmiset olisivat alkaneet kiljumaan. Korostan, että en ole mikään uusnatsi, mutta koska asia ei minua henkilökohtaisesti koske, niin joskus väärässä paikassa saattaa naurattaa. Eikä ihan joskus. Tyttöystävä tosin ei pidä tästä piirteestä.

Ylhäällä rahat otettiin uudestaan pois, koska tulimme suoraan keskelle ravintolaa ja paikka oli nähty 15 minuutissa. Takasta oli lohkaistu irti paloja ja mitään muuta alkuperäistä paikassa ei juuri ollutkaan. Onneksi saimme nauttia näköaloista parikymmentä minuuttia, ennenkuin koko paikka meni pilveen. Suuntasimme alas busseille ja sieltä katsomaan SS-bunkkereita. Siellä oli sitten ihan siistiä militiakamaa vitriineissä ja valistusta holocaustista. Mikä on tietysti ihan paikallaan, sillä täällä käy niitä uusiakin natseja pyhiinvaeltamassa. Bunkkerit nyt on kaikkialla samanlaisia, mut pitihän sitä silti käydä kurkistelemassa.

Kun lähdimme takaisin, niin paikasta jäi vähän sellainen rahat pois fiilis. Mutta asia ei saksalaisille ole kovin helppo ja uteliaita riittää, niin ymmärtäähän sen.

Seuraavana päivänä lähdimme sitten valloittamaan Itävallan korkeinta vuorta. Siitä on varmaan näilläkin sivuilla sata ja yksi juttua, joten ihan pikaisesti. Tie vie vuoren yli piste.

Sille tielle meni maksaa jotain 18 euroa per pyörä, mitään Itä-vallan tiemaksuja emme muuten maksaneet. Erittäin komeita maisemia, leveällä stongalla kuulemma jännittäviä serpentiinimutkia ja ohi suhahtelevia kyykkäreitä. Omalla lehmällä sai taas jurruttaa hana kaakossa. Vuorta polki ylös muuten paljon pyöräilijöitä ja ne muuten on tosi miehiä. Haistelevat pakokaasuja ja polkevat jalat ja hanuri hapoilla koko päivän. Heti alkoi oma pyörä tuntumaan ihan fuskaukselta. Moottori ja kaikki.

Ylös päästyämme räimimme valokuvia ja joimme kuumat kahvit. Sitten alkoi sataa. Ja sitä vettä sitten tulikin, kun ajoimme vuoren takaa kohti Salzburgia. Ja ihan niin paljon, että oli pakko syödä snitselit jossain pikkukylässä. Muutama urhea matkaendurobemari täräytteli kaatosateessa kuin ei mitään. Vähän taas kattelin sillä silmällä sitä vekotinta. Siinä muotoillussa oli selkeästi sitä jotain ja tuolla voisi lähteä vaikka Vladivostok Beach Partyyn (sellainen on muuten olemassa).

Ai niin, unohdin kertoa, että Saksaa läpi ajaessamme, kerran vettä tuli niin lujaa, että pisaran iskun tunsi paksun nahkatakin ja sadeasun läpi. Jopa paksuista ajohanskoista tunsit suuret pisarat läpi. Avopotta rintamalla olikin aika hiljaista, mutta ihan rauhassa saa sillä rintamalla poksutella jos siltä tuntuu. Ihan riittävän veemäistä se meilläkin oli.

Joten eikun sadekamat niskaan ja kokka kohti maalia. Pian lakkasi satamasta ja kastuneet rytkyt saivat tuulettua. Kohta ajoimme pitkään tunneliin jossa oli lämmin ilma. Nautimme miten kamat kuivaa ja tunnelma kohosi. Toisella puolen vuorta satoi aivan kaatamalla ja suihkuverho odotti kuin kuolema reiän toisessa päässä. Siinä tuli kiroiltua muutama sanakin Saksaa, kun karautti suoraan suihkuun. Tunnelma oli niin loppu, että vedimme nukkumaan St. Micheliin tjsp. Eikun pitsat napaan ja nukkumaan.

jatkuu...

[hannu11]

tornihuhut puista roikkuvista muovipusseista

...hyvää matkatarinaa! Kiinnostais vain eniten toi epäolennaisin *, eli mikäs tornihuhu toi on?

[nostalgia]

Niin eli sellanen tornihuhu, että joku oli ollut keikalla niin väsynyt, että näki muovipusseja roikkuvan puussa.

[nostalgia]

Aamulla ei yllättäen satanut, vaikka olimme nauraneetkin, että aina kun pyörän käynnistää niin alkaa satamaan. Tyttöystävä nauroi taas, että meidän matka on kirottu, että aina sataa ja sitten kun ei sada, niin joku hukkuu. Kaiken koreutena kaksi parasta päivää meni krapulassa nukkuessa. Mutta sellaista se vaan on tämä mopoilu.

Koska meidän pyörä oli matkalla Suomeen ja kaveri tyttöystävineen matkalla varmasti mielenkiintoiselle reisulle omaha beachille, päätimme tutustua vielä keskitysleireihin. Puolaan ei jaksanut lähteä, joten ajoimme kohti Munchenia ja Dachauta. Vettä ei ollut vieläkään tullut, joten se oli ihan virkistävää. Dachaun leirille ei ollut muuta sisäänpääsyä kuin 3 euroa parkkipaikalle (per lärvi), mikä oli taas sellaista kiertorahastusta. Vanha patu kopissaan kehoitti jättämään pyörät ja kamat siihen hänen valvovien silmiensä alle. Muu porukka heitti ajokamat pois, mutta itse jäin gorehousuihin, bootseihin, eagles nest t-paitaan, rotsiin ja maastolippikseen. Ei siinä mitään, jos muutkin olisivat olleet ajokamat päällä, mutta itse näytin siltä, että olin vähintäänkin jonkin sortin uusnatsi. Lähinnä en viitsinyt jättää kamojani nyysittäväksi, koska kamoja ei saanut minnekään lukkojen taakse. Ja tuskin olin ensimmäinen pärräturisti tällä leirillä.

Siinä sitten turistilaumojan antaessa pitkiä katseita lampsimme kohti leiriä. Aika kuuma tuppas tulemaan, koska toki aurinko silloin päätti paistaa. Dachauhan on siitä erikoinen leiri, että se toimi tavallaan "uranuurtajana" tuleville leireille. Sinne passitettiin kaikki toisinajattelijat ja oikeastaan kaikki muutkin, jotka eivät nähneet natsien valtaannousua hyvänä juttuna. Siellä oli niin kuninkaallisia kuin yksi suomalainenkin. Miten ihmeessä sinne joutunut. Pian museokierroksella selvisi, että täällä on ollut tosi kettumaista leiritellä. Sadismia on harjoitettu sitten rankalla kädellä ja varmaan jenkkien vapautus on ollut poikaa.

Kaasukammiossa, jota ei kuulemma ollut käytetty, meinasi hirtehishuumori nousta pintaan. Kaveri ei uskaltanut edes katsoa minuun, koska tämä oli se viimenen paikka jossa nauru voisi tyrskähtää. Ehkäpä meitäkään ei olisi naurattanut, jos ukki olisi lusinut tällä leirillä. Kieltämättä uunien luona oli kolkko fiilis, etenkin kun niihin kattoparruihin oli pistetty porukkaa kaulakiikkuun.

Paikassa oli hyvin saksalainen funktionaalinen tunnelma ja voi vain kuvitella, miten persiestä siellä olisi ollut olla. Että siinä mielessä ihan kiva pysäkki. Parkkikselle tultaessa pappa oli kadonnut, mutta onneksi muitten ajokamat ja meidän nyssykät ei.

Tämän jälkeen erosimme ja hyvästeiksi alkoi satamaan vettä. Tykitimme kohti Nurnbergiä, jonne myös yöksi pääsimme. Kahdestaan tuo vesisateessa ajo tahtoo mennä vähän turhan vakavaksi ja meillä oli ikävä ystäviämme, joitten kanssa ne paskimmat hetket olivatkin todella hauskoja. Meillä oli jo kiire toiselle lomareissulle ja päivät alkoivat loppumaan kesken.

Pyörään piti lisätä tässä välissä öljyä, koska se oli juuri ja juuri viivan yläpuolella. Toisesta sivulaukusta oli tippunut mutteri laukkuun, mutta muuten teknisesti alikehittynyt HD oli toiminut erittäin hyvin. Varsinkin kun toisena ajopäivänä sillä vedettiin se 17,5 tuntia / 1050km niin paljon kuin vain kelit salli. Että siitä pisteet, vaikka oikeastihan mitään huolia ei saisi olla. Niinkuin joku Honda-kuski uhosi kotkanpesällä, että 100 000 km ajettu pelkillä huolloilla. Näissähän on aina lapinlisää mukana, mutta kyllähän se vähän syletti.

Pian tekstiviesti vahvisti, että ystävillekin oli satanut vettä ihan älyttömästi. Täytyy tässä vielä kehua temmaten jutun ihan kukkaruukkuun, että Itävallassa ihmiset olivat olleet todella ystäviä ja melko paljon Saksassakin.

Seuraavana päivänä satoi jälleen vettä ja painelimme yöksi muistaakseni Hampurin alapuolelle. Näimme viereisellä kaistalla tuhannen päreiksi menneen asuntovaunun, joka vähän muistutti niistä aiemmista läheltä piti tilanteista. Tyttöystävä myöskin muistutti, miten hanurista tämä reissu oli ollut ja miten tämä ei ole hänen kaltaisensa loma. Että ajetaan ihan hulluna älyttömiä matkoja hirveessä kelissä. Yritin lohdutella, että Itävallassa oli ainakin ollut kivaa. Tosiasiassa mä pidin aivan älyttömästi, että ajetaan todella pitkiä etappeja. Vesisateista ei nyt tietysti kukaan nauti.

Aamulla sängystä ylös ponkaistiin ja nyt päätimme ajaa niin pitkälle Ruotsiin kuin vain pystyi. Lounasaikaan tyttöystävä olisi halunut syödä muuta kuin snitseliä ja etsimme yhdessä jostain kaupungista vähän aikaa ruokapaikkaa. Sellaista ei löytynyt ja saimme jonkunlaisen riidankin pystyyn. Loppujen lopuksi menimme snitselille huoltsikalle mistä sitten pystyi repimään huumoria.

Juutinraumalla oli taas kiva keli, mutta nytkin kamera oli povarissa. Onneksi Itävallassa se ei ollut, josta onkin muistona suuri määrä komeita kuvia. Ruotsissa alkoi taas satamaan ja tyttöystävä oli ihan loppu. Voin kertoa, että itsekin olin jo hivenen tympääntynyt ajokeleihin ja olimme katselleet paluuta Rostockista. Siitä lauttamatkasta osattiin kyllä hintaa repiä joten karautimme virkistävän sateen sekaan. Vätternin kohdalla oli sitten fiilis sitä luokkaa, että nyt jäädään yöksi, ettei tätä vesisadetta hullukaan jaksa. Etsimme halpaa hotellia ja koska kaikki hotellit olivat komeilla näköalapaikoilla, ei sellaista löytynyt. Viimein ajoimme johonkin gyllande motelliin, joka maksoi ihan älyttömästi. Siitäkin nousi kauhea mekkala ja paskojen kokemusten uusintamuistelo. Lisukkeena tähän kaverini laittoi viestiä, että Ranskassa on aivan älyttömän kuuma ja ovat Caenissa just viiniä naukkailemassa. Siinä kohtaa pääsi muutama mojova kirosana.

Aamulla puolipilvisessä kelissä ajoimme tukholmaa kohti. Vauhtia oli taas 140kmh ja yks vastaantullut harlekiini asuinen motoristi katseli hyvin pitkään meidän ajoa. Just kun olin moikkaamassa tajusin, että se oli polliisi. Ja pian tien toisella puolen laidassa oli joku motoristi moposkouden kanssa rupattelemassa. Jotta se siitä reilusta ajosta. Tuppas jäämään se kaasuhana siihen baana-asentoon. Se olikin sitten sen reissun paras ajopäivä kelien suhteen, kun emme laittaneet sadeasua kertaakaan päälle. Löysimme kaverin luokse ja saimme nautiskella grillin herkuista.

Aamulla lähdimme hyvissä ajoin laivalle ja emmepä tajunneet, että se joku outo satamakyltti olis vienyt meidät suoraan perille. Ulkoa opetellut ajo-ohjeet menivät ihan hukkaan, kun missasin yhden risteyksen ja seuraavasta rampista vedetty uukkari vei meidät ihan väärälle tielle. Onneksi löysimme kuitenkin keskustaan ja ajoin yhden taksin viereen ja sanoin, että aja sinne viikingille, et seurataan sua. Kohtapa olimme slussenin kulmilla ja tyttöystävän mielestä Viking Line ei ole koskaan ollut niin hienon näköinen. Uhkailin vielä haaparannalla, koska mittariin sopis vielä monta tonnia lisää. n. 4500km oli loppulukemat, kaverilla pari tonnia päälle.

Illalla oltiin Turkkusessa ja oli nimittäin elvistä vedellä joen rantaa pitkin kämpille lusimaan. Tottakai kaveri oli ollut sotahullun disneylandissa sillä aikaa, mutta jonnekin katon alle oli kiva vihdoin päästä. Pyöräkin sai seistä paskasena aika monta päivää, ennenkuin aloin rapsuttelemaan sulaneita lahkeenpökäleitä irti pakarista.


+ kovaa ajoa
+ helppoa kuin mikä
+ gästhouseja löytyy joka rampin takaa
+ Itävalta ja alpit ovat unelmapaikka mopomiehille
+ olut oli hyvää
+ liikennekulttuuri baanoilla

- vesisade
- tuuli
- vähän tuli ajettua sateella aluks liian kovaa
- tuli myös ajettua tuulisella kelillä liian kovaa
- kenenkään goret eivät pitäneet kauaa
- sadeasuihin hajos aika tavalla
- liian tiukalla aikataululla oltiin ja paljon jäi näkemättä
- kakskaistaiset motarit omalla mopolla -> jatkuvaa kaistanvaihtoa

Ens vuonna sitten pitemmälle. Kaveri kutsui meidät muuten kotiinsa Banja Lukaan, mutta harmittavasti aika ei riittänyt. Oli kuulemma 40 astetta, mikä tietysti olis ollutkin ihan paikallaan.

[nostalgia]

Kesälomalla ei tullut paljoa kotona istuttua, vaan tuon Itävallan ja erään toisen lomareissun jälkeen lähdin vielä yksikseni pohjoiseen. Alunperin tarkoitus olisi ollut ajaa Nordkappiin, mutta koska aikaa oli vain neljä päivää, tyydyin ajamaan Nuorgamiin. Tai tarkoitus oli ainakin. Ehkä se eurooppaan ajo oli jo vienyt mehuja, joten lähdin ajelemaan periaatteella sinne minne nenä näyttää.

Koska uutta Tomtomia ei ehtinyt euroopan reissulle ostaa selviäisi Suomessakin ihan helposti tavan kartalla. Lähdin sutimaan tiistaiaamuna kohti pohjoista. Ensimmäinen puoli tuntia on muuten parasta moottoripyöräilyä. Silloin on se hetki, kun kaikki jää taakse, pakkaukset on juuri hihnoitettu pyörään ja ajo maistuu tuoreimmalta. Näillä fiiliksillä ja ilman vesisadetta puhaltelin kohti jotain.

Pahkatuvalla kävin ensi kerran kahvittelemassa ja siinä oli mukava seurata kilipukkien ruohonsyöntihommia. Nimittäin kaverit tunkivat päänsä aidan silmukoista läpi ja polvillaan, kaula pitkällä söivät lyhyeksi kynittyä ruohoa. Mitäpä siitä, että omissa jaloissa sama ruoho olisi ollut pitkää, kun se aidan takana oli vihreämpää.

Mitään mainittavaa ei tapahtunut, kunnes pysähdyin olikohan se nyt Orituvalle eväitä popsimaan. Täällä se on vähän toista noitten ötököitten kanssa, kun joutui joka pysäkillä pyyhkimään visiiriä. Ihan viimeisen päälle hinkattu ja kiillotettu pyöränkin keula alkoi täyttyi räjähtäneistä verisistä itikoista. Se on varmaan kate helpo pyyhkästä, mutta kun elvispyörissä on kaatumarautaa, peiliä, lamppua ja ties mitä koloa ja pintaa minne ötökkä voi tappaa itsensä. Eikä ne lähde pelkällä pesusienellä. No sitä taivastellessa joku humalainen ukko kyselee minne olen menossa. Vastaan, että pohjoiseen. Ukko tahtoo neuvoa, että jos rupeaa satamaan, niin kannattaa koukata pikkuteitten kautta sadepilven ohi. Harmi kun ei Saksassa tätä tullut tajuttua.

Käyn Jyväskylässä moikkaamassa kaveria ja ihmiset alkavat sillä korkeudella olla ihan toista maata, kuin Turun tai pääkaupunkiseudun alueella. Pydähdyn tankkaamaan siihen liikenneympyrän keskellä olevalle ABC:lle. Yhdellä reissulla siinä pyöräparkissa oli iso lauma mustalaisia, jotka kauppasivat jotain jokaiselle mopoilijalle. Se oli aika varmasti tarkin vartioitu parkki, kun joka tyyppi halusi istua terassilla niin, että näkivät pyöränsä. Tässä vaiheessa jo päätin, että en lähde kokeilemaan Nuorgamiin asti.

Pian tämän jälkeen alkoi satamaan. Sadeasuun kettuutuneena päätin, että antaa vaan sataa. Sittenpä alkoi satamaan oikein lujaa. Jopa niin lujaa, että autot vetivät tien varteen. Perässä tuli joku kyykkäri ja vedin rinta kaarella aivan järkyttävässä vesisateessa nahkatakki vettä imien. Mutta onneksi sade pian lakkasi ja olin jossain Kuopion ja Iisalmen välissä.

Vetäisin huoltikselle kuivattelemaan, kun olin päässyt mustista pilvistä eroon. Siellä oli joku paikallinen hd-kuski, jonka kanssa höpistiin niitä näitä. Tästäpä jatkoin matkaa tarkoituksenani mennä Kajaanin leirintäalueelle. Bongasin kuitenkin tutun paikan 5-tien campingin, jota pitää vanha ukko jossain vanhassa kyläkoulussa. Mustat pilvet seurasivat perässä ja toki yöllä sitten tuli sitten ihan aisana.

Paikkahan ei ollut mikään luxusmesta, mutta siinä oli sitä jotain. Ukko oli nikkaroinut kyläkouluun ihan tunnelmallisen camping alueen. Otin sähköistetyn mökin 25 euroa ja siihen vielä ukon lämmittämän puusaunan 10 euroa. Tähän päälle vielä kepua ja makkaraa, niin johan sateen raiskaama mieli lähti nousuun. Ja sauna tekikin vasta eetvarttia. Uimassakin tuli käytyä, mutta jos menet sinä koskaan uimaan, niin pää edellä ei kannata hypätä. Vettä on nimittäin vain lantioon saakka.

Samaan aikaan kun itsekin tulin saapui kaksi italialaista polkupyöräilijää. Toimin tulkkina heille, koska ukon aikaan ei kansakouluissa paljoa englantia opiskeltu. Saunan jälkeen istuimme grillailemassa ja jätkät kertoivat lentäneensä Helsinkiin ja ovat matkalla Nordkappiin. RESPEKT! Taas alkoi ottamaan aivoon oma moottoripyörä. Tollahan ajaa kuka tahansa rasvanaama, mutta tuollaisia pyöräreissuja ei joka jannu teekään. Utelin sitten kavereilta kaikenlaista, ajavat keskimäärin 100km päivässä ja aikaa reissuun on varattu 5 viikkoa. Kiroilivat, että heille sanottiin että Suomi on tasainen maa, mutta koko ajan on pientä mäkeä ja laskua. Kerroin heille, että länsirannikko olisi ollut melko tasainen, mutta joka tapauksessa he halusivat nähdä Suomea. Kehuivat kauniiksi maaksi.

Aamulla lähdin poksuttelemaan kohti Ranuaa, jossa kävisin katsomassa vähän elukoita. Jossain vaiheessa tuli ajettua joku 15km sepelillä, joka oli eksoottinen kokemus harrikalla. Oiskohan ollut Paltamo - Pudasjärvi välillä en muista. Tässä vaiheessa olin jo poronhoitoalueella ja näinkin niitä kaksi kertaa, ennen Kemijärveä.

Ranuan eläinpuisto ei nyt ollut mikään mieltä räjäytävä kokemus, mutta maakotka oli hieno nähdä. Se oli nimittäin sen näköinen goljatti, ettei varikset kauaa v###uile sen tontilla.

Siitä jatkoin kohti Simoa. Sen tien varrella oli muuten aika vähän liikennettä, että saattoi ajella ilman pelkoa tutkista. Jossain vaiheessa siellä oli myös varalentokenttä, jossa tuli kokeiltua paljonko ehtii kiihtyä. No eihän se kauheasti ehtinyt. Tuli muuten mieleen samalla reissulla, että mitä Suomessa tekee nopeilla moottoripyörillä, jos ei käy radalla ajamassa? Baanoilla kaiken maailman ominaisuuksien puuttumisen kyllä huomasi samoin tein, mutta Suomessa ei niistä ominaisuuksista ole juurikaan hyötyä. Ainakaan jos meinaa korttinsa pitää. Suomen nopeuksilla jos ei mies ole sokerista tehty, niin ei juuri osaa katteitakaan kaivata. Tai ehkä mä en haluakaan tietää sitä eroa.

Koukkaus länteen piti tietysti tehdä sen vuoksi, että Haaparannasta saa nuuskaa. Mitenköhän paljon nuuskanmyyntikielto on vaikuttanut Torniolaisiin...

Sieltä jatkoin matkaa Rovaniemelle, jossa meinas tula kolari. Keskustassa huomasin olevani viereisellä kaistalla kulkevan/kääntyvän auton katveessa ja oikealta oli auto kääntymässä tien yli. Hiljensin vauhtia ja elimet jarruttimille. No sieltähän se eteen tööttäs ja käytin etuiskareita pohjassa. Hähhää, etpäs osunut. Suunnistelin siitä sitten leirintäalueelle, jossa vähän kakistelin leirintämaksua. 18,5 euroa telttapaikasta!!! Voihan he####tti, tällä sai sieltä ukon campingistä melkein lämmitetyn mökin ittelleen. Parin kaljan jälkeen pystyttelin telttaa joen rantaan, varsin kauniilla paikalla.

Muistelin siinä samalla miten siinä tullessa sain kerran otsaan ja toisen kerran silmien väliin jonkun ison koppakuoriaisen. Molemmilla kerroilla vähän säykäytti ja heti pisti ajattelemaan, että se avokypärä jää niihin nakkikioskiajoihin. Ainakin se otsaan tullut mörrikäinen lojahti, niin kuin olisi kivellä heittänyt. Tuttu juttu kaikille, mutta voi tuntua seksikkäältä kun tulee avopotassa silmien väliin.

Seuraavana päivänä kävin joulupukinmaassa katsomassa kavereitten tietoja. Pukki ihan veet silimissä luki syntejä, että taitaa mennä ens joulu koivunherra osastolle. Ihan kivat kahvi sai siinä kodassa ja piti käydä turistoimassa siinä napapiirillä. Olihan se rattosampi paikka kuin keskitysleiri.

Siitä sitten matka jatkui Kemijärvelle, jossa alkoi olla moottoripyöräilijöitä. Alkuun en tiennyt miksi, koska en seuraa lainkaan näitä alan tapahtumia. Siitä Kuusamoon johtavan tien alussa oli oikein todellinen porovaarakyltti. No enpähän ollut nähnyt niitä kuin vasta kaksi. Mutta pianpa näin.

Rajoitus taisi olla 80-100km/h välillä ja ajelin siihän alkuun sen mukaan, kunnes eka poro seisoi tien varressa. Seuraava poro juoksi pyörän mitan selän takaa tien yli ja säikähdin niin perusteellisesti. Ei mitään ehtinyt tekemään. Tästä eteenpäin ajelin 60km/h Kuusamoon asti. Laskin kaikki porokohtaamiset ja yhteensä niitä oli 27. Siis yksittäinen poro - lauma. Vastaan tuli aivan älyttömästi pyöriä ja muutama pyörä veti ihan normaalia vauhtia. Enpä ihmetteli sitten jos siellä tapahtui ne pari mälliä.

Kuusamossa kävin suurpeto eläinkeskuksessa. Sai katsella karhua kahden metrin päästä verkkoaidan takaa. Suhteellisen kunnioitettava eläin. Ja hyvin maistui oppaan näkkäri. Eikä ollut ees pahan hintainen, 8 euroa.

Suomussalmella en jaksanut lähteä ajelemaan Raatteen tielle, kerran jo sen olen nähnyt. Toki joku kesä se on pakko ajaa päästä päähän, että pääsee sillä leuhkimaan.

Nurmeksen jälkeen jäin telttaan Maaselän etapissa, jossa sain viritellä teltan aivan lammasaitauksen viereen. Kovasti lauman pääjehu tuli uhittelemaan, mutta kun löi raudan tulille, niin koko porukka paineli karkuun. Etapin pitäjät olivat oikein mukavaa ja avuliasta sakkia.

Aamulla heitti vähän vettä ja kävin Joensuussa tuttuja moikkaa. Jyväskylässä huomasin (taas sillä ABC:lla), että takarenkaasta loistaa kangas. Sillä en olis Nuorgamiin ja takaisin päässyt. Turkua kohti ajelin sitten satasta, ettei rengas kuumene ja kulu lisää.

Turun lähellä oli taas eksoottista, kun oli aivan säkkipimeää ja ei tiennyt kestääkö takarengas vai ei. Hirviäkin saattoi tietysti olla, mutta rengas huoletti mieltä enemmän. Lopulta sitten pääsin aurajoen rantaan itikkakuorrutuksessa vetäisemään vielä elvistelyajon ravintolalaivoilla notkuvien ihmetykseksi.

Kilsoja tuli 2442km.

[Turder]

Seonku hoodeemiehellä konsanaan. Vai että Marloni veti lippaan.

Huippusettiä!

[nostalgia]

Kuvia. Muokkasin, kun venäyttivät niin leveäksi näytön.

Ajokuvaa Suomesta ennen Itävallan reissua.

Zell am See. Järvi alhaalla, jonne se britti hukkui.

Kotkanpesä

Franz josef höhe:n tiellä.

Viimeisenä Ruotsin ajopäivänä, joku asuntovaunua vetänyt auto oli hiukan lämmennyt. Perhe seisoi tuosta kauempana kauhea kasa kamaa tielle pinottuna. Asuntovaunu oli työnnetty myös kauemmaksi. Paikalla myös juuri saapunut ratsuväki letkuineen ja sinisine valoineen.

Olan yli laukasu Kemijärvi - Kuusamo tiellä. Torstaina poronpurijaisten aikaan.

<a href="http://www.imagehosting.com/out.php/i1101298_IMG3221.jpg" target="_blank"> Tätähän sakkia sitten riitti tällä tiellä. Kauempana näkyy toinen lauma. Tööttiähän ne eivät uskoneet, mutta moottorin rämähtelyä kylläkin. Tiedä sitten pelkäsivätkö, että räjähtääkö se.
</a>

[FarOs]

Komia tontinpaikka ollu aatulla...

[mpuputti]

Hyvää tarinaa, kirjoitustaito (edelleen) tallessa.

Hiukan hämmästyttää tuo sateen läpitulo - vaikka avopyörällä ajatkin.
Toisaalta, eihän sitä ensimmäisenä kesänä kukaan laita tonnia _kunnon_ core-asuun.

Mielenkiintoista oli huomata, että pari HD miehen seikkailusta tehtyä päätelmä osoittautuivat oikeiksi. Kuten esim:
- Olet hankkinut eka pyörän keväällä
- asuinpaikkakuntasi

Varsin kunnioitettavaa tuo 1050 km päiväajo. Vielä jos oli eka kerta saksanmaalla, ja vielä matkustaja kyydissä.

[nostalgia]

Tämä vedenpitävyys oli kyllä täysi vitsi näissä varusteissa. Meillä oli varmaan 3-4 eri merkkistä goretakkia tai -housua yllä ja mikään ei kauttaaltaan pitänyt vettä. mm. MP-asua ja Sinisaloa. Tosin ei niistä itseään tarvinnut kipeeksi maksaakaan. Kai niilläkin on joku lippulaivamalli -> "joo noi on kans vedepitäviä, mutta tää pitää siis ihan oikeesti vettä". Rukkallahan sellasia varmaan olis löytynyt?

muokk: taitaa se kunnia mennä sille takanaistujalle...

[rauman]

Se on helppoa kun sen osaa. Tuo kirjoitustaito siis.
Äijä on kirjailija ja tarinankertoja vailla vertaa.

P.S. Joo on väärä threadi, mutta kait se HD-pokkari etenee?

[nostalgia]

Tokan kesät retket

Normandian reissu

Alun perin piti lähteä Eurooppaan kaverin kanssa, mutta kesälomien mennessä ristiin, lähdimmekin emännän kanssa ihan kaksistaan. Reitiksi olimme valinneet tutun Ruotsin halki puudutuksen, joka oli tuttu jo sateiselta viime vuodelta. Tällä kertaa ylitimme meren Finnlinkillä, jossa seuranamme matkusti Iloisten Motoristien ryhmä. Laumallinen irtipäässeitä keski-ikäisiä sekapyöräilijöitä oli matkalla Norjaan kokemaan moottoriseikkailun hurmaa. Positiivisuus, rempseä ryhmähenki on laumamatkailussa tietysti tärkeää, mutta liiallinen hehkutus ja ilakointi ovat mustamieliselle kyynikolle aivan liikaa. Kaljatuopit ja snapsit kaatuivat Iloisten Motoristien kurkkuun, jotka kovaan ääneen hehkuivat kotiorjuudesta vapautumistaan. Jos olisin ilkeä, niin sanoisin että Iloiset Motoristit olivat ensimmäistä kertaa reissussa. Mutta kun en ole, niin kai näistä reissuista pitää ottaa se vähäinen ilo irti. Joskin en ymmärrä miksi laivasta ulosajoa piti ihan videoida.

Kapellskäristä tykitimme sitten kohti Rödbytä. Vanha kunnon Vättern oli viime vuonna jonkin sortin sadepilvien jakaja ja se ei tuottanut tälläkään kertaa pettymystä. Vettä alkoi lentää syliin reippaat määrät ja survouduimme aina ihaniin sadepukuihin. Onneksi tällä kertaa pyörässä oli vähän sateenkin suojaa, mutta ei Gessu nyt oikeasti mitään vettä suojaa (melko järkevä lause). Jonkin matkaa ajettuamme oli keskellä tietä pyörä kyljellään. Onneksi joku fiksu autoilija oli pysähtynyt kilveksi sen taakse. Lisäksi tien varressa oli toinen pyörä sivujalalla ja kun ajoin lähemmäksi, tilanne paljastui hiukan koomiseksi. Pystyssä oleva pyörä oli aivan tuliterä HD:n Rocker ja maassa makaava pyörä oli taas 100 v. juhlamallin softail. Sen ympärillä hääri epätoivoinen keski-ikäinen mies ja nainen HD:n sadepuvuissa ja HD:n avokypärissä. Autoilija oli nostanut miehen kanssa pyörän pystyyn, joka oli kaatunut käsittämättömästi liittymän eteen ilmeisesti kävelyvauhdista. Tai ainakaan en nähnyt naisen vaatteissa tai pyörässä mitään jälkiä vauhdikkaista lipoista. Pyörälle tullessa nainen yritti työntää pyörää ja veteli etujarrua ihmeissään, kun se ei liikkunut. Mies tarttui sitten puikkoihin puskien pyörää vaihde päällä eteenpäin. Osoitin vaihdepoljinta ja kehoitin ottamaan vaihteen pois päältä. Hän rämppäsi vaihdevipua paniikissa ja ei saanut vieläkään vaihdetta pois päältä. Osoitin sitten kytkintä ja sitten vasta mies sai pyörän liikkeelle. Tällä välin nainen oli mennyt istumaan tienkaiteelle ja puhalteli siellä silmät hiukan järkytyksestä pyörien. Kun pyörä oli saatu turvallisesti pois muun liikenteen seasta, kysyin mieheltä onko kaikki nyt ok. Hän vastasi nou proplem, löi minua veljellisesti olkapäälle ja kiitti avusta. Jätimme HD-pariskunnan sateeseen ja mietin, että loppuikohan vaimolta siihen nyt uusi mukava harrastus.

Sateet lakkasivat lähestyessä Malmöä, mutta sen tilalle saapui reipas sivutuuli. Juutinraumalla tuuli muuttui niin kovaksi, ettei satasta enää uskaltanut ajaa. Tai olimmehan ajaneet sinä päivänä paljonkin reipasta ylinopeutta, kun olosuhteet olivat sen vain sallineet. Sillalle mennessä radiopuhelimesta kuului vain kauhunhuutoja, kun poikittainen tuuli iski meihin niin lujaa, että kaista hädin tuskin riitti. Nopeus laski kuuteenkymppiin ja ajaminen vaati täydellistä keskittymistä. Sivupeilistä näin miten toiselle kaistalle oli kasaantunut kahden auton mittainen jono, joka ei uskaltanut ohittaa meitä, kun kiemurtelimme *ristituulessa. Vaikka tilanne saattoi ollakin näennäisesti vaarallisen näköistä, koin sen jollain lailla hauskaksi. Takapenkkiläinen ei todellakaan ollut sitä mieltä ja sieltä kantautui sadattelua aina Saksaan saakka, jonne viimein majoittauduimme. Pikku Oldenburgin Asia motellin koomisen näköinen kiinalaisisäntä sai majapaikkaansa kaksi tuuleen perin kyllästynyttä matkalaista. Kiroilin, että Tanskassa ei ole varmaan ainuttakaan moottoripyörää tai pienintäkään hilseongelmaa.

Seuraavan päivän etappi olisi Osnabruckin lähellä sijaitseva Teutoburgin metsä. Pari tuhatta vuotta sitten germaaniheimot tuhosivat siellä Rooman 17, 18 ja 19 legioonat. Vastikään argeologit löysivät sieltä paljon roomalaisten tavaroita, kuuluisimpana ratsuväen kasvosuojan. Lämmin päivä takasi mukavan historiapläjäyksen astellessa vanhalla teurastuspaikalla, jossa harmittavasti liki kaikki opastekstit olivat saksaksi. Germaanit olivat väijyttäneet sankassa metsässä pitkänä jonona liikkuneet legioonalaiset ja naulanneet lopulta heidän luitaan merkiksi valtakunnan rajasta. Melko reipasta menoa.

Täältä hurautimme navigaattorin luoman vaihtoehtoreitin avulla peltojen poikki Alfseen neljän tähden leirintäalueelle. Oli ihan hauska ajella pusikkojen välissä katsellen alta pakoon luikkivia kanoja samalla lehmälaitumia haistellen. Alfseellä huomasimme tulleemme karavaanarihelvettiin. Alue oli kuin minikaupunki, josta löytyi kaikkea mitä karavaanari voi viinipöhnässä saada päähänsä. Pieneen järveen oli tehty lasketteluhissin kaltainen vesihiihtovaijeri, jonka avulla järveä pystyi hiihtämään ympäri. Vieressä oli tietysti rantaravintolat, kiipeilyseinät, trampoliinit ja oma kauppa. Grillikin oli niin iso, että sen suuri luukku muistutti lähinnä krematoriolta. Alueella ajoi puoli-ilmaisen sangrian humalluttaneita varhaisteinejä, jotka syöksyivät polkuautoillaan arvaamattomasti vasemmalle ja oikealle mennessäni suihkuun. Telttamajoituksen huonot puolet tulivat sinä iltana esiin, kun läheisen matkailuauton teinit huudattivat musiikkia ja vetivät marjamehun tahmaamaa ylävitosta. Onneksi joku hiiltynyt Gyntter sai älämölön pian loppumaan ja vaivuimme viileään säpsyuneen.

BMW:hän on Saksan kotimaa, josta pitäisi alan rompetta saada puoli-ilmaiseksi. Aachenin BMW jättiliike korjasi luulomme vääräksi ja vähän aikaa mieletöntä tarjontaa pällisteltyämme jatkoimme matkaa suoraan Normandiaan. Le Havre oli kuulemma viehättävä satamakaupunki, jonne Belgiassa syömämme aterian yhteydessä halusimme ajaa. Mainittakoon, että Belgiassa liikenne muuttui hyvin suomalaiseksi. Kukaan ei väistänyt ketään ja kolme kaistaa ajettiin nopeasti tukkoon, ettei kukaan vaan pääse ohi. Luulin tulleeni Helsinkiin, mutta eihän Helsingissä ole missään kolmea kaistaa ja suoraa tietä.

Ranskaan tullessa aurinko lämmitti mukavasti ja lämpötila kohosi yli 30 asteen. Gorehousut kääriytyivät teltan ja makuualustojen ympärille, joita peittävät mustat roskasäkit olivat etupäästä ajoviiman suikaloimat. Tästä eteenpäin ajohousut tulivat farkkujen päälle vain sateen aikana. Väsymys alkoi jo painaa, kun Le Havren taajaman ränsistyneet rakennukset tervehtivät meitä. Keskikaupungilla joku yön Timo repi uhkaavan näköisenä liikennemerkkiä maasta ja jäi tuijottamaan meitä silmät jonkun vauhtiaineen suurentamina. Jokaisen motellin ja hotellin edessä laahusti sen näköistä porukkaa, että puheet Le Havren viehättävyydestä olivat suurelta osin liioiteltuja. Puolestani koko kaupunki saisi hukkua vaikka Kanaaliin, uskoakseni se hyökyaalto tekisi Ranskalle suuren palveluksen. MChuurremaisesti jutasimme kohti läheisiä pikkukyliä ja viimein suuresta kielimuurista huolimatta löysimme yösijan pienestä hotellista. Ja tietysti makoisan aterian kyytipoikineen. Sain myös maistiaisia asfaltin katkuisesta protherhuudista, kun ajoin paikallisen alaviistoon moikkaavan kustomin perään, joka avuliaasti neuvoi meidät perille. Eihän me oltais sitä hotellia muuten löydetty, kun ei osattu ajaa samaa tietä 500 metriä eteenpäin. Että rispekt tu tö asfalt protherhuud.

Seuraavana päivänä jo tepastelimme Caenissa, jossa mp-poliisit katselivat mielissään uuden karheaa Gessua, jonka jätimme täydessä sotavarustuksessa parkkiin. Rähjäiset kääröt tinalaukkujen päällä tuskin herättävät niin paljon mielenkiintoa, että niitä kehtaa kukaan lähteä puhaltamaan. Ja jos lähtee, niin sitten lähtee.
Caenin keskustassa on kiva linna, jossa kävimme vessassa. Toki nainen halusi jo käydä vähän kaupoissa pärräämässä, josta ei hänen pettymyksekseen mitään löytynyt. Löysimme kuitenkin turisti informaatiota siihen malliin, että eikun äkkiä rannalle rautaristejä keräilemään. Toden totta, rantaa lähestyessämme joka paikassa oli merkkejä vanhoista sotaelokuvista. Korkeat pusikot reunustivat kiemuraisia teitä, kilpaa vanhojen kivisten talojen kanssa. Korkeissa kirkontorneissa saattoi olla vielä joku vanha tarkka-ampuja asemissaan, joka saattaisi täräyttää vääränmerkkistä moottoripyöräilijää. Että sekin hyvä puoli on näissä germaanin vehkeissä. Harrikoillahan ei tuohon aikaan ajaneet kuin ryssät ja itsestään liikoja luulleet amerikkalaiset. Mutta täällä amerikkalaiset olivat rakastettuja ja heillä on täällä oikein pirun komea hautausmaa, minkä sitten kävimme pikaisesti katsastamassa. Itse en paskaakaan välitä moisesta perseennuolennasta, koska nyt tultiin katsomaan Normandian maihinnousun kovimman jätkän eli Heinrich Severlohin asemia. Häneen verrattuna Rambokin jää hopealle, sillä 20-vuotias Heinrich piti yksinään linjat koko helvetin armadaa vastaan. Hänestä lisää vähän myöhemmin, koska sotamuseoiden rikkaus pisti meikäläisen pään kärrynpyörälle. Telttauduimme luonnollisesti Omaha Beach camping alueelle, joka oli turvallisesti sadan metrin päässä lähimmästä sotamuseosta.

Telttakeppejä oli muuten pirun vaikea saada saksalaisten vanhoihin asemiin, koska maa oli täynnään MG:n hylsyjä. Viinipulloa avatessani huomasin maasta törröttävän lataajan luurankokäden, joka tarjosi uskollisesti ruosteista vaihtopiippua. Liikutuin tästä niin, että seisoin runollisessa tunnelmassa korkealla rantatörmäällä ja tähystin merelle silmät tiukkoina viiruina. Täältä olisi hyvät tulisektorit karavaanarien niskaan ja viekoitteleva polku D-Day baariin, jossa epäilemättä saksalaiset sotaveteraanit iskivät juttua ja tsaikkojaan rempseästi yhteen. Takapenkkiläinen oli tässä vaiheessa sitä mieltä, että kaikki harmaapäiset saksalaiset eivät ole voineet olla SS:ssä. Hän onkin ihmistenhalaajahippien aivopesupropagandan viaton uhri.

Aamun valjetessa tähystin teltan vetoketjun raosta hermostuneesti ulapalle, jossa onneksemme ei näkynyt tuhansien laivojen maihinnousujoukkoa. Sehr gut pääsi suupielestäni ja päräytimme ensimmäiseen sotamuseoon. Ja voi pojat miten ihanat maisemat olivatkaan edessämme. Ensiksi pihalla meidät vastaanotti panssariesteet, jonka sekaan ajoin pyöräni näytöstyyliin. Sitten heitin kolikoilla lipunmyyjää ja hyppäsin natsikamojen sekaan. Oi joi, miten hienoa romua siellä oli! SS-sotilaat seisoivat komeina BMW-pyörien rinnalla, rinnat rautaristejä välkehtien. Vitriinit pullistelivat saksalaisten mitalien, pistinten, saksankielisten oppaiden paljoudessa. Mukana oli myös jotain liittoutuneiden romua, jotka oli kipattu kaatopaikkamaisesti taaimpaan nurkkaan. Häpeällisesti vääntyneiden piippujen seasta pilkotti britti laskuvarjojääkäreiden moottoripyörä, joka oli tiputettu taivaalta ontossa torpedossa. Räjähdin nauramaan nähdessäni sen sisällä miniskootterin, joka näytti ihan samanlaiselta kuin nykyajan kyykkypyörät ilman muovia. Tuota kun kyykymmäksi ei enää pääse menemättä mahalleen. Lipunmyyjä tuli häpeissään selittämään, että maihinnousujoukoilla oli kyllä oikeita moottoripyöriäkin, mutta niitä ei saatu käyntiin ja ne mitkä saatiin juuttuivat heti hiekkaan. Kertoessani, että minulla on GS hän parahti itkemään ja kertoi miehitysajan olleen oikein rauhallista aikaa, koska yhtään syytöntä ei teloitettu. Nämä sanat päässäni kaikuen karautimme jo toiseen museoon. Pihalla seisoi rikki ammuttu Sherman, joka alistuneesti seisoi hyökkäysuralla. Museossa pyöri voittajien propagandaelokuva, jossa kerrottiin miten Ranska olisi edelleen osa Saksaa, ellei Pattonia olisi laskettu irti. Hänhän oli liittoutuneiden ainut todellinen sotilas, muiden pelätessä hysteerisesti taistelua ja sankarikuolemaa. Jos Valhalla on olemassa, niin Patton ja Rommel kehuvat siellä edelleenkin toisiaan ja leijailevat joskus sumupäissään läheisten bunkkerien yllä.

Tässä välissä saattoi päivätkin vaihtua, mutta olin sen verran sekaisin, etten muista mitä milloinkin tapahtui. Kävimme katsomassa jossain vaiheessa sen amerikkalaisten hautausmaan, jonka sisäänkäynnillä oli kyltti: silence and respect. Infopömpeliin ei muuten pääse leathermanin kanssa, jos ruuvimeisselien välistä tököttää veitsenterä. Kaverilta jäi viime vuonna terrori-isku suorittamatta tämän takia, koska leatherman piti jättää narikkaan. Tämän tyyppinen jeesustelu nostaa välittömästi vitutuskäyrän suoraan kattoon. Totta kai kuolleita sotilaita pitää kunnioittaa, mutta että nyt linkkari pois.
Hautausmaa oli sitten ihan viimeisen päälle, jokaisella marmoriristiä ja nurmikot kammattu pystyyn. Hienoin hautausmaa mitä ikinä olen nähnyt, mutta jotenkin periamerikkalainen itsekohotus jäi päällimmäiseksi tunteeksi.

Noin 4000 nuorta miestä haudattuna Omaha rannan kupeeseen, siinä on jotain valehtelematta komeaa. Historiallisen tasapuolisuuden nimissä kävimme myös katsomassa saksalaisten hautausmaata, jonne oli haudattu 22 000 sotilasta. Hautausmaa oli huomattavasti vaatimattomampi ja kylteissä ei lukenut rispekt. Minulla oli tietysti kaikkien aikojen kovimman panssariäijän haudan osoite, jota etsin kolmosalueelta. Seuraavan näyn nähdessäni tiesin tulleeni oikeaan paikkaan. Nyt en valehtele yhtään, kun kerron, että haudan ympärillä oli kukkia, tulostettu valokuva ja joku kynttilännysäkin. Kaiken kruunasi polvillaan ollut saksalaismies, joka piti haudalla ilmeisesti hiljaista hetkeä. Eipä uskoisi, että ollaan Ranskassa ja SS-miehen haudalla. Häpäisin hautaa nappaamalla siitä turistimaisesti valokuvat, mutta niin oli sen niskatukka-Gyntterin vaimokin tehnyt. Mihin lie Signal lehteen menossa, kuukauden matkakuvaksi ties vaikka.

Sainte mere Eglise on kiva kylä, jonna ameriikan Airborne tippui 5.6.1944 klo 23:15. Ranskalaiset olivat sammuttamassa museota, joka oli syttynyt ihan rauhanomaisesti palamaan. Saksalaiset seurasivat sammuttamista, kun taivaalta kuului lentokoneiden pauhu ja laskuvarjojen paljous täytti taivaan. Airborne sotilaita ammuttiin puihin ja katutolppiin ja jäipä eräs mies kirkontorniin kiinni varjostaan. Jos olet katsonut elokuvan Atlantin valli murtuu, niin tiedät mitä täällä tapahtui. Välittömästi elokuvassakin nähdyn aukion reunalla on Airborne museo, jossa käytiin kanssa katsomassa rispektin arvoisten jätkien saavutuksia. Liitokoneeseen sai mennä sisälle konttaamaan ja varusteita pääsi narun takaa ihastelemaan. Mielestäni Airborne jätkät olivat kovempia, kuin maihinnousujoukot. Poikkeuksena tietysti Omahan kaksi ensimmäistä aaltoa. Nämä Sword, Juno, Gold ja ehkä Utah rannat olivat mikki hiiri - rantoja, joissa kuoli vähemmän sakkia kuin keskiverto hulluilla päivillä. En ymmärrä miksi niistä edes jaksetaan hössöttää, ehkä tapahtuma oli sen verran historiallinen. Joku voi tietysti ottaa tosissaan nämä mun jutut, mutta sanottakoon, että koko Normandian maihinnousussa kuoli saman verran sakkia, kuin Stalingradissa normipäivänä. Ilman amerikkalaisia koko tapahtumasta ei tietäisi kuin muutama kovan luokan sotahistorioitsija. Mutta palataanpa asiaan. Torin reunoilla oli monta kauppaa, jotka möivät aitoa sotakamaa. Sieltä sai saksalaisten aseita, tikareita, nahkatakkeja, hattuja, mitaleja ja ties mitä. Jostain syystä natsikama kiehtoo keräilijöitä paljon enemmän kuin muu rytky. Hinnat takasivat sen, etten ostanut mitään, mutta budjettimatkaajalle repro-militia kaupat ovat oikea valinta. Myönnettävä on, että kaikennäköiset natsien joukko-osastonauhat, rautaristit, SS-merkit ja muut koriste-esineet ovat kauniita, mutta niiden arkikäytön hyötyarvo on matala. Lisäksi tuleva käynti Berliinin Hitlerin bunkkerilla voisi olla hiukan epäilyttävän näköistä, jos kaulassa roikkuu viisitoista kiloa ritariristejä. Ohjesääntöhän sanoo, että aina korkeampi arvoisempaa ritariristiä kannetaan kaulalla.

Kiva yksityiskohta kertoi, että tämä kirkontorniin juuttunut kaveri ihastui kyseiseen kylään niin, että vieraili siellä sitten sodan jälkeen useastikin. Hänen mukaan siellä oli nimetty yksi baarikin, jonka seinillä oli hänen kirjeitään. Airborne museossa oli peräti yhden kylässä palvelleen saksalaisen sotilaan kirje, jossa hän kirjoitti ystävyyden olevan vihollisuutta parempi mielentila. Katkeruus onkin hälvennyt saksalaisia kohtaan Normandiassa, jossa kaikki veteraanit toivotettiin tervetulleiksi. Näissä kylteissä ja saloissa heilui myöskin Saksan liput. Ehkäpä vielä jonain päivänä näemme elokuvan Heinrich Sevelohista.

Ihan knoppitietona tähän väliin, että kaksi Luftwaffen krapulaista lentäjää teki rynnäkön Omaha rannalle, koska kaikki muut koneet oli siirretty Saksempaan. Täytyy ihan nostaa hattua Atlantin valli murtuu elokuvan tekijöille, että kuvasivat tapahtuman niin uskollisesti. Eipä sitä mitään scheisse aatetta tarvitsekaan ihailla, riittää että pysyy uskollisena historialle.

WN62 eli Widerstandsnest eli vastarintapesäke 62 on Collevillen amerikkalaisten hautausmaan pohjoispuolella. Eli se sijaitsee hautausmaan parkkipaikalta katsottuna oikealla puolen. Sieltä löytyy raunioitunut ja osin maahan peittynyt bunkkerien ja juoksuhautojen muodostama pesäke. Täältä 20-vuotias Heinrich Seveloh tulitti amerikkalaisia joukkoja 9 tuntia, ampuen 12 000 laukausta MG42:lla ja tappaen eri arvioiden mukaan 500-2000 amerikkalaista. Hän pakeni lopulta paikalta, kun tankit jyräsivät rannalla ja hän tajusi olevansa ypöyksin. Kun seisoskelin samoilla paikoilla oli vesirajaan matkaa vähintään 500 metriä. Kun ottaa huomioon, että maihinnousualukset joutuivat jäämään 50-100 metrin päästä rannasta, on täältä ollut telineeltä ja periskoopilla ampuvalla kk:lla melkoisen murhaavaa tulittaa. Seveloh kuoli tuossa joku vuosi sitten ja hän sanoi, ettei tällä rannalla ollut sankareita. Vain kuolevia nuoria miehiä. Omahan pedoksi ristitty mies sai synninpäästön amerikkalaiselta veteraanilta, johon hän ystävystyi välittömästi kyyneleet silmissään.

Pont du Hoc on myös paikka jossa rispekt mittari värähtää, sillä siellä Rangerit kiipesivät jyrkkää kallionseinämää ylös. Muutenhan tuo ei olisi temppu eikä mikään, mutta ylhäältä saksalaiset tulittivat heitä ja katkoivat nousuköysiä. Kallion päällä voi ihastella jumalattoman kokoisia monttuja, jotka syntyivät ilmapommituksessa. Siitäkin tapahtumasta voi katsoa oikealla paikalla kuvatun kohtauksen Atlantin valli murtuu elokuvasta. Olipa yksi Rangereista kiipeämässä kyseisessä kohtauksessa.

Viimeisenä käytiin katsomassa kolmea bunkkeroitua tykkiä ja niiden tulenjohtobunkkeria. Sotajutut alkoi tässä vaiheessa pursuta korvista nälkäisimmilläkin sotanarkkarilla ulos ja lähdön tunnelma tykytti rintapielessä. Tämä seutu olisi hyvällä säällä loistava lomakohde, paljon pitkää ja leveää hiekkarantaa, halpaa viiniä ja hyvää ruokaa. Harmi, että meillä oli taas sateista ja viileää. Jottei menisi ihan sodan ihailuksi koko homma, niin oli siellä yksi hyvä Cider ja Calvados kotipanimokin, josta sai halvalla hyvää Cideriä. Sitä kannattaa maistaa, vaikkei normaalisti juokaan sitä suomalaista hinttisimaa.

Normandian rannat jäivät neljän päivän jälkeen taakse hyvillä mielin. Sillä välin ranskalainen kaverini järjesti meille Pariisin keskustan tuntumasta hotellin, jonne surautimme melko väljän ruuhkan kautta. Tinalaukutettu GS aiheutti splitatessaan rispektiä ja pariisilaiset käänsivät jopa autojen sivupeilejä pois tieltä. Lopulta Pariisin ruuhkassa splittailu rupesi olemaan sellaista pujottelua, että jätin sen 500 kuutioisten mopojen huoleksi. Onneksi olimme liikkeellä loma-aikaan, niin ruuhka ei ollut kovinkaan paha. Myöskin täällä huomasi miten autoilijat antoivat tietä ja huomioivat muuta liikennettä.

Keskiyöllä tajusimme, että kaverihan voi lähteä näyttämään HD:lla öistä Pariisia. Ja niin lensimme läpi yövalaistetun Pariisin ja näimme kaiken Louvren pyramidistä aina Dianan kuolinpaikkaan. Kun sanoin Champs Elyseellä, että Wehrmachtin buutsit ovat palanneet takaisin, niin sain nauravan vastauksen: Fuck you! Mutta totta tosiaan, Pariisin Eiffel torni oli yöllä erittäin näkemisen arvoinen häkkyrä. Se oli sininen ja aina toisinaan se välähti tuikkimaan, kuin Johanna Tukiaisen paljettihame Sedulan vessassa.

Jatkuu...

[nostalgia]

From Paris to Berlin...

Bergen-Belsen keskitysleirille mennessä huomasin tien varressa kylttejä Gun position 1, 2, 3, jne. Nuo voisi käydä tsekkaamassa, kun haiskahtivat niin voimakkaasti sotajutulle. Mikä osoittautuikin sitten erittäin osuvaksi päätelmäksi. Ikävistä asioista tunnettu Bergen-Belsen koostuu suuresta museosta ja entisestä parakkialueesta, joka toimii nykyään hautausmaana. Kun kerroin aiemmin närkästyneeni amerikkalaisten prameasta hautausmaasta, syy siihen löytyy täältä. Bergen-Belsenissä oli koruttomia kumpuja, joissa oli viitteellinen teksti: 2500 kuollutta. Näitä kumpuja oli aika monta ja aukealla oli muutama melko vaatimaton muistomerkki. Jopa saksalaistenkin hautausmaa oli hienompi, kuin näiden syyttömien ihmisten viimeinen leposija. Eipä ole Bergen-Belsenistä tehty hienoja elokuvia, sitä tuskin tunnettaisiin ellei Anne Frank olisi kuollut siellä. Hänen symbolisen hautakiven edessä oli pieni hiekkapolku, josta löysin ihmeekseni kourallisen kiväärikaliberisia luoteja. *Osa luodeista oli aivan moitteettomassa kunnossa, mutta varmuudella ne eivät olleet 60 vuotta vanhoja. Mistä ne olivat sinne joutuneet ja miksi kukaan ei ollut niitä huomannut? Tämä kuoleman eriarvoisuus kaikessa makaaberiudessaan on kuin tylyn filosofinen hetki John Rambo elokuvasta. Toisien elämä on arvokasta ja toisien ei.

Poistuessamme leiriltä lähdimme (naista ei olisi kyllä niin paljoa kiinnostanut) katsomaan mitä mystisten Gun position kylttien osoittamasta suunnasta mahtaa löytyä. Ainakin pehmeä hiekkatie sieltä paljastui ja raskas GS alkoi vaappua, eturenkaan painuessa syvälle hiekkaan. Seikkailuhengellähän sitä mennään, mutta kun molemmilla puolin tuli kylttiä hengenvaarasta ja ampuma-alueesta, tajusin minne olin ajanut. Perkele, tämä on Bundeswehrin ampuma-aluetta! Nyt helvettiin täältä. Tilanne muistutti tyypillistä tilannetta Korkeajännitys sarjakuvasta. Mutta tuskinpa täällä luodit viuhuu, kun ei laukauksiakaan kuulu ja ketään näy. Mutta jospa niitä on vaikka jo ropissut tuonne entisen leirinkin alueelle, niin entäs sitten tänne? Olishan se kyllä hieno kokemus, jos pari luotia olisi sattunut napsahtamaan pyörään, niin voi sitä kavereille rehvastelun määrää. No eipä nasahtanut, joten eikun Berliiniin katsomaan Hitlerin bunkkeria.

Historiahan kertoo, että Aatu-sedän vanha hääkellari sijaitsee ydinkeskustassa aivan Brandenburgin portin nurkilla. Berliini olikin iso kaupunki ja jyryyttelimme sateessa vanhaa Itä-Berliiniä myöten. Tunnin ajon jälkeen olimme jo melko ytimessä, koska DDR:n näsineula oli tien vieressä. Pyörä parkkiin, sadekamat rullalle ja mitäs ihmettä? Maailman ainut DDR:läinen motskarimuseo! Välittömästi oven kahvaa repimään, mutta peijakas aukeaa vasta piakkoin. Voi rähmän rähmä! Nälkä kurnahteli suolistossa siihen malliin, että takaiskua emme jääneet sateeseen enempää itkemään, vaan suunnistimme läheiseen ostariin syömään (ja tutustumaan vaatetarjontaan). Ruokapala olikin täyttävä ja päätimme jatkaa matkaa kohti Brändin porttia. No eikös portti heti tullutkin näköpiiriimme ja nainen huusi mikrofonin kautta, että pyörä parkkiin täällähän kastuu. Ihan portin viereen ei päästy, kun sivukadulla oli jotain kommandoukkoja ja maasta nousevia ihmepylväitä. Mikä lie valtionvierailu kyseessä. Valtasimme korttelin päästä röyhkeästi vapaan parkkiruudun ja vaihdoimme tepasteluvaatteet puun alla berliininäisten tuijotellessa meitä. Tästä olikin kätevä jatkaa kävellen matkaa muutaman rihkamaliikkeen kautta, josta ostimme sadetta pitävän varjon ja pari Kustom Culture t-paitaa. Otimme portista muutaman kuvalaukauksen ja ryntäsin sitten itkuisena turisti-infoon kysymään: Missä on Hitlerin bunkkeri? Infomies ei häkeltynyt vaan piirsi ympyrän kellarin ylle ja yllytin saksalaista infomiestä avaamaan kellarin kaikelle kansalle. Tämä kuulemma ehkä onnistuu 50 vuoden päästä, mutta nyt ajat ovat vielä arat sellaiselle turistirysälle. Varasin lennot välittömästi.

Tottakai venakot ja jenkit olivat rakentaneet hienot suurlähetystöt parhaimmille mestoille itse portin läheisyyteen. Toki ymmärtäähän sen, valloittajan oikeudella kaupunkia jakamaan. Hieno on se Holocaust muistomerkki, joka on siinä jenkkien lähetystön vieressä. Siellä kivien lomassa oli outo kävellä, miettiä karmeuksia ja katsoa miten kivet itkevät sateella. Korttelin päässä olimme vihdoin Eevan ja Adolfin hääkämpillä. Ihan asiallinen plakaati oli siinä kohtaa missä tämä romanttinen satulinna on edelleen haudattuna. Olin tullut varmasti Euroopan matkailun jonkinlaiseen kulminaatiopisteeseen, koska olinhan jo vieraillut Kotkanpesällä ja Omaha Beachillä. Minne tästä eteenpäin? Muutama kuva vielä ja menimme ottamaan kuumat kahvit sateiselle terassille.

Naiseni on jostain syystä lääpällään Johnny Deppiin, jonka vahavalos on näytteillä Berliinin Madame Tussaudissa. Hitlerin salamurhan takia oli turvatoimia nostettu, koska joku oli repinyt Aatulta pään irti heti avajaisten jälkeen. Johnny Deppin päätä emme repineet irti, vaikka nukke olikin kaatua liian läheisen tuttavuuden vuoksi. Naisilla kun ei ole mitään käytöstapoja. Vahakabinetissa pystyi muuten harrastamaan yllättävän vähän lapsellista ja poliittisesti epäkorrektia huumoria, mutta päivän piristys se tietenkin oli. Toistaiseksi paras paikka Berliinissä, heti Hitlerin bunkkerin jälkeen.

Vesisade ei hellinnyt vaikka suuntasimme pois pahuuden pesästä. Onnistuimme ihmeen kaupalla löytämään hyvän maatilan, jonka saunaan pääsimme kuorsaamaan. Aamulla aurinko paistoi meille ja pistelimme poskeen sämpylää hevosten hirnuntaa kuunnellessa ja koirille makupaloja tarjoillessa. Kukko räyhäsi tunkiolla ja kanat sanoivat kaa kaa. Eipä yhtään paskempi aamuhetki.

Ai niin. Naislukijoille tiedoksi, että vaikka jutut ovatkin aina suunnattu miehille, niin nainen laskettiin irti Pariisissa. Rahaa paloi ihan saatanasti ja koko päivä meni kaupoissa väijyessä. Mutta nyt on kuulemma rätit sitten ihan viimeisen päälle.

Loppuun vielä hyvä motskarijuttu.

Nyt on oikea vetomieskin nähty. Saksaan tultaessa meidät ohitti 160km/h:n vauhdissa yksi jätkä kyykyllä. Ilman kypärää, aurinkolasit päässä, ajoi yhdellä kädellä ja takki auki. Oli aika villi näky. Onneksi tämä ei tapahtunut Suomessa, sillä kukkahatut olisivat kirjoittaneet foorumeiden levytilat loppuun.
Reissun loppu ensi osassa sekä uusi tutkimusmatka...

[FarOs]

Jonkin matkaa ajettuamme oli keskellä tietä pyörä kyljellään. Onneksi joku fiksu autoilija oli pysähtynyt kilveksi sen taakse. Lisäksi tien varressa oli toinen pyörä sivujalalla ja kun ajoin lähemmäksi, tilanne paljastui hiukan koomiseksi. Pystyssä oleva pyörä oli aivan tuliterä HD:n Rocker ja maassa makaava pyörä oli taas 100 v. juhlamallin softail. Sen ympärillä hääri epätoivoinen keski-ikäinen mies ja nainen HD:n sadepuvuissa ja HD:n avokypärissä. Autoilija oli nostanut miehen kanssa pyörän pystyyn, joka oli kaatunut käsittämättömästi liittymän eteen ilmeisesti kävelyvauhdista. Tai ainakaan en nähnyt naisen vaatteissa tai pyörässä mitään jälkiä vauhdikkaista lipoista. Pyörälle tullessa nainen yritti työntää pyörää ja veteli etujarrua ihmeissään, kun se ei liikkunut. Mies tarttui sitten puikkoihin puskien pyörää vaihde päällä eteenpäin. Osoitin vaihdepoljinta ja kehoitin ottamaan vaihteen pois päältä. Hän rämppäsi vaihdevipua paniikissa ja ei saanut vieläkään vaihdetta pois päältä. Osoitin sitten kytkintä ja sitten vasta mies sai pyörän liikkeelle. Tällä välin nainen oli mennyt istumaan tienkaiteelle ja puhalteli siellä silmät hiukan järkytyksestä pyörien. Kun pyörä oli saatu turvallisesti pois muun liikenteen seasta, kysyin mieheltä onko kaikki nyt ok. Hän vastasi nou proplem, löi minua veljellisesti olkapäälle ja kiitti avusta. Jätimme HD-pariskunnan sateeseen ja mietin, että loppuikohan vaimolta siihen nyt uusi mukava harrastus.

Sopisi seuraavaan hd-mies kirjaan

[Tympeysmies]

Kelpo tarinaa, kiinnostavia matkakohteita!

Teutoburgin metsä meni omalle kohdelistalle, miten olikin unohtunut...

[nostalgia]

Hansapark on gynttereiden huvipuisto lähellä Puttgardenia. Koko perheelle suunnattu paikka on varmasti halvempi kuin Pariisin Disneyland. Alueelta löytyi useita teema-alueita, kuten villi länsi, meksikolaiskylä ja Värtsilän ruokala. Mitään huikeita kieputtimia ei sieltä löytynyt, mutta ajelimme joutessamme ne huimimmat läpi. Nainen pääsi pelihallissa ajamaan harrikkaa ja itsekin verestelin muistoja muovisen HD:n päällä. Ajotuntuma ei nyt ihan oikealle pärjännyt, mutta kyllä siitä naurut irtosi. Hauskan rentoutumishetken jälkeen pääsin rentoutumaan oikean pyörän päälle ja ilmakin oli oikein mukava Puttgardenissa. Tänään emme jaksaneet ajaa pitkälle, joten jäimme yöksi Rödbyn leirintäalueelle. Tanskassa kun oltiin, maksoi telttapaikka ihan liikaa ja leirintäalueen kahviosta ei mitään saanut halvalla. Lisäksi valikoima oli surkea. Sadatellen saimme teltan pystyyn ja vietimme reissun viimeisen yön teltassa.

Juutinraumalla ei tällä kertaa tuullut tai satanut, mutta Vätternin jälkeen vettä alkoi tulla aivan älyttömästi. Suuret määrät bikereita ajoi meitä vastaan Tanskassa ja täälläkin. Olikohan joku HD tapahtuma jossain päin Eurooppaa? Huoltoasemalla meidät piiritti iso HD-lauma, jonka edessä sitten revimme sadepuvut niskaan. Tulipa vasta nyt mieleen, että Berliinissä kaadoimme parkkiin jääneistä kypäristä ensiksi vedet pois, että semmonenkin ihme on nyt koettu. Mitään enempiä ei ole enää kerrottavana, kuin että jatkoimme matkaa Tukholmaan asti täydessä vesisateessa reilusti ohitellen. Ystäväni majoitti meidät yhdeksi yöksi ja sitten paukasimme Finnlinkillä takaisin Suomeen. Kilsoja tuli jotain 5600km.

Mistä tiedät olleesi liian pitkään Saksassa:
- Currywurstikaan ei enää maistu
- Ruoka on niin suolaista, että pitää nousta yöllä kolmesti juomaan
- Tiedät, että lihavat gästhousen pitäjät tekevät järjettömän reiluja annoksia
- Ajaessasi jonossa 150km/h, kiroilet ettei tämä jono mihinkään liiku
- Suomen nopeusrajoitukset, liikennekulttuuri ja liikkuvan poliisin valvonta tuntuu järjettömältä.

Mitä opit Ranskasta:
- ihmiset eivät ole tylyjä
- Ilman Ranskaa pärjää, vaikkei vastapuoli puhukaan englantia
- ruoka ja juoma on hyvää

Mitä opit Hollannista ja Belgiasta
- Hollannissa on tietöitä
- Belgia on Helsingin ystävyyskaupunki





Nordkapp


Maanantai aamuna saavuttuamme Euroopasta, aloin jo miettimään seuraavaa reissua. Perjantaina kutina oli sitä luokkaa, että päätin lähteä käymään pystykahvilla jäämeren rannassa. Olin varannut reissuun viisi päivää, ettei tarvitse ajaa mitään pitkiä päiviä. Katselin netistä, että Kurikassa oli jotkin kokoontumisajot, jonne voisin hurauttaa jos siltä tuntuisi. En ole koskaan ollut yhdessäkään rallissa, joten nyt saattaisi olla korkea aika kokea sellainen spektaakkeli. Mitäs siitä, että Kurikkaan ei ole matkaa kuin 300km. No, Kurikkaanhan siitä sitten jouduin. Majoituin ryssänvihreän sivuvaunu-IC:n viereen ja katsastelin kohoavaa tunnelmaa. Sekapyörää ajeli parkkiin ja tölkit naksahtelivat auki viileässä illassa. Naapuriteltan sisältä kömpi ulos vanha motoristi, joka tuli heittämään viantäyteistä ryssämotskarijuttua. Puolen tunnin kuluttua todistin tuontimellakan vauhdittamaa IC:n käynnistysnäytöstä ja karmeaa hajua, joka siitä ilmoille lehahti. Oli meinaan villi tunne, kun IC:n kampiakseli pyöri hurjistuneena ja kauheat pakoäänet poksahtelivat sarjatulella.

Kävin myös saunassa ja vakoilin lisää ralliväkeä. Melko viinaan menevää sakkia tuntuu nämä ralliihmiset olevan. Ja kaikenlaiseen motoristikrääsään. Oli tribaalihuivia, ralllimerkkiä, liekkisitä ja salamatätä ja tietenkin niitä paskat housuun täräyttäviä pääkalloja. Jossain näkyi vielä salihousuja ja riemunkirjavia crocseja. Illan hämärtyessä bändin aloittaessa, käynnistyivät myös naapuriseurueessa selonteot ihmisen heittämisen dynamiikasta ja 20 vuotta sitten tapahtuneesta mopojuoppoudesta. Päätin luopua yön hurmioista ja naapuripöydästä kyttäävästä hanakan oloisesta motori(i)ttaresta ja karkasin telttaan nukkumaan. Pitihän sitä huomenna ajaa Muonioon saakka. Ja sitä paitsi tapahtuma oli vähän liiankin tutun tuntuinen, mutta en muista vaan mistä.

Aamulla portilla tiedusteltiin, etteikö ralli maittanutkaan. Kerrottuani minne olin matkalla, sain hyvän matkantoivotukset ja lähdin painelemaan länsirannikkoa pitkin ylös. Oulussa kävin kaverin luona kahvilla ja jatkoin matkaa Ruotsin puolelle. Jyräytin rajan toista puolta aina Pelloon asti, jossa alkoi jo vähän väsyttää. Muonion kohdilla otin saunallisen mökin kaikilla mukavuuksilla 40 euron hinnalla. Kuistilta oli suora näkymä kohisevaan koskeen, joka toimi samalla Suomen ja Ruotsin rajana. Päätin lähteä aamulla aikaisin ajamaan, sillä olisihan huomenna pitkä päivä edessä. Toiselle päivällä tuli mittaa hiukan yli 700km.

Heräsin 11:15 ja kiroilin pommiin nukkumistani. Mutta mitäs sitten, lomaahan oli vielä jäljellä ja GS-mies ajaa silloin kuin huvittaa. Täälläpäin Suomea liikenne on rauhallista ja ihmiset asuvat väljästi. Turistikaupat kilpailivat halvoilla munkkikahveillaan ja saivat minutkin houkuteltua katsomaan valikoimiaan. Ostin poronsarvenpätkän vanhuuden päiville, jos tulee jotain velttousongelmia. Myyjän mukaan sarvi toimii aivan helvetin hyvin. Jatkoin matkaa tyytyväisinä kohti Norjan rajaa Enontekiön kautta puikaten.

Heti Norjaan päästyä maisemat muuttuivat aika tavalla. Hetkittäin tuntui kuin olisin ollut Itävallassa tai vähintäänkin amerikan keskilännessä. Ja miten hieno mutkatie kulkikaan kanjonissa Altaa lähestyttäessä. Nappasin pakosta yhden seikkailukuvan, vaikka kameran akku olikin jo ihan loppu. Tyhmä kun en ladannut akkua ennen lähtöä.
Tuolla käymätön voisi kuvitella, että jäämeren rannalta Altasta ei olisi enää pitkä matka Nordkappiin, mutta kyllä sieltä vaan on. Huitelin menemään reipasta vauhtia pitkin aromaista niemeä ja pysähdyin P-paikalle syömään leipää. Paikalle kaarsi norski vuononvillapaidassaan, tsekkasi rekisterikilven ja uteli suomeksi mistä olen tulossa ja minne menossa. Ukko totesi murtaen teltan nähdessään, ettei mulla ole mitään hätää, mutta Suomeen tuskin tänään kerkeäisin. Ukko ei tiennyt puhuvansa pahemman luokan yllytyshullulle. Eihän kello ollut vasta kuin kuusi illalla.

Kun tie siirtyi meren rantaan, niin sai ajaa lähes 100km kallion ja meren välissä. Ajamisen mukavuus täytti taas mielen. Perkeleen poroja poukoili vieläkin tien varressa ja olipa yksi valkea sarvipää kohdannut erään tunnelin jälkeen loppunsa. Muistan nähneeni täältä kuvan, jossa oli jonkun nimmarit maalattu kyseisen tien kanttikiveen, mutta enpä tuota graffitia ehtinyt tieltä näkemään. Vihdoin tie alkoi nousta ylöspäin ja Nordkapin kahvilan silhuetti piirtyi tyhjää horisonttia vasten. Siinäkö se maailmanloppu sitten oli? Parkkeerasin pyöräni ja joku kyykkykuski huusi minulle: Heii mään! Kaveri oli tullut Sveitsistä asti maailmanreunaa katsomaan. Kuten myöskin eräs pariskunta seikkailugessulla Italiasta. Kuten BMW protherhuudin kirjoittamattomiin lakeihin kuuluu, en ollut heidän kanssaan missään tekemisissä. Tyly nyökkäys puolin ja toisin ja katsekontaktista irroittautuminen.

Gessun elohopea oli laskenut 8,5 asteeseen ja korkealla niemenkärjellä kävi navakka puhuri. Kaksi t-paitaa, villapaita ja rotsi vuorella olivat riittämättömät, koska olin palellut varmaan jo Suomesta saakka. Paikalle kaks päällä saapunut ruotsalainen härkäpari sadepuvuissaan vihjasi siitä, mitä isäni oli jo tehnyt 60-luvulla talvimoottoripyöräillessään. En jäänyt haukkumaan itseäni tyhmäksi sen pidempään, vaan kävin ryystämässä kahvit inforakennuksessa ja panin vihjeen hörökorvani taakse. Onneksi kameran akku oli vielä elossa ja sain härkäparin puolikkaan nappaamaan minusta poseerauskuvan monumentin kanssa. Otin vielä muutaman turistilaukauksen, kunnes kameran akku vaimeni. Mitäs nyt? No eikun helvettiin täältä, johan tässä on jo melkein puoli tuntia nussiintunut hyvää ajo-aikaa. Maisemien ihailu ja kuvien näppäily on elämyshakuisten homojen hommaa. Sadepukua en laittanut vieläkään päälle, koska kylmänsieto on vain kurikysymys. Fakta mikä havaittiin hyväksi itärintamalla.

Väsymys ja kurin höltyminen vaikuttivat minuun siinä määrin, että päätin kysyä Lakselvissä yösijaa. Joku kämynen motelli olisi rokottanut minua siitä hyvästä 91 euroa, joten lähdin Suomeen nukkumaan. Heti kun kaikki kauniit maisemat, lihaisat lohijoet ja jäämeren tuoksu oli taakse jäänyttä elämää, alkoi maasto muuttua tutuksi ruteikoksi. Ja ilta pimeäksi. Pimeässä ajelu poroalueella on hienoa touhua, koska GS-miehet rakastavat kuolemaa, räjähdyksiä ja rähinäkännejä. Sinä iltana mitään näistä ei kuitenkaan ollut tarjolla ja pimeällä raja-asemallakaan ei näkynyt piikkimattoa ja SUPO:n väijytystä. Karigasniemen pimeän kylän huulilta löysin kutsuvan mökkivuokraamon, jonka numeroon soitin hampaat yhteen kalkaten. Puhelimesta vastasi hauskasti Suomea puhuva vanha ukko, joka saapui paikalle availemaan ovia. Mökki maksoi 30, sauna vitosen ja perälaukussa oli leipää ja neljän ja puolen voltin voitonmalja. Kellon ollessa puoli kaksitoista oikaisin ruumiini saunan lauteille ja heitin rajut löylyt. Päivän mittariin oli kertynyt joku 820 kilometriä, mutta ukolla oli kertonut paljon kovemman etapin. Joku viikko sitten oli puhelin soinut yö kolmelta ja Nordkapista oli saapunut kaksi likomärkää motoristiä, jotka halusivat päästä äkkiä saunaan. Helppohan sitä on sateetta ajella. Toivottavasti huominen korjaisi asian, sanat johon päätin iltarukoukseni saatanalle.

Olin jo pyörän päällä aamu ysiltä, sillä tänään olisi pitkä ajo kohti Joensuuta. Poroja näkyi parin kilometrin välein, joten en uskaltanut liittyä kahdensadan kerhoon. Saksassa pyörä ei muuten kulkenut kuin hiukka yli 195, ilmeisesti lepattavat roskapussit ottivat sen verran tuulta. Spekseissä kun lukee, että plitskriikin etenemistahti pitäisi olla yli 200.
Juuri kun olin käynyt syömässä päivällistä Saariselällä, vastaani ajoi hitaasti auto, jonka tuulilasi oli täynnä paskaa ja verta. Se näytti olevan liian pieni norjalaisen black metal bändin keikkabussiksi, joten aloin epäillä kuljettajan pahemman puoleista ripulia. Päätelmäni kuitenkin korjaantui 100m päässä maanneen poronruhon ansiosta, josta oli lentänyt ilmoille kaikki mahdolliset ruumiinnesteet. Porot olivat siis todellinen uhka tielläliikkujalle.

Suomussalmea lähentyessä porot olivat harventuneet siinä määrin, että päätin rikkoa tieliikennenopeuksia. Olin ajanut vain sekunnin ylinopeutta ja eikös vastaan ajanut heti poliisi vilautellen sinisiä valojaan. Nyt saattaisi olla oikea hetki karata Raatteen tietä pitkin Venäjälle, mutta alistuin häveliäästi kohtalooni. Poliisit heittivät reinikaismaisesti rentoa maalaispoliisiläppää ja antoivat 127km:n nopeudesta 360 euron sakot. Vitutus kohosi niin kovaksi, että unohdin palelevani. Soitin Joensuuhun, että en ole nyt vittu tulossa, tuli sakot ja ajan perkele samoilla perseillä Turkuun, että kohta olen jo Kemijärvellä..ttu ja ..tana.

Vetäisin seuraavalla pysäkillä sadekamat niskaan ja kiipesin satulaan ajamaan kovaa ajoa. Joka saatanan vastaantulevaa autoa sai pelätä poliisiautoksi ja köröttelin kuuliaisesti kohti kotoa. Välillä pysähdyin syömään leipää ja tankkaamaan, mutta muuten ajelin tauotta. Tampereella pidin sitten ihan pidemmän tauon, koska olin jo sen verran sekaisin. Kello oli enemmän kuin yksi ja oli tietysti pimeää ja kylmää. Ajaminen oli jo niin puuduttavaa, että keksin sitten ruveta ajamaan seisaaltaan. Se olikin villin tuntuista puuhaa säkkipimeässä ja vastaan tulevia autoja kohdatessa. Ja varmaan myös sen näköistä. Kun sitten vaihdoin välillä istumaan, pyörä tuntui jotenkin uudelta ja ennen kokemattomalta.

Kello taisi olla sitten kaksi, kun näin hirven juoksevan keskellä tietä keskiviivaa pitkin ja jarrutin adrenaliini vereen purskahtaen. Selvisin tilanteesta säikähdyksellä, koska hirvi oli pelkkä harhanäky. Selvä merkki kovasta ajosta.

Kolmen aikaan pääsin perille ja mittariin oli kertynyt siltä päivältä 1400km jossain 17 tunnissa. Nordkapin reissun yhteispituudeksi tuli 3200km.

Gessu on toiminut moitteettomasti ja sillä ajaminen on ollut mukavaa touhua. Matka-ajamisessa osaa arvostaa tuulilasia, lämpökahvoja ja lukittavia laukkuja. Joku sanoo, että gessun jakkara on liian kova ja ottaa hanuriin. Se on kyllä totta, mutta vasta yli tonnin päivävedois

[hra1150]

"Ajaminen oli jo niin puuduttavaa, että keksin sitten ruveta ajamaan seisaaltaan. Se olikin villin tuntuista puuhaa säkkipimeässä ja vastaan tulevia autoja kohdatessa. Ja varmaan myös sen näköistä. Kun sitten vaihdoin välillä istumaan, pyörä tuntui jotenkin uudelta ja ennen kokemattomalta. "

Näin tekee myös osuuskauppaväki.

edit: allaolevaan jakelupoliittiseen kommenttiin: tarkoitin, että kyseistä oheistoimintaa on tullut itsekin harrastettua ja se on hauskaa tapa viilentää kankkua ja saa aikaan kuvamasi tuntemuksen.

[nostalgia]

Nyt ei mennyt ihan jakeluun, mutta se on normaalia.

Muok: ahaa ja ok. seisaalteen ajaessa muuten työnsin päätä sen verran eteenpäin, etten nähnyt mitään osaa pyörästä. Tuntui kuin olisi lentänyt.

Tässä vähän kuvia.

Normandian maaseututiellä.


Ranskalaisen vetomiehen hautakivi. Voi olla jonku kilpa-ajajankin, kun oli jotain kividiplomeita pyörän juuressa.


Omaha beach camping


Brittiparatroopereiden motska ja kuljetustorpedo


Koriste natsibileistä


Natsiroipetta


Airbornen mannekiineja


Amerikkalaisia nyrkkeilyvälineitä


Amerikkalaisten hautausmaa


Saksalaisen hauta

[nostalgia]

Saksalaisten hautausmaa


Kotipanimon porteilla Normandiassa


Sainte mere Eglisen kirkko


Uutisväläys


Omaha Beach bunkkerista katsottuna


Näkymää Heinrich Sevelohin asemista


Yksi bunkkeroidun tykkipatterin tykeistä. Huomaa kranaatiniskemät katossa.


Normandian kapeilla kyläteillä


Bastille Pariisissa


Yöajoa Pariisissa (huono kuva)

[nostalgia]

Notre Dame, Pariisi


Louvre


Autobaanaa


Tämä annos pisti yöllä janottaa.


Joukkohauta Bergen-Belsenissä


Luoteja Bergen-Belsenissä. Noi farkut oli jalassa sen kaksi viikkoa putkeen.


DDR:läinen motskamuseo, jonne ei päästy kun ei ollut vielä auennut.


Brandenburgin portti


Fuhrerbunkerin vuoden vanha kyltti


Holocaust muistomerkki

[nostalgia]

Puttgardenin sillalla


Altaan johtava tie Norjassa


Nordkapissa elvistely. Oikealla ruotsalaisen härkäparin toinen kaveri. Toinen nappaamassa kuvaa.

[nostalgia]

Jatketaanpa tätä ketjua kolmannen kesän reissuilla. Eli täältä pesee...

RAUTAA RAJALLE - KIERTUE! 2257km

Osa 1

Kuten jo aiemmin mainittua, naisen kotiin jättävä GS-mies rakastaa räjähdyksiä, rähinäkännejä ja kuolemaa, joten Rautaa Rajalle - kiertueen tuli tyydyttää kaikki nämä toiveet yhtä aikaa. *Rautaa Rajalle - kiertue alkoi tietysti legendaariselta Raatteen tieltä, jonne saa muuten ajaa perse pitkällä, jos asuu täällä hypetetyssä Etelä-Suomessa. Juha Föhrin vanha duunipaikka lupaili etukäteen kosteita ajokelejä koko reissun ajaksi (ke-su), mutta kaikkihan tietävät, ettei siihen voi luottaa mihin Juha Föhr on koskenut. Pakoputken katkuisen firman uhkailut aiheuttivat kyllä sen verran varotoimenpiteitä, että otin ihan varmuuden vuoksi vanhan kokovartaloskordarin alulaukun täytteeksi. Loput laatikot täytin sumunlisääjällä, sumunylläpitäjällä, sumunloiventajalla, kartalla, jalanmittaisella metsästysveitsellä ja kymmenentuhannen euron seteleillä. Mitään muuta ei GS-mies tarvitsekaan, paitsi ehkä teltan, jottei makuupussiin tarvitse hukkua.

Lähdin keskiviikkona työpäivän jälkeen ajamaan täyteen pakatulla pyörälläni Kajaaniin, kohti reissun ensimmäistä yöputkaa. Muuta muistikuvaa kyseisestä etapista ole, paitsi Jari-Pekan kohdalla Varkaus-Kajaani risteyksen jälkeen liikenne lakkasi tarjoamasta mieltä piristäviä ohituspaikkoja. Yöpaikaksi olin valinnut Lomakoti Koivurannan, josta lämmin mökki järjestyi 30 eurolla. Samaan hintaan kuuluivat vielä lakanat, hillitty sumu terassilla, joten telttassa selällään sumuttamista en edes harkinnut. Mainittakoon, ettei paikan pitäjällä ollut sopivaa vaihtorahaa mukana (3000 euron setelistä), joten hän kirjoitti laskun kotiin naiselle tuliaisiksi. Tallentukoon aikakirjoihin vielä se, että tuonne mökkikylään vievä soratie oli parissa kohtaa melkoisilla lommoilla, mutta ajaahan ajomies sen kyykkärinsä vaikka horsmikkoon jos niikseen tulee.


Mökkikylä Oulujärven rannalla yöttömän yön aikaan

1. päivän km 626 ja reitti

Herätystä ei tarvinnut itse järjestellä uunon herätyskellolla (=kaljapullo aukeaa suuhun), koska puoli yhdeksän aikaan sinne pölähti - kuten varoitettiinkin - bussillinen pikkuihmisiä, joiden kenkien (tai puujalkojen) iloinen kopina kaikui sotauniin mökin rappusilta.
- Kato miten iso moottoripyörä!
- Siihen ei saa koskea!
Nostin luomiani kaksin käsin ja meinasin näyttää mökin ikkunasta hirmuista röllinaamaa, mutta kaikkien onneksi pikkuihmistenohjaajat ymmärsivät häätää tulevat Kainuun GS-miesmoottoripyöräilijät ry:n jäsenet pois naisenkarkoittajani luota. Eipä se koskettamalla rikki mene, mutta jos likemmäs kolmisataakiloinen rautahepo kaatuu, niin siinä voi mennä paljon hyvää alkoholia piloille.

Some people say my love cannot be true
Please believe me, my love, and Ill show you
I will give you those things you thought unreal
The sun, the moon, the stars all bear my seal

Saatanallisia lastenlauluja kuunnellessani (ostan Fröbelin palikoiden ruumiit seitsemän tuhannen euron setelillä) työnsin hölskyvän rautaisannospakkaukseni laukkuihin ja vastailin vielä uteluihin mistä olen tulossa, minne olen menossa, miksi silmät on ryypätty umpeen ja kiitin sitten turvallisista matkantoivotuksista. Aurinko painui heti mustaan pilveen ja Raatteen tietä kohti mentäessä sain rankan kuuron niskaani, kuin palkaksi synneistä joihin en ollut syyllinen. GS-miehen vaistoni väitti silti vastaan, että näin lujaa ei voi sataa pitkään ja kun logiikan hedelmä oli kantanut päässäni satoa, sade rauhoittui kuin käskystä pikku rupinaksi. Mieli voittaa tarvitaessa luonnon voimat (jos käy hyvä tsägä). Mitään sadepukuatanssia en moisesta rummutuksesta kehdannut ryhtyä jorailemaan, sillä paksu nahkatakki ei pikku sateista säikähdä ja täälläpäin huonot kelit ovat enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Sen huomasi myös kaksi neuvostoliittolaista divisioonaa, jotka jäätyivät kynsitulista muniin kiinni navakkaan ristituleen vuonna -40, kuten kaikki hyvin tietävät, paitsi siivellä ratsastavat pelkurisivarit ja niiden hengiltä nalkuttavat pirttihirmut.


Sateen rauhoituttua aikaa jäi poseerauskuvan ottoon.

Liikutuksen kyynel oli nousta huulille, kun Raatteen portin pihaan sutiessa museosta kaikui raivoisa tulitus ja pihamaa kukki kelvottomaksi ammuttua sotasaalista.


"Talvisodan Monumentti on kenttä, johon asetellaan kivi Suomussalmen taisteluissa 1939-40 kaatuneille sotilaille (n. 20 000 kpl)."



Parit sodanmyönteiset kuvat napattuani ja tukan viisipiikillä Lauri Törni-tötterölle kammattuani, marssin suomalaiseen Thermopylain kuppilaan sisään. Kahvi oli kuumaa, seinustot notkuivat aseita ja arkikiireet olivat kaukana. GS-miehen oli lokoisa olla. Ostin reippaasti kaikenlaisia matkamuistoja, mutta tarrat, puhallettavat tuhopartiot ja parvekeliput olivat valitettavasti loppu.


Raatteen portti GO GO!


Suomussalmen liikkuva poliisi on juuri napannut kiinni vetomiehen, joka yritti nopeusennätystä Raate - Oulu maantiellä.




Tuollapäin liikkuessa kannattaa aina muistaa, että jokainen siellä tuhlattu euro kiertää siellä ties kuinka monen käden kautta, ennen kuin se valuu takaisin tänne etelään. Joten kahvien on oltava pitkiä, *pullaan isketty voita isolla silmällä ja seteleihin painettu reippaasti nollia. Inforakennuksesta alkoikin sitten reissun varsinainen sorataival. Sehän oli tämän suurenmoisen sankarikoitoksen varsinainen idea, käydä Raatteen tiellä ja valua mahdollisimman rajaa myöten aina Hattuvaaraan asti sorateitä pitkin. Ehkä harrastaa myös pientä tulitusta rajan yli, jos mahdollista.

Itse legendaarinen Raatteen tie on soratie itärajalle asti, jonka päässä on vanha- sekä uusi rajavartioasema. Kävin siellä vähän paskarinkiä pyörittämässä ja solvauksia rajan yli huutelemassa, ja kun käänsin pyöräni, niin pikku vesisade lakkasi ja aurinko alkoi paistaa. Lämpötila kohosi vielä paahtavaan 23 asteeseen, vihollisten ruumiit reunustivat tietä ja edessä oli satoja kilometrejä asumattomia sorateitä mahdollisimman lähellä itärajaa. Ei siis mikään kelvoton rasti seikkailupyörän mainetta koettavalle immeiselle.


Raatteen tietä Venäjää kohden


Purasjoen puolustusasema, jossa olivat vuoronperään neuvostoliittolaiset, suomalaiset ja saksalaiset.


Paluu Raatteen tien rajavartioasemalta ja aurinko alkoi paistaa.


Kuten reitistä näkee, muutamaan otteeseen jouduin palaamaan asfalttitielle, koska google maps:illa suunniteltu reitti ei tuntenut sellaisia pikkupolkuja, joita siellä saattaa olla olemassa. Huomionarvoista kuitenkin oli, että moni noista "isommista teistä" oli soratietä. Tuolla rajan pinnassa tunnelma oli hyvinkin "kaukana täällä jossain". Lähimmät bensa-asemien ureantuoksuiset kusiputkat lemahtivat kaukana, seuraavan tankkauksenkin olin suunnitellut vasta Lieksaan, kun edellisen hoidin Kajaanissa. Suuresta adventuren 32 litraisesta tankista oli siis oikeaa hyötyäkin, ettei tarvinnut jatkuvasti olla nöyristelemässä automaattien kyljessä. Kytkin rehvakkaasti abs:t pois päältä, että saatoin ajaa mahdollisimman lähellä vaaran vyöhykettä. Monin paikoin suoraan tien vieressä oli suo-ojaa, joihin kaatumista yksin näin syrjässä yritin välttää, sillä alkoholijuomien blandaantumisen suo-ojaan aiheuttaa munuaisia ulvovan juontiurakan. Kostamuksen rajanylityspaikan viereen saapuminen oli kuin Tuco olisi saapunut autiomaasta elokuvassa Hyvät, Pahat ja Rumat. Orvaskesi roikkui riekaleina janoisesta naamasta, rutikuivat huulet hapusivat virvoittavan vodkapullon suuta ja vain Kostamuksen sykkivä kutsu tuntui vastaavan yksin tähän kaipuuseen. Taistelin kaksin käsin, etten langennut rajanylityspaikan takaiseen vodkanpöhöttämään seireenin lauluun, sillä olihan omiakin eväitä juotavaksi asti. Siispä takapyörä tyhjää lyöden eteenpäin moottorimarssia marssien.

Ylitin jossain kohtaa mielenkiintoisen näköisen sillan. Sillä estetetään, etteivät Seduloiden vip-jengi pääse levittämään saastaisia geenejään pyhien sankareiden maille. Etelä-Suomi on nimittäin kokonaan aidattu ja silloitettu paksuista putkista rakennetuilla sillankansilla, jotka ovat täynnä jalanmentäviä välejä, joista ei voi mennä kuin ryömimällä seitsemän promillen tumussa.


Kyltti piti paikkansa.


Väliin oli tällästä soraa...


Anti-sedu silta.

Reitin ylivoimaisesti paskin osuus oli nimensä veroinen Juntitie, jossa oli sitten sattua haveri. Tukkirekat olivat jyränneet parirenkaillaan tiehen pirullisia harjuja niissä kohdin joissa tie laskeutui suolle. Alamäestä laskiessa niitä ei huomannut kuin vasta kohdalla ja sitten eturengas teki mielenkiintoisia liikkeitä (palataan tähän myöhemmin). Juntintietä ajaessa tulin erääseen mutkaan ja kuin tyhjästä mutkan takaa tuli 30-40 km/h:ia rekka, tietysti vielä metsäkone lavallaan. Polkaisin takasen lukkoon, perä sivulle, vapautus, pystyynnousu, etunen lukkoon, etunen alta, vapautus pystyynnousu ja sitten sama uudestaan pyörä heiluen niin helvetisti vasemmalle ja oikealle. Sain kuin ihmeen kaupalla pyörän pidettyä pystyssä ja pysähdyin muutaman metrin päähän rekan keulasta tien pientareelle, josta ojaan oli lyhyt matka. Otin melkein litran huikat denaturoitua pepsi maxia, jano oli jo monella tapaa valtava.


Kuhmon seudulla.


Sorahyppyri.


Mukava kuusten reunustama kapea soratie.


Sorateitä piisaa tuollapäin.


Jonkun ajan päästä olin takaisin Lieksan tiellä, josta lähti odottamani Jongunjoen pätkä. Alue on samoilijoiden suosiossa, joten osasin odottaa rämeisiä maisemia ja olihan niitä. Suota oli joka puolella sekä hyvää Syvän Joen kaltaista persraiskauspusikkoa. Ruunaata lähestyessä autoja alkoi jo tulla vastaan ja kaupunkilaispellen "eksoottinen erämaaseikkailu" oli ohi.

Nuo suot tarjosivat maisemien lisäksi mielenkiintoisen kohtaamisen. Olin ajellut jo pitkän aikaa ilman mitään eläimiinsekaantumisia, kun tien yli käveli sellainen otus, että yhtään pahemmassa krapulassa mieli olisi lukkiutunut psykoosiin. Elukka oli melkein ihmisen korkuinen, sillä oli ohuet jalat, polvet taittuivat taakse ja pää keikkui korkealla pitkän kaulan päässä. Lisäksi se käveli nopeasti sellaisella epäluonnollisella, lähes yliluonnollisella käynnillä. Katsoin ensiksi, että Matti Vanhanen on saanut kenkää Keskustasta, mutta toisenkin silmän tarkennuttua ymmärsin, että kurkihan se siinä saatana ihmistä säykyttelee! Vauvantuoja levitteli komeita siipiään ja juoksi sammakko suussaan pitkin suomättäitä jonnekin pöpelikköön. Melko erikoinen otus noin yhtäkkiä täytyy myöntää (ja vielä ihan selvin päin).


Follow me now and you will not regret
Leaving the life you led before we met
You are the first to have this love of mine
Forever with me till the end of time


Hulmautin siitä sitten Lieksaan tankkaamaan ja syömään itä-suomalaista Abc-burgeria aurinkoiselle massiivipuuterassille, kun huomasin tulleeni sankareiden maahan. Lippalakkien lipat olivat aaltopellistä, muovipussit kilkattivat käsissä iloisesti, naaraiden selät kiemurtelivat pitkinä aina niskaan asti ja pohjois-karjalaiset miesurokset lähettivät vihaisia silmäyksiä läpikulkevalle muukalaiselle bensapistoolit kourassaan. Siinä oli sitä paljon etsittyä miehuuden ydintä, josta etelä-suomalaiset naiset voivat vain nähdä märkää unta, herätäkseen taas kauhun huutoon keltaiseksi monitorin valossa palaneen profeministimiehen karvattomassa kainalossa. En uskaltanut jäädä pidemmäksi aikaa ihailemaan lieksalaista Abc-aseman soidintanssia, vaan jätin idän aistikkaan helmen selkäni taakse.

Seksikkäästi nimetty Via Carelia voi huonommalla pyörällä olla muhkurainen kokemus, varsinkin kun routavauriot muuttuvat soratieksi. Tiehallinto (yhteistyössä Saatanan kanssa) ei ole edes viitsinyt leikata taukopaikkojen ja erälampien välistä metsikköä pois, vaan alkoholitonta vettä joutui nauttimaan pusikkojen loimeessa. Päivän päätteeksi olin vihdoin ja viimein saapunut Hattuvaaraan, jossa käytiin kuuluisa Hattuvaaran taistelu, jossa tehtailtiin tuoreita ruumiita pääasiassa vasta eläneistä vihollisista. Tämä paikka oli jatkosodan viimeinen puolustusvoitto Neuvostoliittoa vastaan, jonka jälkeen lähdettiin niittämään Werhmachtia Rovaniemelle. Hipithän eivät tälläisistä taisteluista tiedä yhtään mitään, koska hipit eivät tiedä kuin kaksi taistelua. Se missä poliisille huudeltiin, kun hipit ajettiin pihalle vanhasta sosiaalikeskuksesta ja se, missä poliisille huudeltiin, kun uudessa sosiaalikeskuksessa Romanian romaanit kävivät lievästi joukkoraiskaamassa. Muutenhan me ollaan hippien kanssa hyvissä väleissä, ainakin jalanmittaisessa, johon sopii se jalanmittainen viidakkoveitsi.

Your love for me has just got to be real
Before you know the way Im going to feel
Im going to feel
Im going to feel


Jongunjoki.


Ruunaan liepeiltä.


Via Careliaa kohti Hattuvaaraa.

Hattuvaara otti minut avosylin vastaan ja näytti karjalaista riemumaisemaa. Verevät lesket syöksyivät ikkunoihin, kauppa oli jo mennyt tunteja sitten kiinni ja taistelijan talokin lukitsi jo oviaan. Niinpä, Taistelijan Talo. Onko ehkä hienoin paikannimi mitä löytyy? Bemböle tai Eskopiippo eivät vedä eksotiikastakaan huolimatta vertoja sille, koska Taistelijan Talon ympärillä on helvetisti tykkejä. Ennen kuin soitin Taistelijan Talon a.k.a. Fighters House:n majoitusvastaavalle, kävin iltareippailuna kääntämässä kaikkien tykkien piiput kohti itärajaa. Aidan toiselta puolen rajavartioaseman univormupukuiset herrat vain naureskelivat ja nostivat käsiään kymmenen yli kaksi asentoon. Minulle oli varattu suuri yksiö täysin autiossa rivitalossa (itse asiassa kaksi autiota rivitaloa), jonka oveen oli jätetty avain roikkumaan. Saunaankin sai mennä, kunhan kävi sen itse päälle laittamassa. Koko lysti maksoi vain 30 euroa (jätin suuressa kiitollisuuden velassa kuuden tuhannen euron setelin keittiön pöydälle). Vastaavasta ylellisyydestä Etelä-Suomessa joutuisi maksamaan kolme sataa euroa plus alvi plus pysäköintipaikka plus rikki humalassa kaaduttu Meiju Suvas maljakko. Saunan lauteilla löylyjä ja rähinäviinaa ottaessa tunsin olevani kotona.

2. päivän kilometrit 534 ja reitti.

Now I have you with me, under my power
Our love grows stronger now with every hour
Look into my eyes, you will see who I am
My name is lucifer, please take my hand

- N.I.B. Black Sabbath-

p.s. matkakertomuksen päättävässä jatko-osassa rajan pintaan eksyminen, Möhkön impi ja räjähtävän väkivaltainen GS-meeting täydessä poliisipiirityksessä.

[pthuone]

Hienoa tekstiä.
Mukavaa lukea kun sulla on sana hallussa, todella hienoa.

Pakko vähän avautua, taustalla soi pink floyd ja lasissa kuohuu viileä olut. Olon pitäisi olla hulppea näitä tekstejä lukiessa mutta,
.......jäin pari viikkoa sitten yllättäen leskeksi ja jäi omat suunnitellut pyöräretket vaimon kanssa vain haaveeksi.

Mutta on kuitenkin mukava lukea näitä tekstejä, ehkä minäkin joskus...

[Number28]

Tutunnäköisiä maisemia on Raatteen Portti, Raatteen tie ja kelirikko 23km-> taitaa olla tästä tiehaarasta? Eli hieman ennen peura-aitaa

Miten niin asun Suomussalmella? :P Hienoa kirjoittelua!

e: Paikka käyty katsomassa tänään, ja kuva oli siitä mistä sen arvelinkin olevan.

[nostalgia]

Voimia sulle pthuone.

Joo sama risteys number28, tässä kuva toiseen suuntaan.

[pthuone]

Voimia sulle pthuone.

Joo sama risteys number28, tässä kuva toiseen suuntaan.

Kiitos, vähitellen mutta varmasti eteenpäin.

[JinX]

p.s. matkakertomuksen päättävässä jatko-osassa rajan pintaan eksyminen, Möhkön impi ja räjähtävän väkivaltainen GS-meeting täydessä poliisipiirityksessä.

Missäs kummassa se kakkososa viipyy? Toisaalta, kuka viitsii näillä keleillä sisällä notkua koneen ääressä... *

Määkin vaan laskuja maksamaan tulin ja seli seli... *

[nostalgia]

Rautaa rajalle!

Osa 2

Säpsähdin sängystä pystyyn. Sisäinen kompanssini oli sekaisin, olinko ajautunut tutkimusmatkallani liian pitkälle itään? Kaivoin tyynyn alta navigaattorin ja etsin tärisevin käsin sijaintiani ja kuuntelin samalla ulkoa mahdollisesti kantautuvaa balalaikansoittoa. Pietari 30,20 E, Odessa 30,44 E, Istanbul 29,00 E ja Kairo 31,22 E. Verdammt, ne kaikki olivat länsipuolellani! Navigaattorin näyttö latasi sijaintini pirullisen hitaasti, onneksi balalaikka ei soinut, vaikka vodka vähän tuoksuikin. Näyttö virkistyi viimein ja punainen nuoli oli tukevasti Suomen puolella. Hattuvaara 31,30 itäistä pituutta! Olin siis turvallisesti Itä-Suomessa, Karjalan Heilin sepelvaltimotautisessa sydämessä. Huokaisin ja nousin sängystä tarkastamaan, että vastasiko vielä eilinen muistikuva ulkona näkyvää maisemaa. Suuri GS-moottoripyörä seisoi *sivujalkaansa vasten ja viereinen rivitalo oli yhtä autio kuin ennenkin. Correctomundo. Lähtö tulisi käymään yhtä nopeasti kuin tulokin.


Tämäkin löytyy Hattuvaarasta.

Laulumaiden ja itkuvirsipitäjien aamuinen kesätuuli löyhähti kasvoja päin pakatessa pyörääni. Kuiva ja suolainen ruisleipä makkaralla terästettynä pyöri suussa, kun lastasin uhkaavasti tyhjentyviin sivulaukkuihin hammasharjan ja prätkähiirikuvioisen yöpukuni. Kotipitäjäylpeys roihusi rinnassa, sillä naapuripitäjissä olivat uraansa aloitelleet, niin Nightwish, Ismo Alanko ja Jaakko Teppokin. Suuria taiteilijoita ja hienoja miehiä kaikki tyynni, paitsi Tarja, jolla pissi kihahti lettiin. Päässä soi monella tapaa todenomainen Jaakko Tepon jälkitauti, ilmeisesti hampaani oli napannut salomaisemien salaisen piraattiradion.

"Tänä uamuna mehua hedelmistä tein, voi saakeli,
Niin kiireellä että lingosta palo laakeri.
Kun heräsin, mua janotti niin kovasti, että
Kylän kaivolta muija ajo veskelekalla vettä."
Kuuntele Jaakko Tepon sanomaa



Hattuvaaran maisemaa. Rekisterikilpi on maalattu valkoiseksi, ettei desantit tunnista.

Jätin pitkän viitosen rivitalon keittiön pöydälle avaimen viereen, painoin oven kiinni ja kiersin kaasun auki. Jaakko Teppo ilakoi vielä muikuista kypärässäni, mutta se peittyi ruisvellistä tyhjentyneen mahani kurinaan. Taistelijan talon kukkos-aamiainen kutitti makunystyröitä siihen malliin, että kyläkauppa ei saanut minusta uutta asiakasta, kun ajoin sen avoimen oven ohitse. Tykkien, korsujen ja opaskylttien piirittämä Taistelijan Talon tyhjä hiekkainen parkkipaikka tuoksui pohjois-karjalaisille herkkuruoille, niin kuin terassikin. Kopistelin sinne luotettavissa Wehrmacht bootseissani ja aloin mussuttaa tyytyväisenä kukkosta.


Taistelijan talo.

Vuosia sitten tällä samalla paikalla Hattuvaaran taisteluiden 60-vuotisjuhlassa, täällä taistelleet sotaveteraanit saivat nauttia varusmiesten muotinäytöksestä. He seisoivat rivissä museossa työskentelevän miehen edessä, jolla oli pari rekillistä uniformuja selkänsä takana. Muotinäytökseen tarvittiin mannekiineja, mutta kaikille ei pukuja riittänyt. Harvahampaisimmat ja tai Sallan taudista kärsivät pojat joutuivat ryssien rooliin. He saivat suonruskeita haalareita kangasvöillä ja kivääreitä rotanhäntäpistimineen. Kulmikaspäiset ja rohkeannäköiset suoraniskat saivat taas hienoja suomalaisia kenttäpukuja, lapikkaita ja konepistooleja. Tätä leikkiä jatkettiin, kunnes jäljelle jäi enää kaksi univormua. Ensimmäinen oli 60-luvulta, Ranskan muukalaislegioonan laskuvarjojääkärin, etten sanoisi - helvetin komea uniformu. Se meni leveäselkäiselle alikersantille, jolle rooli sopi oikean pituuden ja ruskeiden silmien vuoksi. Viimeinen puku oli Luftwaffen upseerin juhlauniformu.
- Nyt tarvitaan saksalaisen näköinen mies. Te siinä!
Museonpitäjä osoitti minua. Varusmiesrivistö hörähti nauramaan.
Hän katsoi rajajääkäreitä ja kysyi.
- Onko tämä alikersantti riittävän saksalainen?
- On, on. Rivistä naurettiin.
Pukeuduin samaan väriin mitä lentäjä-ässät Erich Hartmann ja Hans Ulrich Rudel olivat pitäneet. Täytyy myöntää, että kun rinnassa on aito rautaristi, päässä koppalakki alan tunnuksilla, käsissä valkoiset ja ranteesta napitettavat juhlakäsineet ja seisot entisellä taistelukentällä siellä taistelleiden sotaveteraanien edessä, niin silloin ryhti on suora.

Havahduin kunnian päivistä siihen, että kukkonen oli syöty, kahvit oli juotu ja suu papatti pitkiä lentokoneentykin sarjoja. Vein astiat kohteliaasti, pyyhin syljet leuastani ja lähdin tutustumaan taloa ympäröiviin sotalaitteisiin. Tykit ovat tietysti aina tykkejä, mutta havaitessani legendaarisen saksalaisen 75mm:n panssarintorjuntykin (M 40), havaitsin silmäänpistävän yhdennäköisyyden GS Adventure plitskriik mäsiiniin.

Tykin takana seistessä tunnelma on identtinen. Valtava kuoleman fallos lähtee suoraan munista eteenpäin sojottamaan. Katteet ohjaavat itikoita ja vihollisen tulitusta loitommalle. Ohjaamo on täynnään erilaisia vipslaakeja. Kyllä, se on saksalainen. Miksi siis korjata sitä mikä ei ole rikki?


Saksalainen 75mm panssarintorjuntatykki M40. Hehän ovat kuin kaksi marjaa.


GS-miehet kädet lippaan hep!

Seuraava ase oli todella miehekäs suomalainen 20mm:n kaksoistorjuntakanuuna L-40. Kaikkihan tunnistavat tässä Aimo Lahden nerokkaan kädenjäljen ja selvät naitatukset "norsupyssyyn". Hipeiltähän nämä tällaiset pienet hienoudet menevät ohi kuin itse elämä ruohosumussa taloja vallatessa. Mutta maiskauttakaapa tätä sanaa vielä toisenkin kerran. Kak-sois-tor-jun-ta-ka-nuu-na. Miehekäs sana. Tuon kun voisi antaa omalle pojalleen nimeksi tai edes ruuvata sen GS:n keulaan, niin hippien huumeita päiväkotiin marssilla olisi metkan näköistä liikehdintää, kun sillä avaisi tulen. TAT...TAT...TAT ...TAT... sarja olisi hulvattoman hidas, mutta sitäkin tuhovoimaisempi. Pyyhkäisin syljet huuliltani, jatkoin matkaa kohti Möhköä ja mietin tulevan sankaripoikani nimeä. Lauri John Wayne Törni Kaksoistorjuntakanuuna. Hän ajautuisi väkisinkin puolustusmininisteriksi tai ainakin pääministeriksi, eivätkä toimittajat uskaltaisi kysyä häneltä vittumaisia kysymyksiä.


On se kaunis.

Sen verran olin jo soraa päässyt auraamaan, että Möhköön vetäisisin suorinta reittiä tai ainakin Kusurin kautta. En siis etsinyt mitään metsäautoteitä, mutta kuten kaikki tietää, soratiet ja baarit ovat vähän sama asia. Koskaan sinne ei haluta, mutta aina sinne joudutaan. Tomtom vei minut ensiksi soratielle, sieltä metsäautotielle ja lopulta hyvin hyvin autiolle metsäautotielle. Tiellä oli kantoja, kaatuneita puita ja suunta oli kohti itää. Menisikö tämä tie rajavyöhykkeelle? Ei mitään hajua, navigaattorikin oli sitä mieltä ja ajoin ulos sen kartalta. Jatkoin matkaa, kunnes tuli kääntymispaikka. Siitä ympäri vaan hiekka lentäen ja takaisin sinne ensimmäiseen risteykseen, jossa kyltti osoitti oikeaan suuntaan. Uskomaan nyt näitä nykyajan vehkeitä, mitä olisi tapahtunut jos veteraanit olisivat liikkuneet Tomtomin varassa? Ruotsi olisi vallattu ja Norja olisi annettu Stalinille lepytykseksi kaksoistorjuntakanuunan aiheuttamista valtavista tappiosta.


Rautaa rajalla. Ainoat tykit, jotka oli itäänpäin. Tuosta melkein raja siintää.


Meistä ei taida jäädä tälläisiä kylttejä.


Kohti Möhköä.


Vaarat väijyvät kaikkialla.


Navigaattorikin meni sekaisin.


Sulutetta tiellä, yli vaan.

Möhkö on pieni mäkäräisten täyteen sikiämä kyläpahanen aivan rajan tuntumassa. Siellä on myös hauska paatti kuivalla maalla, jossa voi ryypiskellä kahvia ja syödä karjalaisia herkkuja. Sisällä minua tervehti verevä Möhkön neito. Silmät hällä oli siniset, tukka vaalea ja vartalo - se saisi Jinxinkin yksinäisiin öihin ruokotonta levottomuutta. Mutta tunne kuollut ukkomies ei vähistä säpsähdä, vaan ottaa reilusti piirakoita ja siirtyy kannelle mäkäröitä huitomaan. Olihan siellä joku kesäteatterikin ja joku nurmikonleikkaajajätkä kyyläämässä, että nyt ne tuli varastamaan heidän naiset. Turha huoli hällä, Jinxin mopedi käynnistyy vasta kunhan tämä viesti pääsee nettiin.


Möhkön herkkuja.


Sen ruuhen kannella tepastelua. Huomaa ruohonleikkaajan ilme.


Samasta kohtaa toiseen suuntaan kuvaa.

Joensuuhun matkaa ei ollut paljoakaan, hurautin sinne pitkin Tuupovaaran legendaarisia sorahyppyreitä, jossa yks jos toinenkin hullu rallikuski on kaahaillut. Suomen seksikkäimpien naisten tyyssijassa suoritin pakolliset vierailut ja jatkoin matkaa kohti Suomen seksikkäimpien miesten tapaamista - Koskenpään GS-meetingiä. Siellä miehet ovat vielä miehiä, moottoripyörät suuria ja humalat rajuja. Siellä kaksoistorjuntakanuunan nimeä osattaisiin arvostaa.


Hakkuuaukeaa Tuupovaarassa.

Varkaudessa tuli vettä kuin vanhan Esteri merkkisen vesipumpun takaosassa sijaitsevasta venttiilistä, eli perseestä. Vastaan ajoi kaksi custom pyörää samalla kaistalla rinnakkain. Näky oli sen verran komea, että kohotin GS-tervehdyksen. Prosenttikerholaiset eivät tervehtineet takaisin, mikäpä ihme tuo, kun en heitä tunne.

Ilta oli jo pitkällä, kaljapullojen kilinä kaikui portille asti, kun hurautin sisään GS-meetingiin. Sauna oli tietojeni mukaan vielä päällä puoli tuntia, joten ajoin vastaanoton liepeillä seisovan GS-mieslauman luokse kysymään saunan sijaintia. Heti eräs GS-mies kiersi pyörän melkein puoli kyyryssä ja oli kuulemma hienoa miten "nuoret kundit pukeutuvat omalla tyylillä". Tämä oli viittaus siihen, etten omistanut Rallye Pro 2 pukua. Sain saunan sijainnin, pyörä teltta-alueelle, kalja suuhun, tölkki sivujalan alle ja pyyhe sylissä saunalle. Siellä sitä oltiinkin jo aikamoisessa vauhdissa, mutta kuitenkin kiinni juotavissa. Astuin saunaan.
- Mikäs nuori mies sieltä tulee, minkä ikäinen sinä olet?
Meinasi mennä kaljapullo henkeen, ei siksi, että pojittelu ottaisi egon päälle, vaan siksi, että mitenkä vanhaa porukkaa täällä mahtaa olla.
- Neljättä kymppiä tässä jo pusketaan.
- Älä pahaa tykkää, mä olen jo 55. Ethän ole vaan laskenut satulaa?
- En ole.
- Hyvä, mä sanon aina, että se on customi jos laskee adventuresta satulaa.
Mies jatkoi ja kiihdytti tarinaansa.
- Minä niin rakastan ajaa tuolla mun adventurella kovaa vauhtia pitkin metsäautoteitä. Siinä niin kuin vapautuu. Hei kuule sinä nuorimies, ethän ole vaan laskenut satulaa?
Mies oli pyhässä GS-miehen tilassa. Silloin mikään ei tule miehen ja GS moottoripyörän väliin. Kuuntelimme muiden tuntemattomien miesten kanssa saman tarinan uudestaan saunassa ja uudestaan ulkona. Mies kohotti ääntänsä kuin varmistaakseen, että varmasti ymmärsimme mitä hän tarkoitti. Ymmärsimme.

Savusaunomisen jälkeen kävin tsekkaamassa missä ryhmässä olin aamulla lähdössä ja mihin aikaan, sitten olikin aika mennä nukkumaan päätä selväksi.

Tuplasivuiskumoottorit ja kännykän pärinä repivät ylös syömään aamupalaa. Päivän lenkki käsittäisi kaksi mahdollisuutta, leppoisaa ajelua isoilla sorateillä ja leppoisaa ajelua pienillä sorateillä. En ollut sen kummemmin katsonut reittejä, mutta käsittääkseni ajeltaisiin vanhojen miesten kanssa pikku lenkki, paistettaisiin makkaraa, muisteltaisiin hyvää Kekkosen aikaa ja hurautettaisiin pikku lenkin kautta takaisin. Ajoin pyöräni lähtöpaikalle ja meidän ryhmä starttasi liikkeelle. Melkein kaikilla oli nappularenkaat ja puolella pienemmät GS:t, kun minulla oli adve katurenkailla, mutta eipä hätää, ajelu tulisi olemaan leppoisaa. Kun kaksi keulapyörää katosi hiekkaa heittäen ja perseet heiluen ensimmäisen hiekkatien mutkan taakse, niin tajusin, että taitaa ne ukot silti ihan tosissaan ajaakin. Helvetinmoisella sudituksella perään, sain pyörät kiinni krapularohkaistuneella kilpailuvietillä, mutta meinasin mennä nurin varmasti puolen tusinaa kertaa. Pehmyt hiekkainen alamäki oli koitua tuhoksi, kun keula meni tunnottomaksi, mutta onneksi äärimmäiset käärmeliikkeet pitivät pyörän pystyssä. Kun pysähdyimme ensimmäisen kerran, nauroin, että meinasinpa tuossa kaatua noin kymmenen kertaa. Joku GS-mies muistutti taitojen mukaan ajamisesta, mikä oli kyllä ovelasti kätketty yllytyslause.


Ajotauolla.

Kiitin siellä ja kiitän vieläkin, että tuo reitti oli silkkaa juhlaa. Kaikki maailman eri hiekkalaadut oli kylvetty maahan. Ehdoton lemppari oli se punertava sorahiekka, sitä jotain 10 millistä kiveä. "Pito" oli juuri täydellinen ja sladit oli pitkiä. Jossain pitkässä mutkassa tuntui siltä, että vedin noin sata metriä sladissa, ainakin takapyörä löi tyhjää koko ajan. Täyttä mahtavuutta! Eka pysähdyksessä kehuin ryhmän vetäjälle, miten homma on nousussa ja krapulakin paranee. Siinä naurettiin, otettiin liikoja vällyjä pois ja taas ajettiin. Ajettiin, ajettiin ja ajettiin. Vauhti oli kova ja adventure meni siinä missä muutkin advet ja gessut. Mieleen jäi myös yksi multainen ylämäki, jossa oli suuria kiviä. Reippaasti vauhtia ja nätisti pyörä meni siitä ylös. Puolessa välin matkaan kävimme kahvittelemassa ja puhumassa paskaa. Toinen 130 km pätkä oli vielä jäljellä. Eräs pätkä koostui kokonaan karkeasta sepelistä, jossa pyörä kyllä elää reippaasti, mutta menee suoraan. Rupulikumimies sanoi jälkeenpäin, että hän vähän ihmetteli miten mä pysyin tuon pätkän hänen kannoillaan katurenkailla. Itse asiassa se karkea sepeli antaa kumeille pitoa, kun se sortuu mutkissa sellaisiksi valleiksi.

Tuo 260km oli kyllä melko valaiseva kokemus, vaikka olen jo jonkun verran sorateitä ajanutkin. Lähinnä se jatkuva vauhdinpito ja erilaisten tiealustojen kirjo oli opettavaista, kun ei pystynyt liikoja miettimään. Helvetin hieno reitti ja sopivan haastavaa ajoseuraa!


En ole ikinä nähnyt näin paljon GS-miehiä, mitä tässä huoltoasemalla meitä oli.

Päivän päätteeksi oli taas edessä alasti saunomista ja mäkäräistä kaljanriuhtomista. Kävimme yhdellä porukalla seuraavaa keskustelua, jossa kerroin jotain juttua ja yritin muistella jotain sanaa saksaksi, jolloin vieressä istunut mies, joka oli ollut koko ajan hiljaa, sanoi sen sanan saksaksi ja oli taas hiljaa. Juttu siirtyi seuraavaksi sotajuttuihin, mutta hetken päästä taas uusi saksalainen sana oli kadoksissa. Se tuli jälleen vierestä kuin rynnäkkötykin piipusta. Outoja miehiä liikkuu noissa piireissä, muuten ollaan hiljaa, mutta tarkkaillaan kuitenkin uupuuko tarinasta joku saksalainen sana. Tuota miettien menin saunaan, mutta sehän oli aivan täynnä ilakoivia GS-miehiä. Lattialla seistiin, niin ettei ovesta sisään sopinut. GS-miehet eivät jääneet neuvottomaksi, vaan vanhaan saksalaiseen tapaan, ylimääräiset työnnettiin muiden päiden päälle, ovi laitettiin säppiin ja joku kiipesi katolle pudottamaan piipusta savua niskaan.

Ilta oli hyvässä hönössä, kun tiedustelin eräältä GS-mieheltä, että mitäs jos joku hullu saa päähänsä, vaikka ensi vuonna, alkaa heiluttamaan täällä natsilippuja, kun ei muuten saada sitä poliisipiiritystä aikaiseksi (kysymystä edelsi pitkä ja johdatteleva analogia BMW -> natsit ja Super rally -> poliisit). GS-mies otti kysymyksen tosi-tosissaan ja ryki poliittisesti korrektin vastauksen ulos hyvin asiallisena. Oli mukava todistaa vääräksi se urbaani legenda, että BMW-piireissä ei muka oltaisi huumorintajuisia. Loppuillan tunnelma oli niin katossa, kuin se voi vain olla kun finnhits-karaokessa olla. Meno oli liian rajua meikäläiselle, joten lähdin nukkumaan. Olihan kämmenessä rakkokin päivällisestä ajamisesta.

Kotia poksuttelin Padasjoki - Hämeenlinna - Härkätien kautta. Viimeksi mainitulla oli muuten mahtavaa mutkatietä, jossa huomasi, että eilinen vauhtiajo oli jäänyt vähän päälle. GS-meetingin vika.

Mitä opin GS Adventuresta ja GS-elämästä:
- Hienolla hiekalla ajaminen visiiri auki on hiukan hankalaa, sillä hiekkaa tuntui lentävän jostain raosta silmille.
- Kestää hirmuista rynkytystä, kaahausta, sladittamista ja pauketta. Siinä mielessä hyvinkin "unstoppable".
- Oikein sopiva pyörä pitkillä soramatkoille, jossa joutuu kantamaan valtavasti alkoholikuormaa.
- Jos takki on valkoisena pölystä ja sitä paukutellessaan sanoo, että "on kuin Rommel olisi tullut autiomaasta", niin todellinen GS-mies vastaa siihen tuhannen jaardin tuijotuksella.
- Autioilla tukkiteilläkin voi tulla joku vastaan.
- Rautaa oli vielä rajalla.

[ttuttu]

Taas tuli repeiltyä Nostalgian tahtiin! Hauska juttu sinänsä, että olin juuri noilla seuduilla alani hommissa eli kiviä potkimassa muutama vuosi sitten.