Nostalgian ekan kesän kesäretket

[JinX]

...Sisällä minua tervehti verevä Möhkön neito. Silmät hällä oli siniset, tukka vaalea ja vartalo - se saisi Jinxinkin yksinäisiin öihin ruokotonta levottomuutta... *
...Turha huoli hällä, Jinxin mopedi käynnistyy vasta kunhan tämä viesti pääsee nettiin.

Hehee! *

Perskele, kun joutuu lähtemään huomenillalla Lontooseen paikallisia tyttölöitä katselemaan. Möhköön sitten syssymmällä...

Kiitos hyvästä tarinasta!

[Turder]

Pukeuduin samaan väriin mitä lentäjä-ässät Erich Hartmann ja Hans Ulrich Rudel olivat pitäneet. Täytyy myöntää, että kun rinnassa on aito rautaristi, päässä koppalakki alan tunnuksilla, käsissä valkoiset ja ranteesta napitettavat juhlakäsineet ja seisot entisellä taistelukentällä siellä taistelleiden sotaveteraanien edessä, niin silloin ryhti on suora.




Myös varauksetonta huutonaurua poikasi nimelle.

Tuohan toimii jo GS-mainosmateriaalina™, siihen vain wehrmachtilaisen pojan pojan käännös saksaksi ja punamustat promolakanat stealershippien seinille katosta lattiaan. Messuille lisärekvisiitaksi panssaritykkejä.

[nostalgia]

3. kesän reissu

Bosniassa, Kroatiassa ja Alpeilla
16 maata, 7250 km ja 3,5 viikkoa



Osa 1

Aikaisempina kesinä tylsäksi ja taatusti sadevarmaksi osoittautunut Ruotsin halkiajo, vaihtui automaattisesti Baltian läpi porhallukseksi, koska olihan kaikki matkan mielenkiintoisimmat kohteet ja reissun päätavoitteet sillä suunnalla. Omassa kaveripiirissä on muutamia henkilöitä, joiden mielestä entinen itä-blokki on syvältä monestakin eri syystä. Kieltämättä joskus olen päässäni viljellyt samanlaista rikkaruohoa, mutta kun Auschwitz on Puolassa ja ystäväni asuu Bosnian Banja Lukassa, niin kompassisuuntaa ei voinut vaihtaa. Laadin talven aikana kunnianhimoisen reittisuunnitelman, josta voitaisiin kyllä poiketa, mikäli moottoripyöräilyn jumalat sitä vaatisivat. Meidän ystäväpariskunnan piti taas lähteä mukaan koko reissulle, mutta jälleen kävi niin, ettei kaverin tyttöystävän työvuorot järjestyneet halutulla tavalla. Hänelle oli lohjennut vain pari päivää tähän saumaan, joten he tulivat mukaamme vain Viroon saakka.


Viro

Aamu valkeni aurinkoisena ja viileänä elokuun alussa, kun kaksi pyörä starttasi kohti Helsinkiä. Tapasimme satamassa muutaman motoristin, jotka olivat matkalla katsomaan MotoGP kilpailua, jonnekin, jota en nyt millään muista. Päämäärämme oli Pärnu, jossa olimme valinneet mukavan kotimajoituksen erään ystävällisen isäntäparin luota. Kulttuurimuutos näkyi liikenteen vaihtumisena holtittomampaan suuntaan sekä ruokakauppojen suuriin alkoholitarjontoihin. Ihmettelimme Kalashnikov vodkapulloja ja Marihuana olutta, jota me ostimme jälkimmäistä pari pulloa maistiaisiksi, koska tekisimme houkuttelevasta Kalashnikov vodkasta selvää jälkeä ja se meistä. Vietimme mukavan illan lämpimällä hiekkarannalla, seuraillen syrjäisen hiekkarannan uneliasta rantaelämää ja tyhjennellen virvoitusjuomia lämpimässä merituulessa.

Illalla kävimme tutustumassa Alexandri nimiseen bikerkapakkaan, jonka naapurissa Klan MC Estonia piti kerhotaloa. Alexandrihan on täyden palvelun majatalo mitä moottoripyöräilyyn tulee. Sieltä löytyy motoristiruokaa, motoristijuomaa, sauna, turvallinen mopoparkki ja pehmyt sänky väsyneelle matkaajalle. Ainut huono puoli paikassa on, että se on 120 km päästä Tallinnasta, joten siellä tuskin tulee enää toista kertaa käytyä, koska Via Baltican matkaajalle moinen matka ei ole vielä mitään.
Alexandri majatalon baari oli pyhitetty tietysti moottoripyöräilylle. Sen katto oli naulattu umpeen kerhojen t-paitoja, seinät tapetoitu umpeen prätkä aiheisilla esineillä, käyntikorteilla, support tarroilla ja rekisterikilvillä. Olipa katon rajaan naulattu vielä rivillinen täysin palvelleita ajokenkiä, tuleville sukupolville todistusaineistoksi. Tiskin edestä löytyi tietysti ajokuntoinen Harley-Davidson, jonka renkaiden juuresta löysin hämmästyksekseni viroksi käännetyjä HD-miehen seikkailuita. Maailma on motoristille pieni paikka.


Latvia - Liettua - Puola

Aamulla ystävämme jatkoivat matkaa kohti Tallinnaa virolaisen tuttunsa luokse, ja me taas kohti Puolaa. Tien varressa käyskenteli suuri määrä haikaroita, haukkoja ja poliiseja, joista viimeksi mainittut tuntuivat tarttuvan herkästi autoilijoiden ylinopeuksiin. Moottoripyöräilyn jumalat ilmeisesti hymyilivät meille, vaikka ajoin lähes koko ajan ylinopeutta, en jostain syystä tarttunut heidän haaviinsa. Vauhdinpidosta huolimatta aurinko vetäytyi jo kohti horisonttia, kun saavutimme Puolan rajan.


Karhuja liettualaisella taukopaikalla.

Päivän mittaan olimme edenneet usean rajatarkastuspisteen läpi ilman passien kaivamista (Schengen) mikä oli tietenkin varsin miellyttävää. Moottoriteiden puute sen sijaan ei ollut. Olisi odottanut, että Varsovaan johtava tie olisi ollut mallia moottoritie näinkin tärkeällä väylällä, mutta turhaan. Aurinko painui vain alemmaksi, kun käänsin pyörän keulan kohti länttä, päin vanhaa bunkkerikompleksia, joka tunnetaan paremmin Sudenpesänä. Siellä meitä odottaisi Wolfslair'in hotelli, joka oli remontoitu Hitlerin adjutanttien taloon. Siinä oli haastetta kerrakseen, sillä hämärän muuttuminen pimeäksi ei kestänyt tällä leveyspiirillä kauaa, tiet olivat entistäkin kapeampia, opasteet välillä harhaanjohtavia ja tien pinta täynnä sammakoita. Gizyckon jälkeen puut olivat käärineet oksistonsa tien päälle peittäen vastasataneen tien vihreän kattonsa alle. Emme olleet itse joutuneet sateeseen, mutta nähtävästi tiellä loikkineet sadat sammakot olivat. Väistelin kurnuttajia sen minkä viitsin, kun pusikosta loikkasi yhdellä potkulla ajovaloihin täysikasvuinen peura! Kuten peurat aina ajovaloissa tekevät, sekin katsoi minua, minä sitä ja elämä muuttui siinä silmänräpäyksessä hidastetuksi elokuvaksi. Vedin etujarrun täysillä pohjaan, ajovalo laski osoittamaan peuran jalkoja, ABS hakkasi ja toivoin, että saisin pyörän pysähtymään ennen peuraa. Valon laskettua, peura vapautui ajovalohypnoosista, se potkaisi taas yhden voimakkaan loikan ja puff - se oli kadonnut vihreään pimeyteen. Elämä palasi jälleen normaaliin nopeuteensa. Kypäräpuhelimesta alkoi kuulua huutoa samalla kun adrenaliinin jälkivaikutukset olivat tuntuvimmillaan, että mikä helvetti se oli, vastasin, että Stauffenberg niminen peura yritti tappaa meidät.

Olimme jossain pimeydessä, vihreän lehväskatoksen alla lähellä Sudenpesää. Missään ei ollut pienintäkään vinkkiä minne meidän pitäisi ajaa ja vaikka olisi ollut, oli liian pimeää sen näkemiseksi. Otin kypärän päästä ja puhelun Sudenpesään ja selitän englanniksi englantia ymmärtämättömälle puolalaisnaiselle, etten löydä oikeaa risteystä Ketrzynistä. Luurista kuului rapinaa, puhelin siirtyi henkilöltä toiselle ja tarkasti englantia lausuva miesääni neuvoi sujuvasti, ettei syytä huoleen, olette vain ajaneet oikean risteyksen ohi. Hän antoi minulle hyvät ajo-ohjeet ja etapin viimeinen osuus sujui kuin heittämällä. Ajoin mutkittelevaa ja kapeaa tietä kaiken kätkevän vihreä katon alla, kun vasemmalla puolen tietä loistavat valot paljastivat valkoisen puomin ja sen vieressä vartiotuvan. Sudenpesän ensimmäisen ringin tarkastuspiste ja nykyisen turistinähtävyyden portti loimotti edessämme. Ajoin portille. Puolalainen mies tuli naama kysymysmerkillä katsomaan, kuka olikaan saapunut näin myöhällä, sillä olihan paikka jo suljettu. Hotelli sanan meriselvityksestäni erotettuaan, mies nosti puomin napista ja ajoimme aivan sysimustalle parkkipaikalle, jossa tupakalle tulleet turistit neuvoivat meidät suoraan respan eteen.

Tapasin hotellin aulassa kaksi olutta siemailevaa miestä, joista toinen esittäytyi puhuneensa puhelimeen. Lupasin tarjota kaljat siitä hyvästä. Puolalaismiehet hymyilevät tyytyväisinä ja heistä suulaampi tietää meidän aksenttimme perusteella tulevan Suomesta. Hetken päästä kilistelemme olutpullojen kauloja yhteen, nauramme Sudenpesän kummituksia pelkäävälle respannaisen taikauskolle, kilvoittelemme historian tiedoilla sekä Suomen ja Puolan tuntemuksella, kunnes viimeinenkin olut on juotu ja on aika mennä nukkumaan.


Huumoria Sudenpesän aamiaisravintolan ikkunassa.


Sudenpesä

Aamun lämpötilassa oli jo selkeästi havaittava muutos parempaan suuntaan. Sudenpesää ympäröivä vihreys sulki meidät jälleen sisäänsä, kun kiertelimme pari tuntia rikki räjäytettyjen mammuttibunkkerien seassa. Natsipäälliköiden ja Wehrmachtin kenraaleiden ajatusmaailma näkyi hyvin bunkkereiden koossa. Kun jollain Bormanilla oli varmasti kaikki pommit kestävä turvapesä, asuivat kenraalit Keitel ja Jodl erittäin kevytrakenteisissa betonitaloissa.


Pienempiä bunkkereita.

Hitlerin ja muiden päänatsien bunkkerit olivat järkyttävän kokoisia. Katossa 10 metriä teräsbetonia, seinissä 8 metriä ja sisällä lattiapinta-alaa pari tuhatta neliötä. Jokaisen suuren bunkkerin tuhoamiseen käytettiin 8 - 10 tonnia TNT:tä. Sudenpesän rakentaminen oli maksanut aikoinaan 36 miljoonaan Saksan markkaa. Nuo luvut kertovat, ettei paikassa ole mitään pientä. Jopa irti räjähtäneet bunkkerin kappaleet ovat massiivisia.


Hitlerin bunkkerin irti lentänyt seinänosa.

Naamiointivarustuskin oli massiivinen, bunkkereiden katoille oli istutettu puita valettuihin koloihin sekä ruohoa, puiden välissä roikkuivat naamioverkot, vartiointirenkaiden ympärille oli kylvetty tuhansittain miinoja, hampaisiin asti aseistetut SS-ukot väijyivät kolmessa eri ringissä ja idässä kompleksia suojasi kaksi järveä. Vaikka noilta ajoilta jäljellä ei olekaan muuta kuin raunioita, on se mielenkiintoinen kohde, jos aikakausi sattuu kiinnostamaan. Olihan siellä myös muistolaatta Stauffenbergille, vaikkakin paikkaa jossa epäonnistunut attentaatti tapahtui, ei voida täydellä varmuudella osoittaa.


Attentaatin oletettu paikka.


Sudenpesän portilla.


Sudenpesäntie.

Illaksi siirryimme kohti Oswiecimiä (saks. Auschwitz ). Otimme huoneen pienestä hotellista Katowicen läheltä hintaan 30 euroa. Näimme päivällä ohittaessamme suuren ruuhkan (koko Puola tuntui olevan yhtä suurta ruuhkaa, kiitos kapeille teille) ne motoristit, jotka kohtasimme Helsingin satamassa. Maailma tuntui taas pieneltä.
Suomalainen ylikuuliainen ajotyyli oli taas jäänyt päälle, kunnes seurasin miten reippaasti eräs puolalainen motoristi veti kaikista ohi. Hän ei juuri välittänyt sulkuviivoista tai muista esteistä, vaan ajoi aina ohitse mikäli tilaa riitti. Roikuin hänen perässään monta kilometriä ja tuon jälkeen, en hetkeäkään odottanut yhdessäkään ruuhkassa, kun splittailin ja ohittelin milloin liikenneympyrän korokkeilta, nurmikolta, oikealta ja vasemmalta ja väliin jopa väärällä kaistalla vastaantulevien autojen antaessa tietä.


Tosta keskeltä vaan.


Auschwitz - Krakova

Aamulla satoi sen ainoan kerran koko reissun aikana, emmekä jaksaneet laittaa sadepukua päälle, koska Auschwitziin oli niin lyhyt matka. Ajoin pitkin märkää tietä tasakaasulla kahdeksaakymppiä, kun pyörän perä luisti sivulle ja juuri kun olimme kaatua, pito palasi ja pyörä oikaisi itse itsensä. Olin ajanut tiehen maalatun suuren nuolen yli, joka oli märkänä jäänliukas. Toki tiedän, että tiemaalaukset ovat märkänä liukkaita, mutta että noin liukkaita!

Saavuimme Birkenaun portille. Tiesin, että paikka oli iso, mutta vasta paikan päällä sen pystyi ymmärtämään! Lähdimme kiertämään aluetta, Dachaun tyyliin joka paikka huokui saksalaista järjestelmällisyyttä ja jotain helvetinmoista pahanilkisyyttä. Kuten Sudenpesässä tapaamani puolalainen totesi, jokaisen vähänkään älykkään eurooppalaisen tulisi käydä täällä. Olen samaa mieltä. Kuolemantehdas olisi paikasta oikea termi kuin se tuttu tuhoamisleiri. Kiersimme kaikki kaasukammiot, sisäänottotalon ja palasimme judenramppen:ia pitkin. Aikaa tähän kului 1,5 tuntia, josta voi päätellä miten valtava alue on kyseessä. Juuri kun palasimme Birkenaun portille, juutalaissotilaiden delegaatio kävi tekemässä kunniaa Holocaustin uhreille. Jotenkin niistä sotilaista huokui, ettei heille enää koskaan vittuiltaisi.


Auschwitz Birkeunau II:n legendaarisesta portin ikkunasta otettu kuva Judenramppenia päin. Rampin päässä kaasukammiot molemmin puolin.


Judenrampen toisesta päästä kohti porttia.

Itse Auschwitz oli Birkenausta kolmen kilometrin päässä, jonka edessä oli täysi sirkus päällä. Pitsaa myytiin, maksullisia parkkipaikkoja ja infolappuja kaupiteltiin mitään häpeilemättä. Auschwitz I jäi heittämällä Birkenaun varoon, mutta näyttelyistä löytyvien kenkävuorien ynnä muiden matkalaukkujen määrä oli mykistyttävä. Paras paikka täällä oli leirin komentajan Rudolf Hössin hirttopuu. Jos kuolemantuomio näin laajoista rikoksista oli oikea tuomio, niin sen kruunasi sen toteuttamispaikka.


Juutalaisten säilyneistä valokuvista kameraan tarttui hilpeä voimailukuva.


Matkalaukkuja ja niihin turhaan kirjoitettuja osoitteita.


Hössin kaulakiikku.


Kaasukammio/krematorio I Auschwitzissa. Neljä muuta kammiota ovat Birkenaun puolella, mutta rikki räjäytettyinä.


Auschwitz.

Suosittelen kaupasta mukaan tarttunutta Miklos Nyiszli:n *I Was Dr Mengele's Assistant. Kirjasta on tehty myös elokuva (kirja oli tietysti parempi) Harmaa vyöhyke, The grey zone. Se löytyy youtubesta.


Krakova

Saavuimme iltaan valmistautuvaan Krakovaan, jonka vanhan juutalaisgheton kaduilla kiertelimme pyörällä etsien majapaikkaa kahdeksi yöksi. Törmäsimme syömästä tuleviin suomalaismotoristeihin, jotka neuvoivat meille oman majapaikkansa eräästä vanhasta talosta, jossa oli vielä yksi huone vapaana. Alue oli siinä mielessä mielenkiintoinen, että sen tapahtumia kuvattiin hyvin Spielbergin elokuvassa Schindlerin lista (Birkenaussa voi bongata leffan leirikohtausta varten korjatut junaraiteet portin ulkopuolella). Läheltä löytyi kuuluisa Schindlerin tehdas, Plaszowin leiri ja sen laidalta talo, jonka parvekkeelta Amon Goeth ampui vankeja, jotka eivät olleet riittävän ahkeria. Kävimme myös Krakovan keskustassa ja sattumalta Roosters baarissa, joka paljastui paikalliseksi Hooters:iksi. Krakova ei vedä Prahalle vertoja, mutta hintatason ja nähtävyyksien puolesta se on käymisen arvoinen paikka.


Oskar Schindlerin tehtaan portaat. Kuka muistaa tuon kohtauksen Schindlerin listasta, jota tämä kuva yrittää jäljitellä?


Juoppo Oskarin emalitehdas.


Amon Goethin parveke. Matkaa leirin kauimpiin reunoihin oli maksimissaan 300-400 metriä.


Krakovan vanhasta keskustasta.


Jatkuu...

[dnapekko]

[/QUOTE]
Alexandri majatalon baari oli pyhitetty tietysti moottoripyöräilylle. Sen katto oli naulattu umpeen kerhojen t-paitoja, seinät tapetoitu umpeen prätkä aiheisilla esineillä, käyntikorteilla, support tarroilla ja rekisterikilvillä. Olipa katon rajaan naulattu vielä rivillinen täysin palvelleita ajokenkiä, tuleville sukupolville todistusaineistoksi. Tiskin edestä löytyi tietysti ajokuntoinen Harley-Davidson, jonka renkaiden juuresta löysin hämmästyksekseni viroksi käännetyjä HD-miehen seikkailuita. Maailma on motoristille pieni paikka."[QUOTE]
Aleksandrihan on mitä oivin paikka tavata juopuneita suomalaisia motoristeja, ja niin mekin sellaisina esiintyessämme istuimme illan Ivarin, tuon seikkailukirjasi mainion eestintäjän kanssa. Juttua piisas sekä asiasta että vierestä. Enempi vierestä, mutta pitkään, ja aamulla olikin sitten perin surkeaa lähteä jatkamaan sateiselle Riian maantielle.
Jatkoa odotellen

[nostalgia]

Hauska kuulla, että Iivari on nenäkkäinkin mukava mies!

Osa 2

Puolan invaasio oli lähellä päätöspistettä ja kuten alkuperäiseen suunnitelmaan kuului, kävimme vielä tutustumassa Wieliczkan suolakaivokseen. Tähän ja kaikkiin muihinkin turistikohteisiin pätee, että paikan päällä tulee olla mahdollisimman varhain. Suuret turistilaumat pölähtävät bussilasteittain paikalle kello 10 - 11 aikoihin, jonka jälkeen ei ole kovin kivaa kenelläkään. Tästä suolakaivoksesta olin kuullut paljon hyvää, miten itse Kopernikus on käynyt siellä ja miten Tolkien sai sieltä innoituksensa kääpiöiden maanalaiseen kaupunkiin. Ja täytyy se myöntääkin, retki oli alkuunsa varsin mielenkiintoinen, mitä nyt jouduimme jonottamaan puoli tuntia kuumassa ilmassa ajovarusteiden kanssa. Kun vihdoin pääsimme sisään, laskeuduimme pitkin puisia portaita sisälle syvään kaivokseen. Aksentilla puhuva oppaamme alkoi selittää muinaisia suolan hankintatapoja, suolanlouhimiskeinoja ja demonstroi miten suolakaivos käytännössä toimi. Välillä vapaaehtoiset saivat maistella suolaista seinää, ostaa maanalaisesta kahvilasta kahvia ja suolakivestä tehtyjä koruja sekä kuunnella otsalamppuja väpäyttäviä kaivosmiessatuja. Sitten taas käveltiin, ihmeteltiin jotain patsasta ja saavuttiin uudelle kahvilalle pitämään ostostaukoa. Toiseksi paras hetki tutustumiskierroksessa oli, kun saavuimme suureen maanalaiseen kirkkoon, jonka louhimisessa ja koristelemisessa oli varmaan kulunut puhki aika monta taltan- ja vasaranvartta. Kaivoksesta ulospääsy kahden ja puolen tunnin kierroksen päätteeksi oli helposti kierroksen paras hetki. Ulkoilmassa eräs pariskunta ehti jo lyömään ylävitosta, mutta emme vieläkään saaneet lupaa poistua kierrokselta. Meidän piti vain kävellä uuden oppaan perässä jonnekin kontrollipisteelle kuittaamaan itsemme ulos. Sen verran tuota kärsimysnäytelmää olimme joutuneet kokemaan, että karkasimme välittömästi parvestamme vetämään pyörän luokse kypärää otsan ympärille. Hasta la vista Wieliczka, Unescon suojelukohdestatus ei näemmä olekaan laadun tae.


Wieliczkan suolakaivoksen kirkko. Jos tarkkaan tihrustat, voit erottaa seiniltä sinne kaiverrettuja raamatun kohtauksia. Täältä Tolkien varmaan sai innoituksensa Morianin kaivoksiin.


Slovakia

Etelä-Puolassa sijaitsee Zakopane, jonne emme olleet menossa, vaan sen vierestä kohti Unkarin auringonkukkien peittämää pampaa. Kuten kaikki tietävät, sieltä Alpit alkavat tai ainakin vihreät kukkulat, jossa motoristin on mukava kurvailla. Niin paljon aikaa oli hukkaantunut siihen kirottuun suolakaivokseen, että pääsimme vain lähelle Unkarin rajaa, kun pimeys jo vyöryi ylle. Löytämämme hotelli oli jälleen edullinen, ruoka oli hyvää ja paikallinen olut alati maistuvaa. Lämpötila oli vielä illallakin 28 astetta, joten millainen pätsi meitä sitten Bosniassa odotti?


Unkari

Meitä odotti epäuskottava näky. Moottoriteitä ja taas lisää moottoriteitä! Tie Budapestista kohti Zagrebia sujui nopeasti. Pysähdyimme huoltoasemalle tankkaamaan ja juomaan espressoa, tuota sukulaiskansamme kuuluisaa virkistysnestettä. Iloinen matkamieli väistyi, kun kassalla päivystävä muija ryhtyi huutamaan minulle unkariksi, koska en osannut tervehtiä häntä ymmärrettävästi. Tarjosin korttia kahvista ja bensiinistä maksuksi. Muija nappasi sen naama väärinpäin ja työnsi sen edessäni olevaan kortinlukijaan. Sen näyttöön ilmestyi tuttu Visa debit, visa credit - arvuutusleikki. Muija sanoi närkästyneenä ok tähän väliin, niin kuin käyttäisin laitetta ensimmäistä kertaa. Valitsin oikean vaihtoehdon ja painoin ok. Ruutu vaimeni ja sama arvuutusleikki tuli jälleen ruutuun, painoin heti ok uudestaan ja muija huusi tiskin yli OK, niin että korviin otti! Kone sylki kuitin pihalle ja lähdin pyörälle tunteet kuumottaen. Unkari vaikutti muuten hienolta maalta ja Balaton järvi ehkä tutustumisen arvoiselta bilerannalta, mutta täytyy opetella turistiunkaria, ettei bensa-asemalla pääse kassarouva räyhäämään.


Kroatia

Kroatian tullijonossa otimme kypärät pois päästä, koska naamasta saa näin paremmin selvää. Pyyhimme hikeä otsalta, lämpötila huiteli pitkälle yli kolmeakymppiä. Tullimies tarkasti passimme ja matka jatkui kohti Serbiaa, jota ennen tietysti erkanisimme etelään, kohti Bosniaa. Tämä Kroatian siivu käsitti pelkästään maksullista motaria ja seuraava muistikuva oli Bosnian rajalta.


Bosnia ja Hertsegovina

Tällä rajalla meiltä kysyttiin vihreää korttia ja minun passia syynättiin uv-valon alla. Muuta harmia rajalla ei sitten ollutkaan, jos peiliin keikkumaan laitetun kypärän asfalttiin putoamista ja siitä seurannutta visiiririkkoa ei lasketa. Jälleen ylitys sujui näppärästi, mutta Bosnian puolella meitä odotti hyppäys aivan erinäköiseen maailmaan. Autojonot tullissa ulospäin olivat pitkät, pari tullimiestä repi auki erästä autoa ja syynäsi sen koloja lamppujen ja peilien avulla. Kyltit muuttuivat kuin taikaiskusta kyrillisiksi, minareettitorni (eli persialainen kuuraketti paikallisten mukaan) seisoi tien vieressä ja yleinen infrastruktuuri loikkasi ainakin parikymmentä vuotta ajassa taaksepäin. Soitin tien varresta ystävälleni, että olemme tulossa ja sovimme Banja Lukasta tapaamispaikan. GS Adventure keräsi kiusallisen paljon katseita ja tien varresta jopa vilkuteltiin. Ilma oli pakahduttavan kuuma täysissä ajovarusteissa (Puolan episodit olivat vielä kirkkaana mielissä). Vihdoin saavuimme Banja Lukan keskustaan ja ystäväni ajoi skootterilla meitä vastaan, ilman kypärää, kuten paikallisilla oli tapana. Hän vei meidät heti terassikadulle ja käski lukitsemaan pyörän hyvin, sillä irtotavara lähtee nopeasti ohikulkijoiden matkaan. Jäimme pyörästä näköyhteyden päähän ja toden totta, sen ympärille kertyi heti muutama utelias tuijottelemaan outoa maatunnusta rekisterikilvestä.


Nyt ollaan pitkällä!

Ystäväni sukulaiset ja ystävät ottivat meidät lämpimästi vastaan. Juomaa tuli heti pöytään, josta oli vaikea kieltäytyä, koska oli niin kuuma. Syötyämme hyvää paikallista ruokaa ja keskusteltuamme, lähdimme ystäväni vanhempien maaseudulla sijaitsevalle talolle, jossa viettäisimme seuraavan yön. Matkalla sinne ajoimme pienen jalkapallokentän ohitse, jossa pikkupoikien jalkapallopeli pysähtyi kun he näkivät moottoripyöräni. Kuulemma Harley-Davidson olisi saanut nämä ihmiset vieläkin uteliaammiksi.


Ottomaanien rakentama linnoitus Banja Lukan keskustassa. Nykyäänkin äärimmäisen vihattu janissaari (paikallinen, kaapattu poikalapsi, jolle opetettiin Istanbulissa Islamia, Ottomaaneille uskollisuutta ja sotataitoja jne) hallitsi tuosta linnakkeesta tuhoten ja tappaen.


Jugoslavian aikainen panssarivaunu.


Banja Lukan laitamilta. Ystäväni sukulainen pyöritti kuvan ottopaikan lähellä kampaamoa, jossa naisväki sai ilmaiset päähieronnat ja kampaukset.


Maatila oli kuin unelma. Näkymä alas laaksoon, puista saattoi syödä luumuja, piikkilanka-aita kiersi tonttia ja suuri susikoira juoksi vapaana. Valitettavasti helle oli jatkunut jo monta viikkoa, niin ettei sieltä ollut juoksevaa vettä lainkaan. Vesimelonit syötyämme päätimme ajaa takaisin keskustaan kaverin vaimon asunnolle, jossa pääsimme tutustumaan lähemmin paikalliseen Nektar olueen. Paikalle tuli sama joukko sukulaisia ja ystäviä ja ilta jatkui melko myöhään. Sitä vauhditti tuliaiseksi tuotu Salmiakki viina, joka oli kuulemma hyvän makuista. Kuten aina noiden merkkien alla, koittaa se filosofinen hetki, jossa euforia ja järki lyövät kättä viimeisen kerran ennen usvaan vaipumista, välähti päässäni ajatelma. Jos ystäväni oli bosnialainen, mutta ei kroaatti eikä muslimi, niin mikä hän oli?
Hän vastasi, olen serbi, meinaatko lähteä?
En tietenkään, vastasin.
Olin ihmeissäni, että mitä väliä sillä on, olemme kumminkin ystäviä. Emme ole vain koskaan puhuneet tarkemmista kansallisuuksista, joten so what? Hän ymmärsi ja aloitimme erittäin pitkän keskustelun Bosnian sodasta, CNN:n ja BBC:n demonisoineista serbeistä (sotarikoksista 90% oli tosin serbien tekemiä) ja siitä miten koko paska sai alkunsa Ottomaaneista. Sain myös tietää miksi eräs pikkupoika vilautteli minulle kolmea sormea, kun ajoin hänen ohitseen. Se oli serbimerkki, kaksi veen muodostamaa etusormea olivat taas kroaattimerkki (niin minua morjestettiin pyörän päältä Kroatiassa). Näitä merkkejä kun vilautat väärässä paikassa väärälle ihmiselle, niin joku jakaa .ORG:ista tuttua road ragea. Keskustelu jatkui ja ilta sumeni. Valokuvissa heillä nousi vähän väliä kolme sormea, olimmehan Bosnian serbien hallitsemalla alueella (Republika Srpska). Hienoja ihmisiä, hieno ilta.

Seuraavana päivänä kävimme syömässä, tutustumassa paikalliseen bunkkerissa sijaitsevaan kamppailusaliin (jossa toki Serbian liput ja ikonit seinällä) sekä ostamassa matkamuistoja. Niiden kohdalla olikin vähän hiljaista, mutta sitten bongasin jonkun ultranationalistin pitämän (kuulin tämän vasta jälkeenpäin) krääsäkojun. Loistavaa. Nationalismista muuten sellainen huomio, että näissä maissa perussuomalainen intin käynyt leijonakorumies kuuluisi lyhyttukkaisia naisia pelkäävään äärivasemmistoon, jos sellaisia näissä maissa olisi. Myynnissä oli niin sotarikoksia kilpaa tahkonneiden erikoisjoukkojen pääkallolla ja serbikotkalla koristeltuja merkkejä ja suuri määrä ties ketä ärsyttäviä lippuja. Yksi t-paita tarttui heti matkaan. Siinä oli Bosnia Herzegovinan ex-pressa Karadzic ja teksti: se kuka minut vasikoi on kusessa. Hänhän jäi jo kiinni, joten eikun kassiin ja poliittisesti epäkorrektiksi huumoripaidaksi Suomeen. Serbit kommentoivat minun olevan hullu, varsinkin kun ostin erikoisjoukkojen viirit ja tarrat tuliaisiksi. Niissä luki: jumalaan luottaen, vapaus tai kuolema. Moton jälkiosa on äärettömän hienosti sanottu. Tuo jumala teema oli näissä maissa kovassa suosiossa. Banja Lukan kirkkoon oli tuotu marmorit Jerusalemista. Banja Lukan minareettia (joka räjäytettiin sodassa) rakennettiin arabien öljyrahoilla, Sarajevossa musliminaisille maksetaan 130 euroa kuussa burkhan pitämisestä ja miehille 300 euroa muslimiparrasta ja mistä lie viitasta. Yrittäkääpä arvata mistä rahat tulevat? Ristejä roikkui autoissa, niitä oli tatuoitu ihoon, ikoneja oli asunnoissa ja krusifiksejä roikkui niiden vieressä, vaikka loppujen lopuksi kukaan ei ollut oikeasti kovin uskovainen. Jos kirkkojenrakennuskilpailu oli päässyt lähtemään näin pahasti käsistä, kun muu infra kerjäsi nikkarointia, niin asioiden täytyi olla huonolla tolalla. "Väriä" osoitettiin kaikkialla *yhtä aikaa symbolein, graffitein, lipuin, sormimerkein ja ties miten. Paikka oli kuin valtava Jerusalem, viha juonsi juurensa satojen vuosien taakse, ihmisiä oli tapettu puolin ja toisin ties miten monessa eri sodassa. Jos täällä ei räjähdä seuraavien vuosikymmenten sisään, niin ei sitten missään.

Illalla meitä odotti vanhempien maatilalla makoisa kattaus. Vihannekset oli poimittu omasta puutarhasta, juusto oli valmistettu naapurinlehmän maidosta ja omista luumuista oli tislattu 80 prosenttista ruoansulatusjuomaa. Sen maku oli luokkaa hyi helvetti, mutta luumun maku tuli suuhun kymmenen minuutin päästä ähkäisystä. Olen nähnyt monta machoilevaa miestä, mutta ystäväni isä oli sieltä reteimmästä päästä (näissä maissa machoilu on normaalia lävähtävistä kädenpuristuksista alkaen). Hän purjehti paikalle kulmikkaat kasvot hymyillen, punainen lohikäärmepaita napaan asti auki, lapsen kämmenen kokoinen kultainen serbikotka ja yhtä iso krusifiksi kaulassa. Koko ajan hänen suusta tulvi naurua ja kysymyksiä moottoripyörästä (hän ei ollut koskaan sellaisen kyydissä). Sitten otettiin aseet esiin, naapurin sotaveteraanimies oli myös yhtä naurua. Olisin saanut tentata häntä uutta kirjaani varten, mutta en halunnut pilata hyvää tunnelmaa kyselemällä joukkomurhista, tappamisista ja muista ikävistä asioista. Mutta huumorimies hänkin oli. Hän oli räjäyttänyt 300 grammaa TNT:tä kaverini veljen häissä viime viikolla, kun niitä oli juhlittu 7 päivää ja 7 yötä. Äiti poistui pöydän äärestä ja suuttui (äidit suuttuvat aina kun aseet otetaan esiin), kun isä palasi pistoolilaatikoiden kanssa pöytään ja käsitteli niitä kuin lapsiaan. Hän poisti lippaan pistoolista, veti luistin, laukaisi tyhjät kohti kattoa ja ojensi pistoolin minulle. Se oli tsekkoslovakialainen puoliautomaatti. Kaikki miehet hymyilivät ja naiset katsoivat miten pikkupojat heräsivät eloon. Isä pudotti toisestakin pistoolista lippaan irti, laukaisi tyhjän ja ojensi sen minulle hypisteltäväksi. Annoin pistoolit takaisin ja isä lipasti niistä toisen. Hän pyysi minut kuistilta nurmikolle, ojensi pistoolin piippu taivasta kohden ja asettui taakseni. Ammuin kolme kunnialaukausta ruoan päälle. En suojannut kuuloani, otin tinnityksen vastaan raakana. Isä kehui ampumataitojani. Voisiko mies saada parempaa kehua toiselta mieheltä? Muut miehet nauroivat, äiti ei ollut vielä palannut talosta. Seuraavaksi isä tarjosi minulle toista pistoolia, hän halusi myydä sen minulle. Tarjous oli houkutteleva, mutta jos Suomessa Audi-mies menettää työpaikkansa feministejä tahallaan ärsyttäessään, niin mitä tapahtuu jos joku alkaa käydä laitonta asekauppaa serbien kanssa ja vieläpä (oletetun) muslimisiviilientappajan vieressä sille höhöttäessä? Moottoripyöräily siinä yhteydessä ei olisi kovinkaan loiventava asianhaara. Kieltäydyin tarjouksesta, mutta vein korvaukseksi isän ajelulle. Hän puhui hyvin saksaa, jota en valitettavasti muutama sanaa enempää osannut. Jokaisesta kiihdytyksestä hän nauroi takanani kuin pikkupoika ja huusi: langsam, langsam. *En ymmärtänyt mitä se tarkoittaa ja kiihdytin lisää. Ajelulta tultuamme sain tietää, että se tarkoittaa hiljempaa.


Ystäväni vanhempien talo maalla. Hääkoristeet vielä paikallaan veljen häistä, joka pelaa Englannissa jalkapalloa.


Tarjoilut maalla. Kuulemma "alles" piti syödä. Teimme parhaamme.


Ruoan päälle kolme kunnialaukausta kuuluvat asiaan.


Vasemmalta naapurin sotaveteraani/räjäytysmies (toi meille pussillisen jotain hedelmiä, joita en tunnistanut), minä, ystäväni ja ystäväni isä pistoolin kimpussa. Näiltä herroilta löytyy Kalashnikovitkin.

Pysähdyimme ennen kotitaloa mutkassa sijaitsevaan pubiin, jonka terassilla hän selitti muille maanviljelijöille mistä olin tullut ja serbimiehet onnittelivat minua saavutuksesta. Nektaria yritettiin myös tarjota. Täällä varmaan kaikki onnettomuudet johtuvat rattijuopumuksesta ja kypärättä ajosta. Teiden varret olivat olleet jo monta maata täynnään ristejä, mutta vasta täällä Bosniassa teiden varsissa oli hautakiviä, joihin laserilla oli kaiverrettu vainajien kasvokuvat. Siirrymme lopulta (20v sekkutytön kyydityksen jälkeen) *kaupunkiin juhlimaan ystäväni serkun kotiin, jossa naiset olivat valmistaneet meille ruokaa. Hänen sotaveteraani-isänsä kehui peukalo pystyssä suomalaisen salmiakin makua. Hieno ilta, hienoja ihmisiä.


Kroatia

Huomasimme yllätykseksi, että ystäväni ja meidän matkasuunnitelmamme osuivat yksiin, joten lähdimme seuraavana aamuna aikaisin kohti Kroatian rannikkoa, me pyörällä, he autolla. Tie mutkitteli parhaansa mukaan kallioiden välissä kosken varrella, jossa oli juuri pidetty joku suuri kansainvälinen koskenlaskukilpailu. Vuorten jälkeen tulimme suureen laaksoon, jossa oli paljon poltettuja taloja. Hetki oli unohtumaton, pyörä kävi matalilla kierroksilla, niin että tuulen humina kypärässä oli ainoa taustaääni. Joka paikkaan minne katsoi, näki tuhottuja taloja ja piharakennuksia. Ymmärsin heti mistä oli kyse, sillä olimme aika lähellä Kroatian rajaa. Kroaatit olivat ajaneet täältä jonkun porukan helvettiin, ehkä kirjaimellisesti. Sen pystyi melkein haistamaan. Seuraavalla huoltoasemalla kuulin, että serbimaanviljelijät olivat olleet tällä kertaa kärsijöinä, eivätkä he ole enää palanneet. Erään ystäväni ystävän isä käveli täältä 6 päivää metsiä pitkin takaisin Banja Lukaan. Jos hän olisi liikkunut teitä myöten, hänet olisi tapettu. Serbit tykkäsivät puhua muiden tekemistä sotarikoksista heitä kohtaan, varmasti sama juttu joka porukan kohdalla.


Banja Lukasta lähdettyä bongailimme monta juuri pystyyn polkaistua "persialaista kuurakettia". Kupari loisti vielä kirkkaana. Tuo jos kestää pystyssä sata vuotta niin hyvä on.


Vuoristopuron varrella mutkitteleva tie.


Samalta tieltä. Tuli deja vu, samanlainen tie on jossain vaiheessa Kautokeino - Alta välillä. Maailma on pieni paikka.


Bosnian sodan ikäviä arpia.


Jotenkin karmivaa, että naapurikroaatti pystyy vähät välittämättä viljelemään entisen serbinaapurin mailla ja hänen raunioinsa varjossa. Jollain lailla tuolla käyneenä ymmärtää muslimien ja kristittyjen vihanpidon, mutta katolilaisten (kroaattien) ja ortodoksien (serbien) rähinä menee hilseen yli. Vankka osoitus taas jälleen siitä, miksi uskonnot tulisi poistaa nykymaailmasta. Bosniassa käymätön Slayerkin on sitä mieltä.


Kuva "häädettyjen laaksosta". Tuolla tiellä toimi sodan aikaan varalentokenttä ja sen vieressä vanha sotilastukikohta. 180 km/h kellotin, oli sen verran pomppuinen kiitorata. Simossa on tasaisempi.


Kroatian rajaa lähestymässä.


Annoin kamerani ystäväni vaimolle, joka nappaili meistä ajokuvia sekä rajaa lähestyessä kuvia tullirakennuksesta. Hänelle selvisi aika äkkiä mitä sellaisille kuville tapahtuu. Onneksi Kroatian tullimiehet eivät poistattaneet kaikki kuvia. Harmi oli siis vähäinen, mutta takajarrusta kantautuva laahausääni ei ollut. Takajarrupalat olivat nimittäin kuluneet loppuun, olisipa itse pitänyt tarkistaa moinen seikka, eikä luottaa vain merkkiliikkeen huoltoon. Ongelmahan ei ole kummoinen jos on tavallinen jarrusysteemi, mutta kun GSA:ssa on integraalijarrut. Oli siis aika harjoitella oikein urakalla moottorijarrutusta.

Lautta porhalsi pitkin Adrianmerta Splitin edustalla sijaitsevalle Bracin saarelle. Grillasimme nahkaa Bol beachillä, kauhistelimme hintatasoa rantabaarissa, viskoimme toisiamme mereen kahden miehen voimin ja vietimme hauskaa 3 päivää. Maisemat saaren kalliota kiipevältä jyrkännetieltä olivat niin hienot kuin vain 38 asteen lämmössä kirkkaan meren yltä voivat olla. Kun lähdön hetki koitti, eräs uusista serbiystävistämme melkein kyynelehti. Hieno reissu, hienoja ihmisiä.


Katsokaa tuota vettä ja itkekää kyynelittä. Minä itken mukana.


Oo Las Palmas, oo Las Palmas, Sun luoksesi lämpimään. Eikun oo Bracin Bol ranta.


Bracin saaren vuoristotieltä. Jos joku kukkahattu lukee tätä, niin moikkaisitko motoristille noissa varusteissa, kun lämpöä on 38 astetta? Itsekään en kyllä moikkais, ettei suomalaisten motoristien maine ulkomailla ryvettyisi.


Bol beach oli vähän liian Las Palmas, joten ajoimme saaren toiselle puolelle eräälle pikkurannalle hyppimään muurilta veteen. Vesi oli niin kirkasta, että pohjaan näki tuolta muurin päältä, vaikka keskellä vettä oli 5-6 metriä. Loikka piti olla kohdallaa, koska aivan reunassa vettä oli kainaloon ja edessä näkyvän veneen kiinnitysnaru meni perästä viistosti pohjaan. Itse hyppäsin siihen kerran ja jalasta tihrutti vielä kotimatkankin jälkeen verta.


Kroatia - Slovenia - Italia

Kartasta katsottuna moottoritie kulkee meren tuntumassa, mutta maksullisia motareita ajellessa ei merestä näy pilkahdustakaan. Slovenian läpäisimme muutamassa tunnissa, maasta ei jäänyt mieleen kummempia tuntemuksia. Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän olisi pitänyt majoittua jonnekin Venetsian lähelle ja käydä seuraavana päivänä katsomassa kelluvaa kaupunkia. Ylimääräisen päivänvietto Brac saarella kuitenkin nipistivät tuon mahdollisuuden pois, meidän vuokrakämppä Cap Martinissa odotti päivän päässä. Oli jo pimeää, kun aloimme etsiä yösijaa itsellemme Venetsian selän takaa. Joka paikassa oli aivan helvetilliset ruuhkat. Jos ajoimme pieneen kylään, joka risteyksessä muodostui lähes kymmenen auton jonot, vaikka kello oli jo yksitoista. 90 euron hotellin ovien edessä pyörähdettyämme, löysimme mielestämme erään pienen kylän, josta saattaisi löytyä edullinen yösija. Hämmästyksemme oli suuri, kun kylästä löytyi neljä suurta hotellia vieri vieressä ja jokaisessa yö maksoi 100 euroa! Väsymys ja vitutus oli sitä luokkaa, että maksoimme hinnan pitkin hampain.

Olimme jossain Padovan lähellä. Huomenna meidän pitäisi etsiä BMW huolto Veronasta, jotta saisin jarruttaa muullakin kuin moottorilla. Navigaattorilla löytäisimme Veronan bemariliikkeen, olimme siis saapuneet Länsi-Eurooppaan ja ensimmäistä kertaa TomTomin kartoille.

Jatkuu...

[nostalgia]

Viestin kuvarajoitus pakottaa laittamaan nämä kuvat erilliseen viestiin...


Kuva samasta rannasta. Oikeaan laitaan menevä vesi ei ole joki, vaan käsin kaivettu pienvenesatama. Siinä ystäväni oppi lapsena uimaan. Sota-ajan hän vietti ulkomailla ja kuulemma oli muiden serbien mukaan onnekas, ettei joutunut olemaan silloin Bosniassa.


Saaren vuoristotieltä napattu kuva uimareissun jälkeen, auringonlaskun aikaan.

[OLd Skuul]

Vau.
Aikas mahtava reissu on ollut.
Siellähän oli kunnon reipasta isänmaallista porukkaa.
Näinhän se pitäisi olla Suomessakin.

[nostalgia]

Osa 3

Italia

Veronan bemariliike oli tietenkin suljettu kesän ajaksi, mikä päästätti muutaman tuhannen tulimmaista. Ikkunan takana pyöriä oli myös pällistelemässä eräs italialainen motoristipariskunta, jonka kanssa huomasimme ikkunaan teipatun lapun päivystävästä BMW-huollosta. Jes! Emme millään löytäneet navigaattorista huollon osoitetta, koska lappuun oli hiukan epäselvästi merkitty mistä kaupungista sitä pitäisi hakea. Italian mies tuli avuksi ja kertoi, että se löytyy Gardajärveltä. Hän kysyi sitten, että mikä pyörääni vaivaa ja osoitin pyöräni perää samalla takajarrusta englanniksi selittäen. Hän ei ymmärtänyt englantia, vaan matki sormillaan pyöriviä rattaita, johon vastasin viittomalla jarrupalan työliikettä. Hän ei ymmärtänyt sitäkään, mutta kiitimme vuolaasti jelpistä. Avuliaat ihmiset ovat moottoripyörämatkailun rikkaus.


Italian iloiset motoristit.

Mutta valitettavasti Gardajärven päivystävän BMW-pajan edessä portti oli visusti kiinni. Meidän olisi pitänyt ottaa paperiin kirjoitettu puhelinnumero ylös ja ilmeisesti herättää asentaja keskellä päivää koisimasta. Naapurin polkupyöräliikkeen mies yritti kaikkensa auttaakseen meitä, mutta emme saaneet päivystävää huoltomiestä kiinni, koska portissa ollut puhelinnumero ei ollut voimassa tai jotain sellaista sieltä automaattisesti italiaksi lausuttiin. Joten eikun pyörän selkään ja kohti Cap Martinia moottorilla jarruttaen.

Kartasta katsottuna Ranskan Rivieran rantatie on melko suora. Tie oli ehkä vaarallisin koskaan ajamani tie. Yhdistettynä italialaiseen ajokulttuuriin, kapeaan tiehen, 50-70 (kpl) tunneliin, kymmeniin siltoihin ja ilmaan yhteenkään suoraan, se oli moottoritienopeuksilla melkoisen rasittava kokemus. Rivieran läheisyyden huomasi kalliiden autojen ilmestymisestä. Varsinkin Ranskan rajalla - kun jouduimme jonottamaan (tai muut joutuivat) motarimaksupömpeliin - autojonoja splittaillessa näki erittäin hienoja urheiluautoja. Kaksi päällä matkavarusteinen ja alulaukkuinen GSA ei välillä meinannut sopia autojonojen välistä, jos autot olivat lähekkäin toisiaan. Pari kertaa jouduin pysäyttämään pyörän ja ajamaan erittäin hiljaa, etten olisi kolhaissut autoja. Muuten tuli ajettua se pari kilometriä mukavasti, mitä nyt mustan Ferrarin kohdalla tanko vähän woplautti.

Maksupömpelin luokse tultaessa ajoin kahden HD-häiskän perään, joilla molemmilla oli uudet pyörät. Toisella oli kerholiivit ja molemmilla tunnollisesta alkoholiharrastuksesta kertovat naamat. Liivittömällä kaverilla roikkui Road Kingin sivulaukun takahihnasta käsivarren mittainen jakoavain. Itse laitan joku päivä takaboksin taakse retkikirveen, koska autoilijat arvostavat retkeilijöitä.


Bongaa kuvasta huomattavan suuri jakoavain.


Italian puolelta samaiselta Rivieran kalliomotarilta. Lämpöä varmaan 34 astetta.

Ranska

Meillä oli viikoksi käytössämme asunto Cap Martinista, joka sijaitsee aivan Monacon naapurista. Mielestäni Ranskan Riviera on suhteellisen turha paikka, jossa on ahdasta, kiviset rannat ja hyvin usein Suomeakin kalliimmat hinnat. Jyrkänteelle rakennettu kylä tarjosi tietysti hienot merimaisemat, mutta itse rannan tuntumassa oli vain muutama kortteli tasaista maata. Mopoja ja skoottereita oli niin paljon, ettei suuren moottoripyörän parkkeeraamiselle tahtonut löytyä tilaa. Motoristille rannikko tarjoaa kapeita ja mutkaisia teitä sekä haastavia skootterikuskeja, joiden perään en uskaltanut lähteä ajamaan. Skoottereilla ajetaan oikeasti todella kovaa ja ohi mennään vasemmalta ja oikealta. Eräs tällainen skootteri oli tällätä kylkeen, kun olin kääntymässä vasemmalle. Toinen naisskotoristi oli vetänyt rantatiellä nurin, ambulanssin pillit ulisivat ja verta virtasi jalasta. Nizzassa taas autoilijanainen oli peruuttaa liikennevaloissa päälle, kun hän aloitti yhtäkkiä parkkeeraamaan. Pistin torven soimaan, auto pysähtyi ja nainen alkoi kälättää sivuikkunasta. Kehoitin häntä suomeksi katsomaan taakseen seuraavalla kerralla, suomella pärjää joka paikassa. Tuolla ajaessa liikenne oli villimpää kuin missään muualla Euroopassa ja siellä varmasti sattuu ja tapahtuu.


Cap Martinin lahtea.


Mentonin rannalla.

Nizzasta internetin avustuksella löytyi BMW-liike, jossa siestan päätyttyä pyörääni vaihdettiin puolessa tunnissa takajarrupalat sopuisaan hintaan. Minun olisi pitänyt vaihtaa ne ennen lähtöä, koska vedin sen verran reippaasti 30 tkm:n huollon yli. Olinhan jo ennen reissua vaihtanut itse öljyn, suodattimen sekä ilmansuodattimen (josta kaatui hiekkaa käännellessä, arvatkaa paraniko tehot?).


Monaco

Monacossa kävimme ottamassa aurinkoa paikallisella uimarannalla ja katsomassa miten rahalla saa ja Ferrarilla pääsee. Monacossa ei muuten asu yhtään persaukista ihmistä, erään 40 neliön yksiön hinnaksi oli ilmoitettu 1,5 miljoonaa euroa. En tiedä saako sillä jo Monacon kansalaisuuden, mutta jos saa, niin formulakuljettajan tuloilla se pitkässä juoksussa varmasti kannattaa. Sen verran formuloita olen katsellut, että katurataakin yritimme käydä ajamassa. Lähtösuoran ruuduissa piti tietysti ottaa poseerauskuva, josta ampaisimme hitaasti ruuhkan mukana kuuluisaan ylämäkeen. Perässä tuli valkoinen Lamborghini, jonka V12 moottorin murina peittosi heittämällä Harleyn lötkötyksen, Ducatin ulvahdukset ja Bemarin sirinät. Mahtava kotilo! Ylämäen jälkeen tulimme ilmeisesti "kasinon mutkaan", koska kasino oli edessämme sekä kaksi kappaletta mutkaa. Ajoin niistä toiseen, jonka oletin sitten vääräksi, joten vedin uukkarin ja ajoin toiseen. Siinä seisoi tärkeän näköinen poliisi, joka heristi meille sormea ja näytti kääntymään ympäri. Käänsin pyörän, koska en ollut varma, johtuiko se uukkarista vaiko siitä, ettei sinne toiselle tielle ollut asiaa motskarilla. Siksipä käänsin pyöräni uudestaan ja ajoin poliisin nenän edestä oletettuun kasinon mutkaan. Siitäkös punatukkainen poliisisetä kimpaantui! Pilli ujelsi ja poliisi käveli topakoin askelin meitä kohti ja heristi ilmassa kahta sormea. Käänsin pyörän ja poliisi näytti sormillaan naama punaisena, että olimme rikkoneet hänen sanaansa kahdesti ja otti oikealla kädellään pistoolinsa kahvasta kiinni. Mitä vittua, eikö auktoriteetti riitä, kun pitää aseesta tarttua kiinni ja jostain viattomasta liikennerikkomuksesta? Kukkahatut rakastuisivat tähän maahan, jos he vaan pystyisivät koskaan nielemään motoristien mainetta pilaavien skotoristikuskien murhanajoa. Poliisin heristelyn ansiosta emme jaksaneet enää lähteä etsimään sitä katurataa (joka pitää osata ulkoa), joten ajoimme pois liipasinherkästä Monacosta.


Monacon liepeiltä.


Puutetta tasaisesta maasta. Tuo valkoinen talo on täynnä uurnia. Perinteisiä hautausmaita ei nähtävästi ole.

Kyllähän siellä oli hienoja autokauppoja, autoja ja kalliita jahteja satamassa, mutta eipä tuota osaa kadehtia. Prinssi Rainierin tjsp. autokokoelmaa olisi ollut kiva käydä katsomassa, mutta 16 euroa kahdelta hengeltä tuntui silloin paljolta, kun emme ole niin paljon autojen perään. Eikä nainen kyllä moottoripyörienkään. Eläintarhassa kävimme katsomassa virtahepoa ja apinoita. Sekin oli jouduttu jyrsimään rinteeseen, koska Monacossa ei ole kuin yksi kortteli tasaista maata. Paljon melua tyhjästä.


Cap Martin - Monaco tie leveimmillään.


Maisemakuvia oli hiukan hankala ottaa, koska kapealla tiellä ei ollut pysähtymispaikkoja.


Ihan Monacon vieressä.


Virtahepo Monacon eläintarhassa.


Huomaa suuhun lentävät keksit.


Apinalla oli ihan sama ilme kuin mulla aamulla.

Naisille riviera tarjosi tietysti auringonottoa ja kuulemma suhteellisen hyviä shoppailumahdollisuuksia, mutta Bosnian ystävien kanssa vietetyn ajan jälkeen, paikallaan makaaminen oli itselle järjettömän tylsää sekä puuduttavaa. Olin erittäin tyytyväinen, kun lähdimme rannikolta kohti alppeja, jossa reittisuunnitelma veisi meidät monen alppipassun ylitse. Joten eikun kamat kasaan, täydet ajovarusteet pitkästä aikaa päälle ja pyörä haukkomaan henkeä kahteen ja puoleen kilometriin.

Jatkuu...

[nostalgia]

Viimeinen osa

Alpit, Saksa ja Puola

Ajamisen kannalta reissun paras hetki koitti, kun lähdimme pois Välimeren rannalta kohti Alppeja. Lämpötila laski heti, kun matkaa oli taitettu vasta parikymmentä kilometriä. Loputkin ajokamat täytyi laittaa päälle, vaikka rannikolla oli ollut liki kolmekymmentä astetta lämmintä. Alpit tavallaan kaatuvat Rivieran kohdalla Välimereen, joten mainiot mutkatiet alkavat lähes välittömästi, kun sininen ulappa jää selän taakse. Ensimmäinen serpentiinitie kulki suhteellisen matalalla, mutta seuraava nosti meidät jo huomattavasti korkeammalle. Pysähdyimme syömään eväitä passon korkeimmalle kohdalle ja ihailimme alapuolella kurvailevia silmukoita.


Mutka...


...ja miten se advenrurella taitetaan.


Matkalla ylös.


Ylhäällä.


Kahvittelemassa.


Samalta paikalta.


Sama passu toiselta puolen.


Matkaa jatkettiin reilua vauhtia aina Col du Galibierille (2,645m) asti, jossa maisemia tuli ihailtua kahvikupposen ajan. Täytyy sanoa, että Galebierille nouseminen jäi hyvin mieleen. Korkeutta oli kiitettävästi ja ilmakin kylmeni noin 10 asteeseen, mutta onneksi aurinko jaksoi edelleen paistaa. Lunta näkyi huipuilla ja näkymät alas laaksoon olivat toki huikeat. Tämä oli moottoripyöräilijän paratiisi. Illan viimeinen passo oli Little St Bernard Pass (2188m). Motelli reitin huipulla oli täynnä, joten löysimme ennen Mont Blancia sopivan gästhousen. Molemmille suurille passuille oli päivän mittaan polkenut useita polkupyöräilijöitä, joiden sinnikkyyttä oli pakko ihailla. Aikaisempina vuosina passut palvelivat myös Tour de Francen kilpailureittinä. Nousu oli täynnään asfalttiin maalattuja kannatusviestejä eri joukkueiden pyöräilijöille. Pariin tonniin kiipeäminen polkupyörällä on järjetön suoritus, varsinkin kun nousua on pari kymmentä kilometriä ja jyrkimmät kohdat ovat sellaisia, joista talvella ilman ketjuja ei varmaan pääse ylös. Rajua touhua!


Nousemassa Galebierille.


Galebierin tieltä, josta näkyy tuloreitti.


Huipulla 2645 m.


Laskeutumispuoli.


Little St Bernard Pass.

Toisena päivänä töräytimme Great St Bernard Passolle (2469m), jonka huippu oli ihan pilvessä. Tämähän on se ylitys, josta Julius Caesar ja Napoleon ovat kulkeneet. Tuolta aiemmalta Little St Bernard Passilta paineli yli taas Hannibal. Tämän huomattavasti suuremman passun huipulle kulki myös eräs pärräpariskunta, jonka kyydissä istunut nainen oli pelkissä shortseissa ja ajotakissa. Se oli kahdeksan asteen sumussa kiitettävä suoritus. Huippukahvilan vieressä oli pari krääsäkojua (oli niitä muillakin huipuilla), joissa myytin bernhardinkoira pehmoleluja, jääkaappimagneetteja ja totta kai laukkumatkamotoristin himoitsemia karavaanaritarroja. Itse kahvilassa oli mielenkiintoisia valokuvia talven lumitilanteesta. Lunta on joskus ollut räystääseen asti ja tietä on puskettu auki telaketjuauralla, joka näytti puskevan tietä erittäin jyrkkään lumirinteeseen. Kyllä siellä tuli heti sellainen fiilis, ettei Sveitsissä ei paljon kannata luonnon kanssa pelleillä. Kesällä voi hiukan kaahailla ja kokeilla saako adventuresta jalkatapin maahan serpentiinimutkassa. Kengänkärjen sain ja sekin tuntui sillä varustuksella reteältä.


Great St Bernard Passon seinämä, jonka huipulle johtavan tien kärki on menossa pilveen.


Pilveen ajo hiukan lähempää. Toiselta puolen laskeutuessa joku valokuvaaja otti kaikista ohiajavista kuvan ja mainosti kyltillä nettiosoitetta, joista kuvan voisi tilata.


Jostain passolta.


Alamäkikurvailussa oli muuten hurjan hauskaa ohitella autoja, karavaanareita ja muita moottoripyöräilijöitä. Kerran saimme itsekin toimia pujottelukeppinä, kun laaksoa pitkin ajellessamme ohitse pyyhälsi Italian bemarikerho ja he eivät olleet mitään sunnuntaipappoja. Yritin pysyä perässä, mutta leikki alkoi mennä sen verran vauhdikkaaksi, että sillä kertaa tottelin kypäräpuhelimesta kantautuvia kehoituksia jättää peli kesken. Eräässä sveitsiläiskylässä oli meneillään joku vanhojen Hondien kokoontumisajo. Jokaisella ukolla oli nahkahaalari mallia Jarno Saarinen ja pyörät olivat jotain 750 kuutioisia jurakauden kyykkäreitä. Silmiin pisti laitteiden alkuperäinen kunto ja se, että niitä oli rivissä varmaankin parikymmentä samanväristä. Samaisen kylän vanhat puurakennukset olivat myös ilo silmälle. Mustaksi ajan maalaamiin talojen päätyihin oli taidokkaasti kirjoitettu ties mitä mieltä ylentävää, valkoisia goottitekstejä ja suurin alkukirjaimin. Niitä taloja näki useissa postikorteissa.

Furkapass (2436 m) alkoi jo tuntua hyvänlaiselle pakkopullalle, varsinkin kun huipulla oli pilviä. Mahtavaa mutka-ajoahan sekin oli, mutta pari suurempaa passua per päivä olisi ollut optimi, mutta aikataulusyiden vuoksi se oli mahdotonta. Maisemat olivat jälleen kerran todella mahtavat. Grimselpass viereisellä seinällä pisti harmittamaan, sillä siellä missä on serpentiinitie, siellä on motorradmiehen mieli. Eikun passua alas pujottelemaan umpisumussa sähkölangan takana hölmöttäviä lehmiä ihmetellen ja kohti viimeistä eli Oberalppassoa (2044m). Sieltä ei ole muistikuvia, paitsi että oli kiire etsimään gästhousea ennen illan pimentymistä. Tämän päivän reitillä oli vielä muutamia pieniäkin serpentiiniteitä, mutta ne unohtuivat heti reissun jälkeen. Sveitsi kalleudestaan huolimatta on täydellistä motoristimatkailijan taivalta, mutta jossa on otettava huomioon, että passujen tuhertaminen syö melko tavalla aikaa, eivätkä linnuntiekilometrit juuri rullaa. Saatikka jos haluaa vielä käydä Liechtensteinissa ostamassa karavaanaritarran.



Furkapass häämöttää.


Furkapassoa kiipeämässä, taustalla Grimselpass.


Furkapass.


Furkapass huipulta, oikealla Grimselpass.

Tuolta jostain hurautimme Hohenschwangauhun, jossa päivystää legendaarinen Neuschwanstein linna, Saksan kuvatuin rakennus. Tämähän on se pytinki, jonka hullu kuningas Ludwig II pystytti ja tuhlasi kaikki valtionsa ja muiden rahat. Se mitä sinne on sitten saatu, on todella näkemisen arvoista, vaikka varmaan sadasta huoneesta vain 14 on valmiita. Mutta jos hullu poltti aikoinaan rahaa, niin palaa sitä itselläkin, kuten pääsymaksuun ja sisäänpääsyä odotellessa maailman kalleimpiin kahveihin. Odotusalueen kahvila pyysi kahvista ja vedestä yhteensä 7 euroa 20 senttiä! Kolme euroa luvattiin palauttaa, jos tuo Neuschwanstein linnan kuvalla varustetun kahvikupin takaisin. Kyllähän se harmitti, mutta kun siellä kerran oltiin ja toista kertaa emme olisi sinne menossa, niin itkienhän se maksettiin (kuppia emme ostaneet). Linna oli tosiaan älyttömän hieno. Wagnerin Lohengrin oopperasta ammennettu sisustustaide viestitti, että rakennuttaja oli tosiaan hullu. Joutsenia (niillä joutsenkuningas Lohering saapuu/katoaa vettä pitkin) oli kaikkialla. Ovenkahvoissa, vesihanana, maalauksissa ja posliinivaaseina. Joka paikka oli täynnään yksityiskohtia, niin että yhdessä huoneessa riitti katsottavaa vaikka miten moneen kertaan. Kuninkaan makuuhuoneen puutöitä paiskittiin neljääntoista timpuriin neljä vuotta. Sängyssä on enemmän yksityiskohtia kuin Norrtäljen voittajapyörissä yhteensä. Ludwig II ei nukkunut linnassa kuin 11 yötä, että melko kallista avohoitoa oli herralle järjestetty. Rakennusurakka päättyi siihen, että valtiolta olivat rahat loppu, lainaa oli otettu saman verran, Ludwig II julistettu hulluksi ja kaksi päivää sen jälkeen kuningas sattui hukkumaan. Jos ajattelee miten järjetöntä resurssien hukkausta keskeneräiseksi jäänyt linna aikoinaan oli, niin kyllä sitä tänä päivänä osaa kiittää. Ludwig II:n visiot olivat todellakin toteuttamisen arvoiset, harmi vain, että linna jäi sisustukseltaan niinkin kesken. Kaikki maailman ihmeethän ovat syntyneet, kun joku kuningas tai maanpäällinen jumala on kesken harppuesitystä kiljaissut, että huomenna jätkät rakennetaan maailman suurin pyramidi tai tapan kaikki. Nykyään tälläisten maamerkkien rakentaminen ei enää onnistu, kun pitää yhdessä päättää ja kuunnella änkyröitä.

Linnasta lähtiessä Alpit jäivät taakse ja adventure kiersi liki kahtasataa kohti pohjoista. Olimme matkalla Puolan Gdyniaan, jonne nopein reitti oli tietysti autobahnien kautta. Illan pimetessä otimme pienen hotellihuoneen, jossa tilitin miten Alpit ovat toinen kotimaani. Aamiaiselta palatessa ja kielellä bratwurstin mähmää kitalaesta kaapiessa huomasin vitriinissä ikiaikaisen merkin. Se oli rautaristi. Se oli liimattu tauluun musketinkuulan kanssa, joka oli löydetty tältä alueelta ja se oli siltä ajalta, kun Napoleon kävi tuikkaamassa Moskovan tuleen. Ostin sellaisen heti kokoelmiini.

Selvinkin päin vaikeasti lausuttava Puolan Szczecin oli rajakaupunki jonka kohdalta hyökkäsimme Puolaan. Vanhat salamasodan urat olivat vielä tallella, kun tähystin aroja adventurekampfwagenin ajoluukusta. Orjakansa seisoi lakit kourassa teiden varsilla ja heitteli kukkasia renkaidemme juureen. Totta se ei ollut, mutta Puolassa pitkästä aikaa ajo tuntui siltä. Mistä muuten johtuu, että Puola ja Saksa, jotka molemmat tuhottiin toisessa maailmansodassa, ovat kehityksessä näinkin kaukana toisistaan moottoriteiden osalta. Siinä missä Saksan autobahnat lasketaan tuhansissa kilometreissä, lasketaan Puolan motarit kahdella satasella. Liikennekulttuuri oli kyllä muovautunut olosuhteiden pakosta, autot menivät pientareelle ja huomioivat moottoripyörät erittäin hyvin. Aikaa tappaakseemme vierailimme muutamassa antiikkiliikkeessä. Ensimmäinen liike pursui runsaudenpulassa, pistimiäkin oli kahdesta eri sodasta. CCCP leimalla varustettu AK47 pistin tarttui mukaan kolmella kymmenellä eurolla. Seuraavassa liikkeessä ei ollut muuta militiaa, kuin sotilaskivääri, jota kauppias yritti minulle myydä. Selitin, että kivääri poikittain selässä ajaminen on vaarallista, jos tulee tiukka ohitus. Kolmas liike oli täynnä rihkamaa eikä ketään ollut paikalla. Kiertelimme tavaroita, kun sisään astui olemukseltaan Kazakhstanilaisen Boratin kaksoisolento. Hän tarjosi ensiksi meille karkkia lautaselta ja esitteli sitten aitoa pistintä, jonka terä oli ruostunut ruskeaksi piikiksi. Kuulemma hieno ja erittäin harvinainen. Miehen vilpittömyys ja silkka avuliaisuus saivat meidät katselemaan tavaroita, koska tuntui ettei täältä kehtaisi lähteä mitään ostamatta. Pitkä pyöriminen ja "ai mast pai militia pikoos everipadi äskin" hokeminen päättyi siihen, että mies antoi meille jonkun itä-saksalaisen mitalin ilmaiseksi. Se oli ainut tavara, josta olisin voinut maksaa jotakin. Ulkona Borat vielä tarjosi pihagrillissä paistumassa olevia makkaroita ja naiselle "juu meik toilet insaid if ju laik pliis". Kun emme jääneet syömään hänen kanssaan, hän tuli pyörälle kyselemään pyörän kuutioita ja huippunopeutta. Hän tiesi kaiken moottoripyöristä. "After harlei teivitson, peeämvee nampör van! Pat tis meipi petör foor polish rouds!" Lopuksi sympaattinen antiikkiliikkeenpitäjä antoi käyntikorttinsa, otti meistä valokuvan, kehotti turvallista matkaa ja jäi huiskuttamaan pihalleen. Täytyy sanoa näin kovana adventuremiehenä, että pitkään harmitti kun emme ostaneet mitään. Borat oli hieno mies!

Gdynia oli jo melkein pimeä kun löysimme ryöstöhintaisen hotellin, jonka respan eteen ketjutin pyörän lukkoon. Seuraavana päivänä ilmassa oli jotain outoa. Puolan liput liehuivat, sotilaita liikkui toisen maailmansodan aikaisissa ruskeissa univormuissa ja Gdanskissa oli Euroopan suurmiehet paikalla. Oli kulunut tasan 70 vuotta WW2:n alkamisesta. Harmitti, ettemme olleet moista tajunneet ja ajaneet parinkymmenen kilometrin päähän ihailemaan Operaatio Barbarossan juhlallisuuksia. *Päivä meni rannalla notkuessa, joutsenia ihaillessa ja ilta paikallista rantabaaritarjontaa vertaillessa. Lähtöpäivänä juttelimme satamassa vielä erään Norjassa asuvan suomalaisen kanssa, joka kertoi reteitä moottoripyöräjuttuja. Törmäsimme vielä laivassa mustaan mieheen, joka puhui erittäin hyvää Suomea. Hän oli yrittänyt lainata minulta lippuluukulla rahaa, kun hänen pankkikorttinsa oli kaput. En lainannut, eikä hän kantanut siitä minulle kaunaa. Vaihdoimme muutaman sanan ja sitten olikin aika mennä nukkumaan. Se olikin reissun toinen päivä jolloin oli satanut.

Tämän kaiken jälkeen tuntui huvittavalta, että Vuosaaren satamassa piti odottaa jotain opasautoa, ettei eksytä sinne. Huvitus johtui siitä, että reissun jäljiltä rinnassa oli karvoja enemmän kuin alppijakissa. Tulliin meitä ei pysäytetty, joten Bosniasta ostettu pistooli ja Puolasta ostettu sotilaskivääri olisivat tulleet kivutta rajan yli. Ensi kerralla olenkin sitten viisaampi ja duunaan adventureen peräkoukun, johon saan panssarintorjuntatykin kiinnitettyä, sillä koskaan ei tiedä milloin tykillä täräyttelyn tarve iskee.

Paras reissu ikinä!

[nostalgia]

It's good to be a King!


Sisäänkäynti.


Linnan pienoismallia oli lupa kuvata.


Jos haluaa linnasta paremman kuvan, niin täytyy kavuta vasemman puoleiselle vuorelle.


Alpeilla lehmien ylitystä odotellessa.

[JinX]

Kiitos! Oli tätä jo odotettukin.

[nostalgia]

4. kesän kesäretket
Unkarissa, Saksassa ja Puolassa
5256km ja 10 maata



Osa 1

R1200 GS Adventure oli joutumassa juuri takaisinkutsuhuoltoon missä siihen tehtäisiin jo toistamiseen ABS-yksikön jarruputken vaihto, bensapumpun fiksaus ja joku kolmas aktio jota en nyt muista. En tuosta hätääntynyt, vaan vaihdoin jarrupalat ja lisäsin hiukan moottoriöljyä, jolloin yllättävän kevyesti pakattu matkamuuli oli valmis Euroopan kierrokselle. Olimme emännän kanssa valinneet matkakohteeksi Unkarin Balaton-järven erään ystävän suosituksesta ja sinne siirtyminen tulisi taas tapahtumaan entisen itä-blokin halki. Joten niine eväine matkaan alas Eurooppaan.

Kuten joku saattaa tietää, että kirjani HD-miehen seikkailuiden eestintäjä Ivar Lasn asuu Pärnussa ja josta löytyy myös mukava mp-majapaikka/baari Alexandri pub. Viime vuonna harmittelimme, etten tajunnut ottaa häneen yhteyttä, joten lähetin Iivarille päivää ennen lähtöpäivää postia, että onnistuisiko mitenkään tapaaminen. En saanut vastausta, joten lähdimme kaahaamaan Helsinkiin mukavaa vauhtia ja lasissa oli jo eurooppalaiset lukemat. Olihan hyvä tottua kovaan ajoon jo täällä kateuden erämaassa. Ilmeisesti pyöräni profiili yllytti takaa-ajoon myös toisenkin GS-miehen, joka roikkui perässämme uskollisesti aina Turun pujotteluväylälle, jossa hän karisi kyydistä. Vaikka Suomessa oli helteistä kärsitty ties kuinka monta viikkoa, meidän lähtöpäivänä vettä tuli rajun kuuron verran, joka oli tavallaan lupaava lähtölaukaus pois täältä kaikesta. Tallinnan puolella aurinko paistoi, vaikkei lämpötila kivunnut hellelukemiin.

Pärnussa havaitsin, että Iivari oli laittanut tekstaria ja sovimme treffit iltamyöhällä pubiin. Siinä välissä ehdimme käydä tutustumassa Pärnun kaupungin vanhaan osaan, jossa ei tullut viime kerralla käytyä. Turistikierroksen päätyttyä ja illan pimennettyä istuskelimme baarissa, jossa näkyi todella tutun näköinen kasvo, mutten saanut päähäni missä olin häneen törmännyt. Asia selvisi minulle vasta aamulla kun näin miehen GSA:n. Mieshän oli tuttu Koskenpään tämän vuoden GS-meetingistä. Hetkeä myöhemmin Iivari soitti ja pyysi tulemaan ulos. Siellä odotti myös Iivarin kaveri, joka halusi nimmarin kirjaansa (hieman kiusallinen operaatio se kyllä joka kerta on.). Siirryimme tämän jälkeen pubiin kaatamaan voiton maljoja, joita ei mennyt ihan yhtä eikä kahta. Iivari on pesunkestävä biker, jolla tuntui juttua riittävän ja Suomen bikerskeneen oli ”old school” kontakteja. Kellon ollessa huolestuttavan paljon jätimme tyhjät juomalasit ja sata kerrottua tarinaa taaksemme ja erosimme lämpimin hyvästein.





Baltiassa ei muuta suurempaa pysähdyspaikkaa jääty katselemaan, vaan hurautimme suoraa päätä Puolaan. Siellä seuraamme liittyi pari ystävää, jotka olivat matkalla Tsekin Brnoon katsomaan MotoGP:tä. Toinen miehistä oli hiukan kovemman luokan ajomies, hän oli ajanut isojen poikien rautaperseen ja pyörän mittarissa oli iso satanen (jätän kertomatta tarkemmat tuntomerkit Brnoon tapahtumien vuoksi). Ehdotin miehille, että kävisimme seuraavana päivänä katsomassa Treblinkan tuhoamisleiriä, koska olihan se matkan varrella. Tämä kävi herroille hyvin ja jatkoimme paikallisten antimien maistelua.

Baltiassa



Treblinka kylän vieressä vuoden päivät operoinut natsien tuhoamisleiri oli sieltä rajuimmasta päästä. Toimintansa aikana leirillä murhattiin 800 000 – 900 000 ihmistä, eikä leirillä ollut muuta funktiota, kuten Auschwitzissä, jossa toimi sotatarviketehtaita. Niin kuin kaikki Puolassa ajaneet tietävät, pääteiden varsilla ihmiset myyvät sieniä, marjoja ja lyhyitä hameita. Viime mainitut marjatytöt olivat tällä kertaa 120 km/h nopeudesta katsottuna varsin korkealaatuisia, mitä nyt ampiaisten tulittaman visiirin läpi ehti nähdä. Sivuteille mentäessä Puolan tiestö muuttui todella huonokuntoiseksi. Vaikka pääteillä saattoi ollakin paripyörien painamia leveitä ja syviä uria, niin sivuteillä asiat olivat vielä huonommin. Treblinkaan emme päässeet ajamaan suorinta reittiä, koska läheinen silta oli remontissa, joten jouduimme heittämään 50 km kiertolenkin. Kun lähestyimme tuhoamisleiriä, tie muuttui suuriksi betonilaatoiksi, jotka oli kipattu peräkkäin ja joiden saumat yliajaessa pitivät samanlaista ääntä, kuin kiskojen päät junaradalla. Tien vieressä kulki se pistoraide, jota myöten tuhottavaksi lähetetyt ihmiset tuotiin leirille. Vielä tänäkin päivänä kun katsoo karttaa, näkyy Varsovasta lähtevän junarata, joka kulkee suoraan Treblinkan vierestä. Varsovan ghetto tyhjennettiin suurimmaksi osaksi sitä myöten.

Silta poikki oikealla ja kiertotie vasemmalle


Tuhoamisleiri




Ison muistomerkin kohdalla sijaitsi kaasukammio


Yhden avokrematorion paikka


Leirin johtaja keskellä


Leiriltä pois


Entinen pistorata leirille


Paikallista tietä



Auschwitz oli tähän leiriin verrattuna melkoinen turistirysä, paikalla meidän lisäksi oli vain kourallinen ihmisiä. Leiristä ei ole enää mitään jäljellä, koska SS hävitti sen vuonna 1943 ja istutti tilalle lupiineja. Ensimmäisen komentajan aikaan leiri toimi ”epä-ammattimaisesti”. Perille saapunut ”lähetys” pakotettiin suorinta tietä kaasukammioon ja kaasukammion takana olleet suuret ruumisvuoret ja polttohaudat olivat kaasukammioon menevien uhrien nähtävissä. Koska joukkohaudat olivat täyttyneet nopeasti eikä avotulella ehditty uusia ruumiita polttaa, lojui kaasukammion takana suuri röykkiö ruumiita. Kesäkuumalla ne alkoivat nopeasti mädätä ja niistä valui ruumiinnesteitä maahan, jota oli kasan lähettyvillä dokumenttien mukaan nilkkoihin asti. Mädän lemu haisi kilometrien päähän. Mutta uuden komentajan johtamana, tuhoamisleiri naamioitiin valerautatieasemaksi, reitti kaasukammioon naamioitiin kuusen oksilla ja tuoreet ruumiit poltettiin heti suurissa avokrematorioissa. Valerautatieasemalla oli juna-aikatauluja, kello jonka viisareita siirrettiin käsin oikeaan aikaan ja oli viittoja määränpäihin. Harhautuksesta huolimatta useat ihmiset arvasivat tulevan kohtalonsa ja heitä jouduttiin ajamaan ”himmelstrassea” myöten koirin ja ruoskin. Ensiksi sitä myöten menivät naiset ja heidän peräänsä miehet. Shoah-dokumentissa haastateltu SS-mies (löytyy youtubesta) kertoi, miten vuoroansa odottavat naiset tekivät usein ”himmelstrasselle” tarpeitaan silkasta kauhusta. Kaasukammion oven yläpuolelle oli maalattu suuri Daavidin tähti. Kaasukammiossa ei käytetty Zyklon B:tä, vaan pakokaasua joka tuli venäläisen panssarivaunun moottorista. Kuljetuksen aikana sairastuneet tai muuten heikkokuntoiset menivät sairaalaan, joka seinään oli maalattu punainen risti. Oven takana odotti monttu, jonka eteen heikkokuntoinen ihminen talutettiin, surmattiin niskaan ampumalla ja ruumis putosi tuleen palamaan. Näitä raakuuksia miettiessä voi sitten ihmetellä ihmismielen sairainta puolta, koska leirin entisen komentajan Franz Stanglin kodista löytyi valokuva-albumi leiriajalta, jonka kannessa luki ”elämäni parasta aikaa”.

Treblinkaa voi suositella oikeastaan vain niille, joita asia kiinnostaa ja heillekin siinä tapauksessa, että ottavat leirin historiasta selvää ennen sinne menoa, sillä leirillä on vain muistomerkkejä. Pistoraiteestakin on vain jäljellä ura.

Silminnäkijän kertomus leiristä
http://www.zchor.org/wiernik.htm

Arkipäivän kauheuksia tarjosi sitä vastoin puolalainen moottoritie. Ilmeisesti budjettisyistä varsinaisia liittymiä oli hyvin vähän ja kääntymiset suoritettiin vastaantulevan kaistan poikki. Joka kerta kun u-käännöstä tai tien poikki ajava rekka tai auto kiihdytti vauhdikkaasti kaistojen välissä olevaan reikään odottamaan kääntymisvuoroa, sai se sydämen loikkaamaan kurkkuun. Välillä kääntymistä helpottivat liikennevalot, jotka moottoritiellä ovat järjenvastaiset, sillä juuri tehdyn kiihdytyksen jälkeen valoihin tultiin melko voimakkaalla jarrutuksella. Jos pyörässäsi ei ole kunnon jarruja, niin kannattaa huomioida nämä äkkipysäykset (näitähän ”stauta” näkee joskus Saksankin baanoilla). Yövyimme Katowicen lähellä jälleen erittäin halvassa (30e) majatalossa, jossa paikallinen ruoka ja juoma teki hyvin kauppansa.

Ystävämme olivat menossa siis ensimmäistä kertaa katsomaan MotoGP:tä. Yli kolmeakymmentä huiteleva lämpötila ja tieto siitä, että paikalla saattaa olla 50 000 motoristia ja majoitukset täynnä sitä myöten sai ystäväni vähän nieleskelemään, sillä telttamajoitus tällä kelillä olisi yhtä helvettiä. Onnekseen he saivat junailtua tuttujen kautta varsin mielenkiintoisen majoituksen, johon palaan myöhemmin.

Terveisiä muuten niille Moto-GP:n matkalla kahdelle oululaiselle motoristille, joihin törmäsimme eräällä huoltoasemalla.

Unkarin liikennettä



Kun olimme eronneet ystävistämme Brnossa jatkoimme matkaa kohti Unkarin Balatonia. Matka Brnosta Bratislavaan sujui liukkaasti, sillä ajoin koko matkan 180 km/h taulussa. GSA ei ollut moksiskaan tuollaisesta vauhdista. Veszpremin nurkilla ilta oli sen verran myöhä, että majapaikkaan oli pysähdyttävä, mikä olikin onni sillä paikkakunnan ylle kohosi rajuilma, joka heilutti hiekkaparkkiin pysäköityä aagessua sen verran, että pelkäsin sen kaatuvan.

Aamulla etsiskelimme seuraavaa majapaikkaa Balatonfüredin lähellä olevasta camping-alueelta. Heti portilla kohtasimme pysäyttävän näyn. Neljän kymmenen paremmalla puolen roikkuva blondi yritti pumpata polkupyöräänsä ilmaa melkoisissa vaatteissa. Silikonirintainen nainen oli pukeutunut 30 asteen helteessä leopardikuvioisiin bikineihin, sukkahousuihin ja rantasandaaleihin. Suorin jaloin suoritettu pumppausoperaatio karautti rähmät välittömästi silmistä ja mielikuva kunnian päivistä haikailevasta eläköityvästä b-luokan pornotähdestä oli täydellinen. Nainen oli liikkeellä perheensä kanssa, vaikka äkkinäinen olisi kuvitellut, että hän olisi liikkeellä tarjoamassa tietynlaisia palveluita. Vaikka järvenranta campingalue olikin hintansa puolesta edullinen, emme viitsineet jäädä sellaiseen rysään.

Balaton häämöttää



Löysimme järven pohjoispäästä viihtyisän järvenrantahotellin, joka maksoi 60 euroa per yö. Hintansa puolesta se oli tuplaten mitä olimme joutuneet tähän asti maksamaan, mutta hotellin terassi sijaitsi kolme metriä järvestä ja veteen oli nikkaroitu mukava auringonottolaituri. Järvi oli todella kaunis ja matala. Järven syvin kohta oli 12 metriä ja pohja loiveni erittäin hitaasti, jonka vuoksi järvi on varsinkin lapsiperheiden suosiossa.

1. yö järven ympärillä vietetystä 5:stä yöstä


Perinteistä unkarilaista sapuskaa



Meanwhile in Brnoo...

Ystäväni olivat majoittuneet suhteiden kautta erään kaverin luokse, jolla oli hiukan erikoinen harrastus. Miehellä oli toisen maailmansodan aikaisia aseita ja saksalaisia univormuja. Kun miehet olivat ottaneet hiukan Slivovitsiä, täytti isäntä MP-40 konepistoolin eli Schmeisserin lippaan paukkupatruunoilla ja päräytti sarjan kerrostalon ikkunasta. Hetken päästä oli kuulemma puhelin soinut ja naapuri oli kysynyt, että sinäkö siellä taas ammuskelet. Seuraavana päivänä sama akti hoidettiin natsiunivormuun pukeutuneena ja kun kaverimme olivat lähteneet menemään asunnolta, oli kadulla ollut hylsyjä. Muutenhan tällainen reippailu on oikein mainiota puuhaa, mutta kun isäntä oli kommentoinut Treblinka leiriin toimintaa erittäin epäluuloisella sävyllä, niin oli alkanut vähän tökkimään.

Kun olimme grillanneet orvaskettä riittävästi Balaton järvellä, kävimme tutustumassa paikallista kidutusmuseota, jossa oli rankan näköisiä laitteita. Rauta neitsyt oli ärtsyn oloinen kaappi, eikä noitatuolikaan ollut ihan sieltä kevyimmästä päästä. Nalkuttaville vaimoille oli taas rautainen hattu, tiedä sitten auttoiko hellanarinaan.

Markkinoilla Balatonilla. Myytävänä oli myös natsi-saksan valtakunnanmarkkoja, jotka ostin pois, ettei joku hullu uusnatsi saa niitä haltuunsa. Vaihtokurssi oli todella huono.


Seuraavassa majapaikassa olimme yötä juuri saapuneiden ystäviemme kanssa, jotka saapuivat Brnoosta. He kertoivat millaista oli seurata MotoGP:tä, kun ohiajavat kisapyörät olivat menneet sellaista vauhtia, ettei tiennyt kuka kuskinpukilla hääri. Tulevan yöpaikan isäntä oli niin tuttavallinen, että ristin hänet paikalliseksi Josef Fritzliksi.Ukko esitteli majapaikkansa lattiasta kattoon, esitteli naiselleni kukat pihalta ja pyysi häntä jäämään pidemmäksikin aikaa! Vaikka ukko olikin ”liian ystävällinen”, tarjosi hän baarinsa meidän käyttöön periaatteella ”ottakaa mitä haluatte ja maksakaa lähtiessänne”. Ihan asiallinen käytäntö, josta Josefille selvät pisteet!

Ystävämme olivat yötä Josefin kellaribaarin sivuhuoneessa, josta otimme vähän vauhtia mennessämme uimaan tien toisella puolen olevalle maksulliselle uimarannalle. Balaton oli todella mukava kohde asfalttipölyä nielleille karskeille moottoripyöräilijöille, kuten me. Ja mitä pimeämmäksi ilta tuli, sitä karskimpia tunsimme olevamme. Ruoka ja juoma maistui, kuten laulussa sanotaan.

Aamulle tiemme erkanivat, kun aamukankeudesta kärsivät ystävämme halusivat lähteä ajamaan kovaa ajoa kohti Kroatiaa ja me jäimme vielä Unkarin sydämeen. Otimme pariksi yöksi majapaikan erään vanhan pariskunnan luota, jossa huone maksoi 26 euroa. He olivat oikein mukavia, tarjosivat tervetuliaisnaukut ja makkarat. Puhuimme kädet väsyksiin ja lotkottelimme järven rannalla, omalla privaattilaiturilla. Kun laskeuduin vihreävetiseen järveen tipahdin rappusilta jalkapohjat liukkaissa askelmissa sutien. Totta kai viiletin koko matkan kainalo puista kaidetta myöten, jolloin käteen tuli miehekäs ihokuorinta. Haava oli vähän hankalassa paikassa, kun ajamaan lähdettyämme nahkatakki hinkkasi tietysti siihen ja saatte vaan arvailla kuinka kauan kesti, ennen kuin tuo matkamuisto oli parantunut. Itse asiassa siinä on vieläkin arpi.

"Privaattilaituri" Balatonilla



Unkarista hurautimme Itävaltaan, jossa on erittäin mielenkiintoinen alppikylä nimeltä Hallstatt (http://en.wikipedia.org/wiki/Hallstatt). Kylä on arkealogisessa niin mielessä merkityksellinen, että puhutaan Hallstattin kulttuurista. Tuhannen asukkaan kylä on jyrkkäseinäisen järven rannalla, jossa on niin vähän tilaa rakennuksille, että itse kylään ei pääse kuin kävelemällä. Menimme syömään rantaravintolaan, josta näki miten jyrkästi järvenpohja katosi syvyyksiin. Paikalla olleet japanilaiset turistit laukoivat Canoneitaan ihastuneina, sillä vuoden 2010 alppikyläksi äänestetty paikka oli todella kuin postikortista. Kun söimme kaikessa rauhassa ja ihastelimme maisemia, lipui järvelle iso vene, jonka kyydissä oli iso tuuba-orkesteri, joka soitti jotain tuntematonta kappaletta. Hiukan aikaa sitä kuunneltuamme alkoi naurattaa, sillä bändi veti Lady Gagan Alejandroa. Fiilis oli jotenkin epäuskottava.

Kylästähän löytyy erittäin mielenkiintoinen hautausmaa, josta legendaarinen Doug Woethke raportoi pari vuotta takaperin. Koska maata kylässä ei juuri ole, haudattiin kyläläiset maahan kymmeneksi vuodeksi, kallo kaivettiin ylös, kuivatettiin, kiillotettiin, koristeltiin ja aseteltiin kryptaan. Nykyään kun on olemassa krematoriot, niin tämä kaunis tapa on jäämässä unohduksiin. Joka tapauksessa kuvat puhuvat paremmin kuin tuhat sanaa.


Täältä jatkoimme eteenpäin ja majoituimme erääseen gästhausiin, jossa reipasotteinen emäntä kantoi ruokaa ja juomaa samalla kun päästeli kovaäänistä rekkakuskinnaurua. Sieltä olikin helppo aamulla kömpiä ylös ja jatkaa matkaa Grossglocknerille, jonne saavuimme etelästä. Tarkoituksenamme oli nähdä ne murmelit, jotka jäivät omaa ymmärtämättömyyttä näkemättä kolme vuotta aikaisemmin. Tykittelin Gessulla Franz-Josefs-Hoehelle, pyörä parkkiin ja murmeleita bongaamaan. Ja siellähän niitä oli. Jostain kuului toisinaan murmelin kimakoita varoitushuutoja. Hauskoja veijareita.

Paluumatkalla pysähdyimme syömään eväitä Franz-Josefs-Hoeheltä palaavalle tielle ja aloin bongailla ohi suhahtelevia moottoripyöriä. Joku suomalainen heitti ison ylälavan nähtyämme rekkarimme, mutta paras oli vielä edessä. Mutkan takaa tuli nimittäin joku lihava jampesteri 80-luvun alun Honda homosohvalla ja luukutti kasariheviä kaiuttimet täysillä! Miehellä oli totta kai merkkejä täynnä olevat farkkuliivit päällä. Asiaa!

Itse Grossglocknerilla oli menossa joku Smart-autojen kokoontumisajot ja noita pieniä peltipurkkeja vyöryi vastaan ja samaan suuntaan, niin paljon että melkein rupesi harmittamaan. Niitä ja motoristeja oli parkkipaikat pullollaan ja kävin tietysti tsekkailemassa pyöräkalustoa. Vanhoja pyöriä ei oikein näkynyt missään. Doug Woethkeja ei kasva puussa.

Kun saavutimme Munchen-Salzburg motarin, niin päästelin sen minkä pystyin, sillä meillä oli seuraava majapaikka kaverimme luona Mynssenissä. Navigaattori on tälläisillä hetkillä todella oiva työkalu, kun pitää suunnistaa miljoonakaupungissa johonkin tiettyyn katuosoitteeseen. Ystävämme tultua jätin pyörän lukittuna kadunvarteen ja lähdimme ydinkeskustaan maistelemaan paikallista ruoka- ja juomakulttuuria.

Illalla menimme Hofbräuhausiin, jossa ovat käyneet kaikki kuuluisuudet mm. Mozart, Lenin, Hitler, J.F.K. ja niin edelleen. Böömiläinen korpraali piti täällä aikoinaan palopuheita, vaikkei ollutkaan valko-oluen, sianpolvien ja röyhyävien tupakkatuotteiden ystävä. Me emme olleet niin ikäviä ihmisiä, joten tutustuimme torvisoittokunnan säestyksellä oluttuvan tuotteisiin ja virittelimme keskustelua pöydässä istuvien saksalaisten ja italialaisten kanssa. Italialainen pariskunta olikin tehnyt tuttavuutta paikallisiin mallastuotteisiin siinä määrin, että keskustelu oli vilkasta, kuten italialaisten kanssa kuuluukin olla. Välillä kyselin saksalaisilta, että osaanko lausua oikein Rammsteinin laulun sanoja, kuulemma sinnepäin meni. Noh, vauhtihan tietysti tuollaisissa tilanteissa kasvaa ja keskustelimme italialaisista elokuvista. Kerroin, että mahtavatko he tuntea erään hienon italialaisen näyttelijän, joka tunnetaan romanttisista rooleistaan. Kun sanoin Rocco Siffredi, vastapuolella istunut italialainen nainen loikkasi kädet suorana pystyyn ja huusi ROCCO! Tästä sen näkee, että kulttuuri yhdistää.

Seuraavaksi menimme johonkin reggaebaariin, jossa samaan pöytään tuli istumaan amerikkalaisia naisia. Kesti noin sekunnin kun aloin viritellä keskustelua Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta, Afghanistanin sodasta ja Larry Thornesta. Amerikkalainen nainen vastaili taattuun jenkkitapaan "oh great, that’s interesting", fraasi jolla ilmaistaan kohteliaisti "ei kiinnosta". No eikös tämän kanalauman yksi nainen alkanut siten viittoilla Nixon watergate monologiin syventyneelle naiselle, että toi mies on varattu! Ystäväni vastasi tälle tietotoimistolle, että painukaa helvettiin koko konkkaronkka ja jätimme sivistymättömät moukat niille sijoille ja suunnistimme yökerhoalueelle.

Pysäköimme itsemme Lenin yökerhon vastapäätä ja kiroilimme miten iso Leninin pää sen ovella oli. Taisimmepa saksalaisen ystävämme kanssa lyödä vielä nyrkkipalloa ja kehuimme toistemme surkeita tuloksia, kunnes lähdimme lepäämään seuraavaa päivää varten.

Jo aamulla tunsin sen. Paha silmä oli kaiken yllä ja jos en nöyrtyisi sen edessä, tulisi matkaamme kohtaamaan hirvittävät onnettomuudet. Lähdimme autolla liikkeelle ja suunnistimme suurta tornia kohti, jonka päällä kaikennäkevä silmä tarkkaili meitä poloisia. Kävelin sitä kohti, nöyrryin polvilleni ja rukoilin armoa ja siunausta GS-moottoripyörälleni. Uhrasin jopa litran vettä yhdellä huikalla tornin juurella, että pyöräni ei hajoaisi, eikä sen perä pettäisi. Torni väreili vaaraa ja anteeksi antamattomuutta, mutta lopuksi tunsin, että se oli hyväksynyt uhrilahjani.

Gross danke, mein Gott!



Jatkuu…

[nostalgia]

Markkinoilla Balatonilla




Kidutusmuseossa


Elizabeth Báthory, joka hoiti ihoaan kylpemällä neitsyeiden veressä. Because she's worth it.


Unkarilaista moottoripyörävarasta kuulustellaan.


Nalkuttavan eukon metallipipo


Elizabethille lasketaan kylpyvettä


Austria, ach jaa!


Hallstatt


Ale alejandro...


Hallstattin krypta







Vanha motskari Hallstattissa


Ohi vaan






Franz Josef Hoehe


Murmeleita

[nostalgia]

Lampaita GrossG:llä


Siellä korkeimmalla nyppylällä


Ainut kustomi huipulla












Munchen


HB hausissa


Oli suolaa, lahnoja sianpotkoo

[mek]

#Mieshän oli tuttu Koskenpään tämän vuoden GS-meetingistä.#

Jäikö sulle viime kesän GS-meetingistä mitään kertomisen arvoista mieleen? Viime kesänähän siellä satoi koko ajan, paitsi silloin kun oli kaatosade, joka sattui tietysti lauantaiaamupäivän ajolenkin ajaksi. Se hyvä puoli sateesta oli, että mitä kovempi sade, sen vähemmän mäkäräisiä Koskenpäässä oli. Lisäksi satoi vielä meno- ja tulomatkan.

Sekin hyvä puoli sateesta oli, että tuli todettua BMW Streetguard ajoasu täysin vedenpitäväksi. Samoin TCX Infinity -kengät. Kerta kaikkiaan mistään ei tullut pisaraakaan vettä läpi 6 tunnin sadeajossa. Liekö sitten liian lyhyt yhtämittainen testi.

[nostalgia]

#Mieshän oli tuttu Koskenpään tämän vuoden GS-meetingistä.#

Jäikö sulle viime kesän GS-meetingistä mitään kertomisen arvoista mieleen? Viime kesänähän siellä satoi koko ajan, paitsi silloin kun oli kaatosade, joka sattui tietysti lauantaiaamupäivän ajolenkin ajaksi. Se hyvä puoli sateesta oli, että mitä kovempi sade, sen vähemmän mäkäräisiä Koskenpäässä oli. Lisäksi satoi vielä meno- ja tulomatkan.

Sekin hyvä puoli sateesta oli, että tuli todettua BMW Streetguard ajoasu täysin vedenpitäväksi. Samoin TCX Infinity -kengät. Kerta kaikkiaan mistään ei tullut pisaraakaan vettä läpi 6 tunnin sadeajossa. Liekö sitten liian lyhyt yhtämittainen testi.

GS-meetingistä 2010 jäi seuraavaa käteen.

- Vesisateessa märillä ja mutaisilla pikkupoluilla katurenkailla ajo GSA:lla on kaikkea muuta kuin mukavaa. Varsinkin kun oli takakumi sakolla. Kuivalla olis vielä mennyt, mutta vesisade tuli, näki ja voitti. Vedin kerran nurin ja yhdessä suuressa lammikossa perä lähes rajoittajaan asti sivulle, näin mielessäni highsiden keskelle lammikkoa, mutta linkku oikeni. Voin kertoa, että oli voittaja olo. Tarkoitus olis ostaa ne rupulikumit ensi kerraksi (olisin jo ostanut mutta Heidenaulla oli se sarja loppunut (K60?)). Tulevan Euroopan reissun takia en viittinyt ostaa rehellisiä nappularenkaita, eikä ollut rahaa ostaa toista rengassettiä.
- Belgialainen vieras oli majoittautunut telttoineen grillikatokseen. Kun sytytin grilliin tulet, niin märät puut alkoivat savuttaa ja belgialainen kömpi teltastaan ja alkoi raivota, että mitä helvettiä luulen oikein tekeväni. Sanoin, että laitoin grilliin tulet ja kuivattelen tässä kamoja. Ukkoa vitutti, hän keräsi kimpsunsa ja kampsunsa ja tilitti muille vieraille miten "kaikki hänen vehkeensä tulee haisemaan savulle". Voi kyynel.
- Vedenpitävät vehkeet on tosiaan mukavia sateella. Goretex saappaat toimi Koskenpäässä, mutta ei niitä tuolla Unkarin korkeudella 30 asteen lämmössä jalkaan tullut laitettua kuin siirtymisillä.

[mek]

Joo, sitä kivigrilliä oli tosiaan vähän routa murentanut, savua pukkasi vähän joka kyljeltä ulos. Lieköhän enää edes pystyssä tämän talven pakkasten jäljiltä.

edit:

#Kuten BMW protherhuudin kirjoittamattomiin lakeihin kuuluu, en ollut heidän kanssaan missään tekemisissä. Tyly nyökkäys puolin ja toisin ja katsekontaktista irroittautuminen.#

Jutustelu sikseen, jatkossa lupaan pysyä proterhoodin edellyttämällä jäyhällä linjalla.