Moottoripyöräilyn vaarallisuus

[marza]

Todella mielenkiintoinen keskustelu.

Kyllähän se joskus aina tulee mieleen, että mitä jos. Pelkäämisen puolelle tunne harvoin on lipsahtanut, mitä nyt joskus kesäyöllä hirviötä bongatessa. Lähinnä tämä "jos"-ajattelu auttaa ajamaan ennakoivasti ja pitää jonkinlaisen itsesuojeluvaiston yllä. Mutta kyllähän jos sitä pelkäämään alkaisi koko ajan, niin mopon voisi laittaa myyntiin. Moottoripyöräily on minulle kuitenkin keino rentoutua ja irrotautua arjesta. Adrenaliinia ja hikeä erittyy sen verran töissä, että en sitä enää harrastuksiltani kaipaa. Toisilla muu elämä lienee sen verran rauhallista, että jännitystä ja vauhtia pitää hakea harrastuksista. Sitten tieten on nämä XTRM-geenillä varustetut immeiset erikseen...

Legolasin kanssa olen samaa mieltä; ei kellään onnettomuuden jälkeen voi olla mielessä, että "Ah, nyt voin kuolla onnellisena", vaan kyllä se taistelu elämästä lienee hyvin raivokasta kriisihetkellä. Ihminen on rakennettu niin. Ja kyllä mälläyshetkellä jokainen tekee vielä kaikkensa päästäkseen tilanteesta pois, tuskin kukaan kääntää kaasua sen takia ettei jäisi kitumaan.

Toisaalta ihminen on siinä mielessä "tyhmä eläin", ettei se opi kuin kokemalla. Onnettomuuden läpikäyneet ajattelevat asioista hieman toisin, tätä superman-ajattelua ilmenee enemmän niillä, jotka ovat nähneet onnettomuuksia vain elokuvissa. Tosin superman-ajattelu korreloi myös iän kanssa. Ja ehkä myös sukupuolen...

marza

[Lake]

Kyllä sitä miettii varmasti jokakerta kun vetää kypärän päähän että...
Ei sitä kuitenkaan voi jäädä märehtimään vaan ajaa vaan. Se kuitenkin on tunnustettava että kuoleman pelko on korostunut sen jälkeen kun poika syntyi. Ei sitä ihan ehdoin tahdoin halua kuolla vaan pysyä hengissä että voi katsella jannun kasvamista. Ajotyyli ainakin on siistiytynyt enkä ota turhia riskejä.
Siinä mielessä itse olen aloittanut pyöräilyn "oikeassa" iässä koska parikymppiset ajattelevat (usein) elävänsä ikuisesti ja viisikymppiset hallitsevansa kaiken. Näin 30+ vuotiaana tiedostaa paremmin oman haavoittuvuude sekä osaamattomuuden. Lisäksi on niin paljon menetettävää...
Mutta aina tuo kypärä on päähän kiskottu ja baanalle lähdetty

[Jetro]

Eipähän tähän ole paljon lisäämistä Marzan jälkeen.
Pieni pelko pitää aistit valppaina ja mahdolliset onnettomuustilanteet, ne on unohdettava mutta samalla pidettävä niiden opetus mielessä.

[duracl]

Joskus pelottaa huonot ajo-olosuhteet ja ruuhkassa pelottaa herrat "Minä ensin" isoherrat Espoosta. Pelon sattuessa hiljennän vähän vauhtia, rentoutan hartiani ja muut lihakseni, hengitän syvään ja yritän vaikka hymyillä - fyysinen hymy vaikuttaa yllättävän voimakkaasti ruumiiseen. Yritän pyyhkiä maalaamani kauhukuvat pois mielestä nauramalla niille ja itsetärkeydelleni kun kuvittelen tietäväni miltä onnettomuustilanteessa muka tuntuu. Jos tämäkään ei vielä auta, laulan Kari Peitsamon "Kauppaopiston naiset" - ihan oikeasti. Pelon sattuessa keskittyminen fyysiseen tekemiseen auttaa viemään ajatukset pois kauhukuvista. Koska minä jokatapauksessa ajan, ei ole mitään järkeä pelotella itseään jäykäksi hermokimpuksi tien päällä *

Kuolemaa itsessään en pelkää, mutta ruhjovaa kipua kyllä koska se on minulle tuntematonta *koputtaa puuta*. Ja olen vakaasti sitä mieltä -tosin täysin mutu pohjalla- että neliraajahalvaus olisi minulle pahempi vaihtoehto kuin kuolema.

Edit: kesäisessä läheltä-piti-ettei-tullut-poropurilaista -tilanteessa ensin tuli adrenaliini -sen humahduksen tunsi varpaissa asti- ja toiminta. Ajatus ja käsien tärinä tuli joskus 15 kilometriä tilanteen jälkeen, kun pysähdyttiin tupakalle. Tulihan siinä mietittyä että mitä oikeasti tapahtui, ja mitä olisi voinut tapahtua mutta... toden sanoakseni siinä tilanteessa ei mielikuvitus riittänyt maalaamaan sitä törmäystä. Sen jälkeen matkavauhti tippui kyllä joksikin aikaa, mutta aika pian sitä vain lakkasi ajattelemasta taakse jäänyttä poroa ja keskittyi taas hahmottamaan tien sivuja mahdollisimman pitkältä.

[Gixxerrr]

Pitää vaan nauttia elämästä mahdollisimman paljon, koska kerranhan täällä vaan ollaan.

teinipomperi puhuu asiaa.

Ja elämästä nauttiminen tarkoittaa, että välillä pitää jännitystä ja vaaraa hakea.

Voihan sitä ajella corollalla alinopeutta koko elämänsä ja miettiä sitten pappana että whee, olipa tylsä elämä. Kukin tyylillään.

[vvr]

Elä nyt , älä huomenna. Liika pelko johtaa lamaantumiseen .

Moni on jo asian oivaltanut ihan oikein, eli vahinkoja voi sattua kaikkialla eikä vain moottoripyörällä ajaessa.

Tuskin kukaan niitä isoja onnettomuuksia hakemalla hakee, mutta joskus vaan kolahtaa kohdalle. Tilastollisesti lienee edelleen turvallisinta matkustaa vain lentämällä, mutta mulle se ei sovi kun ei ole tarpeeks tiheää lentokenttäverkostoa

Loppuun kaksi ajatelmaa kenties herättämään jonkun

Better burn out than fade away.
Ei voi kuolla ellei ole ensin elänyt.

[kata-600]

...se joka sanoo kuolevansa onnelisena saappaat jalassa puhuu puhdasta paskaa!!

Mun ajatukseni siinä kohtaa, kun isäni KIELSI minua ostamasta moottoripyörää. Eli jos kuolen pyörän päällä ja saappaat jalassa, niin tietäkää se, että olen elänyt onnellisena, koska olen saanut ajaa.
Kuoleman pelko on tullut todeksi läheisten (Pertun, ja joidenkin muiden) onnettomuuksien, sekä omien todella läheltä piti-tilanteiden myötä. Oman lapden syntymä laittoi koko viime kesäksi kuristukset kaasukäteen, ne jotka Jurvassa mua katseli sen tietää.
Henki- ja tapaturmavakuutukset on otettu, on sovittu että yhdellä pyörällä ei mennä, ettei lapselta mene molemmat vanhemmat yhdessä kolarissa...
Fakta on se, että minä en olisi minä, jos en saisi ajaa. Eli jos vaihtoehtona tälle "terveelle" pelolle on se, että luopuisi elämäntavastaan ja siitä mitä on, =motoristi, niin luopuisin jostain todella paljosta. On totta, että läheiseni rusentuisivat (toivottavasti) suruunsa, jos minulle jotain tapahtuisi, mutta jos he joutuisivat elämään EI-motoristi -Katan kanssa, niin he eivät todennäköisesti kokisi minua tällaisena kuin tässä elämässä olen. En olisi sama ihminen, ehkä eri tavalla onnellinen ja eri asioista tyydytystä ja onnea hakeva, mutta en tämä persoona. Niin iso asia tämä pyörän päälle pääseminen on.
Toki, jos nyt pitäisi valita, ajaakko kaksi vuotta ja kuolla, tai luopua nyt ajamisesta ja elää 20 vuotta... Ottaisin varmaankin sen 20 vuotta elämää. Mutta hassua, kun kukaan ei niitä takeita minulle anna. Tuttavan aviomies kuoli potkukelkkaillessaan illalla kotiin, kun rattijuoppo ajoi yli, taakseen katsomatta tai pysähtymättä. Syntymätön lapsi ei koskaan näe isäänsä. Tai toinen isä kuoli sukeltaessaan laiturin ali... Serkkuni kuoli lähes kotipihaansa autokolarissajossa kenellekään ei pitänyt tapahtua mitään. Kun me emme ihan todellakaan tiedä, miten tässä elämässä käy.
Voimme olla äärivarovaisia, mitä itse esim olen pyörällä, sekä myös autolla ajaessani. Enempään emme pysty. Voimme elää lähimmäistemme kanssa sovussa ja rakastaen, koska seuraavasta päivästä emme tiedä.
Suurinta rakkautta tunnen lastani kohtaan, ja teen kaikkeni, jotta voin varjella häntä surulta (äidittömyydeltä). Mutta tuon "kaikkeni" teen pyörän päältä. Koska katson, ettei se ole hänen varjelemistaan, etten ajaisi. Koska silloin minä en olisi minä, silloin hänen äitinsä olisi joku muu.

[hile]

Likipitiä ei lasketa, kaukaa meni jos naarmuilla selvittiin. Kyllä se yläkerran isäntä vie vaikka ilman mopotintakin jos se niin on päättänyt, vaikka en siihen usko ollenkaan. mutta hyvä varmaan on hengen edestä pelätäkkin vähän ainakin mutta ei anneta pelon voittaa harrastusta *

Noin se on !!Se on korkeimman kädessä koska lähtö tulee.Näin sano kaveri mulle kerran ku sanoin et v***u ku tossa Hangon ja Tammisaaren välillä on niin paljo peuroja ja hirviä.Jos sitä rupee etukäteen miettimään noita asioita liian syvällisesti niin ei kohta uskalla tehdä mitään.Vessassa paskalla käydessäkin voi noutaja tulla jos äkistellessä suoni katkee päästä!!!

[anna]

Vaikka kaikenlaista hurjaa on tullut harrastettua, ajatus moottoripyörästä pelotti vielä viime keväänä (ennen kuin sen ostin). Ja ensimmäiset ajokilometrit liikenteen seassa hirvitti, kun tuntui että jokainen kotilo on vihollinen. Sitten siihen tottui ja pelko hävisi.

Nyt ei normaaliajossa pelota (joten pientä jännitystä pitää sitten itse kehittää, adrenaliininarkkari kun olen... *). Sen sijaan epämiellyttävää pelkoa tuntuu edelleen, jos joutuu ajamaan oikein huonoissa olosuhteissa, siitä ei seuraa mitään hyviä kiksejä.

On turha ajatella liikaa tilastoja. Riskejä voi vähentää huomattavasti itse, vaikka kaikkia ei voikaan poistaa. Ja loppujen lopuksi tästä elämästä ei selviä hengissä, vaikka istuisi kotona ja söisi kaurapuuroa.

Haluaisin kommentoida tuohon "ajosaappaat jalassa"-kommenttiin, jota legolas kommentoi. Mielestäni lausahduksen ajatus on, että elämä pitää uskaltaa elää ja tehdä asioita, joista nauttii, vaikka niissä riskejä olisikin. Lainauksen tarkoitus ei siis ole että pitäisi kuolla pois rakastamassaan lajissa, vaan että jos näin kuitenkin käy, on ainakin elänyt elämänsä onnellisena, kun teki mitä tykkäsi. Omasta kokemuksesta tämäkin. Vaikka mua ei olekaan tarvinnut sairaalassa koskaan kursia kasaan, hengenlähtö on ollut pari kertaa todella lähellä sekä olen menettänyt ystäviä harrastuksieni parissa.

[JIMJAK]

Hienoja mielipiteitä ja moniin voi yhtyä.

Monasti ne jutut mitä ei osata pelätä olenkaan ovatkin vaarallisimpia ja kohtalokkaita.

Pelko (tai varovaisuus) kuuluvat tervejärkiseen motoiluun ja kokemuksen mukana tulee aina vaan enemmän asioita joita varoo; savea tiellä, eläimiä, sisäkurvin irtosoraa, tiemaalauksia, polkupyöräilijöitä, tukkirekkoja, etcetc..
Mutta jos pelko muuttuu kauhuksi, parempi lopettaa..

[raider]

Erittäin hyvä ja kattava keskustelu. Yksi asia, joka minulla on usein ollut mielessä, on mahdollinen kaverille sattuva onnettomuus ollessamme yhdessä ajelemassa. Tämä kävi toteen viime vuonna, mutta se onnettomuuteen joutunut kaveri olin minä itse ja mukana oli kolme muuta. Selvisin vähällä,mutta siinä tilanteessa oli kaikki eväät huonompaankin lopputulokseen. Tuon mällin jälkeen yksi mun kavereista pani pyöränsä myyntiin ja oli lopettamassa harrastusta. Syynä ilmeisesti se, että hän sai juuri ja juuri väistettyä ettei ajanut ylitseni, kun pyörin asfaltilla hänen edessään. Tässä talven aikana on aika paljon keskusteltu kyseisen kaverin kanssa tilanteesta ja alkaa näyttää siltä, että hänenkin ajamisensa taitavat jatkua. Itse en ole tuon tapauksen jälkeen ajanut, koska se tapahtui syksyllä ja nyt odottelen innolla uutta ajokautta. Saas nähdä onko takaraivossa tapahtunut mitään ajotapaan vaikuttavia muutoksia. Yksi asia on kuitenkin selvä. Tulen käymään rata-ajoharjoitteluissa mahdollisimman paljon, sillä siellä mielestäni oppii parhaiten hallitsemaan pyöräänsä jarrutuksissa ja kaarreajossa. Suorallahan on helppo ajaa kovaa ja suorathan ovat olemassa vain yhdistämässä kaarteita.
P.S. Otin ne lipat paniikkijarrutuksessa kun auto tuli suoraan eteen ja vedin etujarrun lukkoon.

[hartza64]

Nautitaan jokaisesta ajopäivästä niin kauan kuin voidaan. *
Elämä on elämistä varten
P.S. Koti se vasta vaarallinen paikka on! Sinne on kuollut varmaan enemmän ihmisiä kuin liikenteessä!
T: Uusiomotoristi vm: 2003

[Mr.Saki]

Kaipa se pieni vaaran mahdollisuus on osa sitä viehätystä.
Pyörällä ajaessa kaiken muunkin läsnäolon tuntee paremmin, asfaltti vilisee parin kolmenkymmenen sentin päässä jalkojen alla, sitä voi koskettaa koska vaan. Kaiken ympärillä tuntee ja on osa tapahtumia, siinä on niin myös läheisemmin aistittavissa miten kävisi jos sattuu lippaamaan.
Muutenkin kun on yhteiskunnassa luotu tilanne jossa kuolema pyritään pitämään mahdollisimman kaukana sieltä missä elämä tapahtuu. Elämä tuntuu muka olevan jotenkin hallittavissa.
Kun elämää yrittää hallita niin itse elämä karkaa.
Pyörällä ajaessa voi ehkä kuvitella olevansa lähempänä sitä tunnetta kuinka pienestä elämän menetys on kiinni.

[kawabata]

sänky on tilastojen mukaan eniten kuolemasuoritteissa käytetty huonekalu ja paikka, samoin elämienjatkamistapahtumissa, oletan. elämä on sukupuolitse leviävä sairaus, johon kuolleisuus on 100%, vanhaa aforismia mukaillen.

liikenteessä itse kuvittelen olevani näkymätön viänänen, mua ei kukaan näe, yritän nähdä kaikki.

eak on ehdoton kurssi suositeltavaksi käydä jokaiselle motoristille.

kävin sellaisen 1981 aloittaessani ns. isolla pyörällä ajeluja.
uusinta olisi ehkä ihan hyvä käydä jossain välissä. tai ilman ehkää.

harvoja lippoja, joista yksi oli hieman pahempi, olen poisopetellut kammoamaan, siis niitä on ollut kaksi ja yksi sellainen, josta tuli vaurioita prätkään ja ohimenevästi kroppaan, prätkässä pitempiaikaisia, kärpiötä katsoessa huomannee.

edellä oleviin voin myös yhtyä, mielipiteisiin ja ehkä joihinkin motoristeihin, hehiö.

asfaltin vilinä 15cm saappaiden pohjien alla, tuulen ujellus kypärän ulkopuolella, koneen karjunta, jyrinä, jytinä, napsahtelevat raekuurot, ampiaiset, kimalaiset, irtosora ja niin edelleen, tunnelmia ja vaaroja, tuntureita, mopotkin.

pöriö

[FarAway]

Onhan näitä asioita tullut ajateltua.

Voi kuulostaa pervolta, mutta pyörän selässä en osaa pelätä, en puikoissa enkä kyydissä. Pää on taivaallisella tavalla tyhjä, vaikka tyhjäpäisesti en ajakaan. Nautin elämästäni enkä riskeeraa sitä älyttömyyksillä. Sen sijaan aina liikkeelle lähtiessäni tiedostan, että paluusta ei ole tietoa. Sama asenne on elämään yleisemminkin. Kuolema on tullut niin tutuksi sekä yksityiselämässä että entisessä duunissani, että en pidä elämää itsestäänselvyytenä. Kuulostaa synkältä, mutta ei sitä ole, pikemminkin vapauttaa nauttimaan jokaisesta hetkestä täysillä. *Mutta nautittava elämäkin on niin suhteellista. Todellinen onni koostuu niin pienistä palasista ja on ennen kaikkea omien korvien välistä kiinni, että saatan niitä löytää vaikka kiputokkurassa tai neliraajahalvaantuneenakin. Jos ei muita vaihtoehtoja ole, yritän ainakin ja roikun kynsin hampain kiinni tässä ainokaisessa elämässäni.

Oman kuoleman ja loukkaantumisen mahdollisuuden kanssa olen sinut. Ellen olisi, en ajaisi enkä tekisi monia muitakaan juttuja. Mutta paljon suuremman pohtimisen paikka on ollut ja tulee aina olemaan se surun riski, mille rakkaani, ennen kaikkea lapseni ja mieheni altistan. Suru on niin tuttu vieras ja omaan rakkaiden puolesta tuntemaani pelkoon eläytymällä tajuan liiankin hyvin, että silloinkin, kun on kyse minun hengestäni, on paljon enemmän kyse siitä, millaiseksi rakkaitteni elämä muodostuu. Nyt, kun lapset ovat jo niin isoja, että niille on tullut jo tärkeimmät eväät annettua, pelko niiden puolesta on asettunut sellaiselle tasolle, että voin jo kuvitella tekeväni monia muitakin himoitsemiani vähän riskialttiita asioita kuin ajaminen. En nauti vaaroista, mutta vaaroista huolimatta haluan voida nauttia elämästä. Mitään muuta tarkoitusta elämälle en oikein ole keksinyt. *

[Tylyttäjä]

Tuli tosta yhdestä jutusta mieleen, että itekki olen tosiaan pelästynyt silloin eniten kun kaveri latas mettään.

Meitä oli 3 pyörää tulossa pikkuteitä pitkin Ahvenistolta stadiin päin, ja ajeltiin sellasta hiukan reippaampaa vauhtia. Kaverilla oli eka pyörä (CBR 600) ja kortti hankittu samana kesänä, ja mä vetelin porukkaa Rykkösellä. Jossain kohtaa en nähny enää peilestä kavereita, ja aloin himmailemaan.. Himmailin lisää, ja sit tuli auto vastaan, iso maasturi.. Ajattelin siinä kohdassa että toivottavasti jätkät ei tuu liian reippaasti sitä vastaan, kun tie oli todella kapea ja mäkinen..

Kun maasturi oli mennyt ohi, eikä jätkiä näkynyt edelleenkään peileissä, pysäytin tien varteen venailemaan.. Ei vaan näkyny. Siinä kohtaa tuli TODELLA vittumainen fiilis, että jos jotain on käynyt niin se on ainakin osittain mun vika..

Käännyin pala kurkussa takasin, ja näin maasturin ja yhden pyörän tien varressa, toista pyörää ei näkynyt.. Siinä kohtaa olin jo ihan varma että kaverille on käynyt todella huonosti, nokkakolari tms.. Fiilis oli hirveä.. Kun tulin lähemmäs niin huomasin että kaveri oli tien varressa seisokelemassa ja sen pyörä oli ojan pohjalla ihan palasina.. Fiilikset nous aika hyvin siinä kohtaa, vaikka pyörä olikin soseena ojassa, kaverille ei käyny oikeestaan yhtään mitään..

Homma oli mennyt niin, että maasturi oli tullut vastaan aika tiukassa alamäkeen kaartuvassa vasemmassa hiukan vastaantulijan kaistalla. Kaveri oli suht kallellaan Cebarilla ja joutu korjaamaan linjaa, ja sit ei enää ihan tie riittänytkään, eturengas lähti alta hiekasta jota oli tien reunassa. Onneks tää tapahtu sellasessa kohdassa, jossa tien oikeesta reunasta oli hakattu puut pois, muualla sen tien varressa oli sankkaa metsää heti tien varrella.

Kävi todellinen tuuri tossa hommassa, kaverille ei käyny mitään mutta pyörä meni heittämällä lunariin. Voin kertoa että siinä jylläs sellaset fiilikset kun käännyin takasin, ja varsinkin kun näin että se maasturi oli pysähtyny ja toinen pyörä kateissa.. Siinä kerkis tulemaan sellaset itsesyytökset etten ole ennen kokenut..

Ei siinä kauaa menny kun jo naureskeltiin koko hommalle siinä tien varressa, samalla venailtiin hinuria ja analysoitiin pyörän täystuhoa...

[tomugorba]

Useampi on kuollut kotiinsa kuin moottoripyöräillessä...
Harva selviää elämästä hengissä...
Hyvässä lykyssä kun kaadut, et jää salaatiksi...

Nää on just näitä...koska elämällä ei ole kuitenkaan mitään
merkitystä, ei sitä merkitystä kannata itse keksiä eikä omalle
kuolevaisuudelle / kuolemattomuudelle kuitenkaan mitään mahda...joten: HANAA!

[ÖÖ.]

Kyllähän sitä vaarallisuutta tulee aina välillä ajateltua, varsinkin sillon kun ite tai joku tuttu on kontannu.
Semmoseen tulokseen kuitenkin olen tullu että yritän olla ajattelematta vaarallisuutta ja nautin vaan, eihän tästä muuten mitään tule jos kokoajan miettis että mitä jos...

[Jim Goose]

Vuosien varrella on useita pyöräkavereita kuollut ajoreissuilla.
Ei ne omiin ajamisiin oo vaikuttanut, vaikka paska fiilis niistä aina jää.
Pahin olis kai jos menis joku kaveri, jonka on ite aikoinaan innostanut prätkäilemään. Sitä pitäis kai jotenki itseään osasyyllisenä poismenoon, vaikkei niin pitäis ajatella.
Ite pystyy kumminki omalla ajolla vaikuttamaan hengissä pysymiseen, "silmät selässäkin" on hyvä kikka ja tietenkin "kuudes aisti" on eduksi.

[Hese]

Ristiinnaulitsemisen uhallakin laitan tähän lainauksen Milan Kunderan tekstistä, joka resonoi ainakin minua puhuttelevalla taajuudella:

Moottoripyöränsä puoleen kumartunut ihminen voi keskittyä vain lentonsa senhetkiseen sekuntiin; hän tarrautuu ajan sirpaleeseen, joka on erillään menneisyydestä ja tulevaisuudesta; hän on toisin sanoen hurmostilassa; siinä tilassa hän ei ole tietoinen iästään, ei vaimostaan, ei lapsistaan, ei huolistaan; lähtiessään hän ei pelkää, sillä pelko juontuu tulevaisuudesta, ja sillä joka on vapautunut tulevaisuudesta ei ole mitään pelättävää.

[Cebari1000]

Näin kauden alkaessa aina vähäsen tuntuu oudolta, mutta se unohtuu nopeasti ..koitan vaan olla kovasti ennakoiva.. mutta kyllähän se aina pitää muistaa, että, kun moottoripyörällä jotain sattuu, niin aina sattuu...

Enkä tykkää ajella isoja, suoria valtateitä, jossa vastaan tulevat rekat yms. voivat vaikka nakata pyöränmutterin suoraan silmienväliin, taikka pudotella pakoputken tms. kappaleita syliin.. enkä siitäkään syystä koska liikenne on yleensä vilkkaampaa ja jonkun on sitten pakko koittaa ähkiä johonkin väliin...ja se väli on helposti huomaamatta jäänyt motoristi.. * .. ja muuteskin mutkatiet maistuu ..

[Yamaha1]

Joo...hiukka kyllä nuo ryssän rekat hirvittelee!!! Ei ole mukava kinnata siinä perässä tai rinnalla ku joka ratas elää omaa elämäänsä ja vipattaa niin perkel... Koskaan ei kyllä tiedä milloin sieltä joku osanen on suussa... Täällä Kotkan suunnalla noita pyörillä liikkuvia pommeja on liikenteessä ihan liikaa...

Ei voi sanoa, että pelkää ajaa.Vaarojen tietäminen lisää varovaisuutta ja valppautta liikenteessä.Ja sehän on hyvä.
Lähimmäiset pelkäävät enemmän kuin itse, odottavat henki kurkussa, että koska tulee se soitto....Siksi koetan pitää järjen päässä ajellessa.
Mut ei peläten voi elää.Kuolema saattaa minut kohdata, kun astun ulko-ovesta ulos.Totisesti harmittaisi, jos olisin pyörän myynyt pois ja kuolisin liukastuessani...Voi se lentokonekin pudota, mutta ainoa varma asia on, että siitä korkeudesta ei jää henkiin.Ainoa asia, jonka ihminen voi tehdä-loppua odotellessaan, tai siitä huolimatta-on elää täydesti.Muistomerkkiä ei kenestäkään jää,omaisten muistissa elät korkeintaan viisi vuotta ja muuta merkitystä ei muurahaisen elämällä ole, kuin elää se täydesti itselleen.
Pyöräon jotenkin vapauden symbooli ja kun tie vilisee renkaan alla, on enemmän osa ympäröivää maisemaa kuin auton ratissa.Enemmän elossa.Uskon et elämä kaikkineen on tarkoitettu juuri mahdollisuuksien käyttämiseen?
Mopilu on yksi tavoistani maksaa velkaa siitä, et joku antoi minulle elämän..

[Josse]

Kylläpä porukoilta löytyy hienoja ajatuksia On mukava huomata ettei ole yksin ajatuksiensa kanssa.

Työni puolesta joutuu aina noista onnettomuuksista kuulemaan ja kyllä sitä monesti pelko hiipii mieleen. Suurimmaksi osaksi nuo pelontunteet tulevat aina ajokauden ulkopuolella mutta sitten, kun pääsee pyörän selkään, katoavat ne jonnekin (onneksi). Olen kuitenkin sen verran kokematon kaksipyöräisten suhteen joten pyrin ajamaan aina taitojeni mukaan.

Ja todellakin se ajamisen nautinto on niin suuri ettei siitä millään halua luopua sen makuun päästyään.

[seku]

Oikeesti kyllä hämmästelen enemmistön ajatuksia. Riskinsä on kaikessa. Siitä, kun uudestaan aloitin, on vissin taas hiukka auki satku tullu baanalla vietettyä. Olen jo useimpiin teihin verrattuna setäsarjaa: ei oo enää alaikäisiä huollettavia ja skarppaan kyllä erilailla, kun oma snadiainen istuu takana. Itte ei kyllä PELKO istu korvien välissä, kun oon yksin puikoissa.
NIIN! Tietysti valtaosa kilometreistä on täyttynyt customilla, jolloin meno on kanssa ollu nautinnollisempaa ”köröttelyä”. Kyykyllä alko tulla selkä kipeeksi jo Helsinki-Tampere-Helsinki-siivusta, joten ikä tekee tehtävänsä. Sillonkin pelotti lähinnä kortin lähtö, ei muu.

Mällin jälkeen on luonnollista, että siitä jää kipuna takaraivoon. Itte oon välttyny kaikilta ”todella sattuu” mälleiltä, vaikka usein on sanottu, ettei ”toi tsäkä voi olla ikuista”.

Toivon kaikille ongelmattomia kilometrejä ja sitä kautta luottamuksen kasvua. ”Kotilo on tiellä tappaakseen” on oppi, jonka toki opetan kaikille oppilailleni. Suurimman vaaran muodostaa laatikon sisällä vailla huomiokykyä ajelevat, jos oma asenne ei kannusta älyttömien riskien ottamiseen.

[xjrrrrräyh]

Siittä Milan Kundera-lainauksesta: On tosiaan joskus tuntunut ajaessa niin hyvältä, että vaistomaisesti on outo ajatus putkahtanut mieleen - jos nyt kuolis, niin ei yhtään harmittas... Tavallaan vaarallinen se hurmio.

Tossa joskus oltiin Tukholmassa, käveltiin puistossa lentonäytöksen aikana, yläpuolella oli jävlan iso puu jonka oksat esti näkyvyyden ylös, päällä suihkukone, niskavillat pystyssä, huudettiin toisillemme, että mennään tuonne aukeelle sillan toiselle puolelle (oltiin menossa Långholmenille), sitten kun päästiin sinne sillan ali, mötkähti se saaterin kone siihen polulle jossa oltiin huutamassa toisillemme just alle minuutti aiemmin. Kukaan ei kulkenut siitä paikasta meidän jälkeen, myöhemmin löyty pari fillaria koneen alta, olivat olleet parkissa puun alla... Muistan sen voiman tunteen, joka muodostui siitä jysäyksestä, mulla oli videokamera, jolla sitten kuvasin, mutta kuva pomppi jonkun verran alkuun...polkua pitkin valui palavaa kerosiinia, nilkkoja kärvensi. Moneen otteeseen mietittiin, että ei paljon olisi tarvinnut hidastaa kulkua Västerbronin yli (varmaan 100 000 ihmistä oli sillalla, yli tunnin käveltiin väkijoukossa)...

Tällaisia kun sattuu, huomaa tosiaan että lahjaks on saatu.

[More57]

Pelko on ihan terve tunne. Joskus nuorempana sitä ei pelännyt mitään ja ajo oli sen mukaista. Nyt pelottaa ajatus, että omat pojat haluaa pyörän ja ajaa samalla tavalla. Toivottavasti ovat fiksumpia, niinkuin varmasti ovat.

Tunne tervettä pelkoa ajessani autolla kaatosateessa hirviaikaan tai talvella yöllä läpinäkemättömässä lumipyryssä. Samoissa tilanteissa näkee autoja jotka painavat sokkona kaasupohjassa, eikä kyse ole hallinnasta vaan harkinnasta. Sama pätee pyöräilyyn. Siinä voi vaikuttaa paljon omaan sekä aktiiviseen että passiiviseen turvallisuuteensa ja parasta oppia ovat muiden kokemukset. Siinä mielessä orgin foorumit ja niissä jaetut kokemukset ovat kullanarvoisia; turvalliset ajovarusteet, kunnossa oleva pyörä, ennakoiva ajo *, harjoittelut ja tapaamiset.

Silti muutamat tilanteet mitä edellisenä ja viime kesänä osui autoillessa kohdalle pistää miettimään: vastaantulevan kuorma-auton lavalta lensi kivi omaan tulilasiin tehden siihen reiän . Pyörällä en todennäköisesti olisi edes ehtinyt tajuta mitä tapahtui. Kannelmäessä oli kehä I:llä pitkä pakoputken pätkä joka nousi ilmaan autonrenkaistaja osui meidän edellä kulkeneeseen autoon * - pyöräilijällä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia - patologian laitoksella olis ihmetelty onko se teräksinen putki tosiaan sen kaverin ruokatorvea jota sanottiin teräsvatsaksi. Rekasta lähti iso renkaan pala vastaantulevan auton eteen ** -vähintää lentolupakirja pyöräilijälle.

Ei voi mitään - pelkään ennen ajoa ja toisaalta unohdan pelon heti kun pyörä on käynnissä. Joku lobotomialekuri voisi tehdä meikäläisen omaisille palveluksen ja laittaa tuolla päässä olevaan putkeen aivot output puolelle ja siirtää fiiliskeskuksen inputpuolelle - leikataanhan sonneiltakin kulkusia ja lopputulos olis varmaan sama!

Olen kasvanut ihan itse tälläiseksi ja täältä lähdetään saappaat jalassa.

[tlxx]

Kyllä jokainen sen tietää että moottoripyöräily on vaarallisempaa kuin autolla ajaminen ja sitten kun pyörällä "osuu" niin aivan varmasti sattuu. Osumien todennäköisyyteen kuitenkin vaikuttaa hyvin pitkälti oma ajokäyttäytyminen (EI, en ole poliisi enkä vakuutusmies enkä liikenneturva-asiantuntija). Tästä "riskistä" huolimatta aion tulevanakin kesänä liikkua mahdollisimman paljon motukalla, vaikka tilastojen valossa minun varmaan kannattaisi lopettaa, olen ajanut 7 vuotta ja noin 90 tkm ilman minkäänlaisia vahinkoja, edes pikkulippoja parkkipaikalla. Eikös se tarkoita että isompi onnettomuus on tulossa hetkenä minä hyvänsä?

Turvallista ajokautta kaikille

[hammaskeiju]

Kaikessa on omat vaaransa. Mutta moottoripyörä ei sentäs "ajattele itse", niinkun esim. hevonen, vaan on suurelta osalta kiinni itestä: miten reagoit eri tilanteissa, miten havainnoit asiat. Ja sitten se suurin asia, eli miten muut tiellä liikkujat reagoi ja havainnoi.

Mulla on itellä pari kesää sitte aika raju hevosen selästä lento, mitää en ehtiny tehä, kun heppa näki olemattoman "mörön" ja otti suuremman luokan sivuloikan...sen verran ehin ajatella, ett "nyt käy pahasti" ja pahasti kävi, ei onneks henki menny enkä halvaantunu, mutt sen lennon muistan ikäni ja meni vuoden verran ennenko uskalsin uudelleen hevosen selkään. Et kyllä sitä osaa pelätä moottoripyörälläkin, aina voi tapahtua mitä tahansa yllättävää mihin ei voi ite vaikuttaa...mutt periaatteena on kyl, ett yritän välttää riskejä (oli kulkuväline sitte auto tai pyörä), koska henkikultaa ei saa takasin, jos sen menettää. Samoin terveyttä. Mieluummin ajan maltilla ja omien taitojen mukaan ja pysyn hengissä, kun kaahaan tms. ja tapan viel huonolla tuurilla jonkun muunkin itteni lisäks.