Bolzano - Cortina d'Ampezzo

[AndersReisen]

Bolzanon ja mm. talviolympialaisista tutun Cortina d’Ampezzon välille mahtuu useita motoristin unelmapätkiä, lisäksi maisemien mahtavuus koettelee käsityskyvyn rajoja. Kuuluisin ja suosituin matkan varrelle osuva kurvitaival on Gruppo di Sellan -vuorirykelmän ympäri kiertävä Sella Ronda.

Tienviitoissa teksti on parhaimmillaan kolmella paikallisella kielellä, joten kannattaa olla tarkkana. Tässä jutussa paikan nimet ovat italiaksi.

Bolzanosta suunnistetaan pohjoiseen vievälle tielle nro 12. Hieman ennen Prato all'Isarcoa valitaan ilmansuunnaksi itä ja tieksi Collepietraan useiden pienten kylien läpi vievä kimurantti asfaltoitu vuoristopolku. Isarcon laaksoa reunustavan vuoriston, jonka rinteillä on kummallisia hiekkakivimuodostumia, ylittämiseen kaikkine kurveineen menee yllättävän kauan, mutta ajankulua tuskin huomaa. Bolzanosta pääsee tietysti isompiakin väyliä Dolomiittien sydänmaille, mutta pienet tiet ovat hauskempia, jälleen kerran.

Vuoristopätkän ja Collepietran jälkeen tie polveilee hieman alavammassa maastossa yhtyäkseen kotvan kuluttua Bolzanosta lounaaseen vievään tie 241:een. Nova Levanten jälkeen alkaa vähitellen nousu Passo di Costalungan (1745 m merenpinnasta) solaan. Ko. solatie ei ole ihan napakymppi, mutta mutkan jos toisenkin sekin sentään sisältää. Matkan varrella sattui silmään tien vieressä lampipahanen, jonka vesi oli ällistyttävän turkoosia ja jonka rannalle oli muodostunut käsittämätön turistirysä maksullisine parkkipaikkoineen ja hotellikomplekseineen, ei tosin tullut jostain syystä tutustuttua kohteeseen…

Tullaan tielle 48, vilkku vasempaan ja keula kohti Canazeita. Canazeista jatketaan 48:a pitkin itään päin, tie tosin luikertelee jo niin moneen suuntaan, että ilmansuunnat menevät jo kompassissakin sekaisin. Jos reitin ensimmäinen solatie ei vielä sykähdyttänyt, niin nyt mutkiin mielistyneen naama alkaa loistaa: edessä on Passo Pordoi (2239 m). Mutkan jälkeen kurvi ja päinvastoin! Ja käännökset ovat järjestään luokkaa 180 astetta. Solan huipulla on paikalliseen tapaan ravintolaa, matkamuistomyymälää, köysiratakin vielä korkeammalle haluaville jne.

Passo Pordoilta matka etenee edelleen itään ja Arabban kylän jälkeen käännytään pohjoiseen tielle 244. Arabban ja Corvaran välillä on Passo di Campolongon (1875) ylittävä kurvikas solatie. Kelpaa tien laidalla laiduntavien lehmien ihastella ohi yhtenään pörrääviä prätkiä, eivät tosin tunnu hätkähtävän kummemmin harvinaisemmistakaan merkeistä…

Corvaran laaksokylässä tie haarautuu, Sellan kierros jatkuu vasempaan kohti Passo di Gardenaa (2121 m), jonne noustaan reippaasti mutkittelevaa, kapeaa, hyväpintaista ja melko vilkasliikenteistä tietä myöten. Jälleen kannattaa hengähtää solan huipulla, Dolomiittien katolla on mykistävää.

Passo di Gardenasta laskeudutaan taas kiekuratietä Val Gardenan laaksoon, jossa tulee vastaan risteys melko yllättäen. Käännös vasempaan tielle 242. Lähes välittömästi alkaa nousu Passo di Sellan solaserpentiiniä pitkin korkeuksiin (tien lakipiste 2244 m). Tie oli ainakin vielä viime kesänä hiukan muhkurainen, silti ihan ajettava. Sellan solan jälkeen palataan Canazeihin tietä nro 48 käyttäen.

Canazeista reitiksi valitaan tie 641. Noin 10 km jälkeen tie kiemurtaa Marmolada-vuoren jäätiköiden katveessa ylös Passo di Fedaian (2057 m) solaan. Onpahan maisemat taas muuta kuin kotona, vuorenhuipun ikijää viilentää tunteita.

Tie laskeutuu Fedaian solasta jokilaaksoon ja tullaan tielle 203. Nokka päin pohjoista, muutama mutkainen kilometri eteenpäin ja seuraavaksi käännös oikeaan kohti Colle Santa Luciaa. Tovin kuluttua T-risteyksestä vasempaan kohden Cortina d’Ampezzoa. Kymmenkunta kilometriä ennen päämäärää tulee reitin kohokohta: Passo di Giau (2233 m). Loppumattomalta tuntuvaa serpentiiniä yhteensä 27 km. Jyrkkärinteisessä teletappimaisemassa puikkelehtiva pätkä on monen mielestä Dolomiittien numero uno. Jokaisessa neulansilmässä törröttävät mutkaa osoittavat ”tornante” -lisäkilvellä varustetut liikennemerkit tulevat väkisin tutuiksi viimeistään tällä taipaleella.

Tämän reitin ajaa kiireinen päivässä, mutta naatiskelija käyttää reissuun pari päivää, niin jää enemmän aikaa ihmettelyyn ja poikkipoluille pistäytymisiin.

[SissyBar]

Kyllä reitit ja maisemat Dolomiiteilla ja muutenkin Alpeilla ovat niin upeat, ettei siellä tosiaan hötkyillä kannata. Kun kerran sinne asti on ajanut, kannattaa nauttia ajelusta ja näkymistä ilman kiirettä.

Albergo (hotelli) ja camere (huoneita) -kyltit kertovat majapaikoista, ruoka on maukasya ja pohjoisitalialaiset ok porukkaa, joten ei sieltä kannata heti pois kiiruhtaa.

[zeeta]

Tullaan tielle 48, vilkku vasempaan ja keula kohti Canazeita. Canazeista jatketaan 48:a pitkin itään päin, tie tosin luikertelee jo niin moneen suuntaan, että ilmansuunnat menevät jo kompassissakin sekaisin. Jos reitin ensimmäinen solatie ei vielä sykähdyttänyt, niin nyt mutkiin mielistyneen naama alkaa loistaa: edessä on Passo Pordoi (2239 m). Mutkan jälkeen kurvi ja päinvastoin! Ja käännökset ovat järjestään luokkaa 180 astetta. Solan huipulla on paikalliseen tapaan ravintolaa, matkamuistomyymälää, köysiratakin vielä korkeammalle haluaville jne.

Passo Pordoilta matka etenee edelleen itään ja Arabban kylän jälkeen käännytään pohjoiseen tielle 244. Arabban ja Corvaran välillä on Passo di Campolongon (1875) ylittävä kurvikas solatie. Kelpaa tien laidalla laiduntavien lehmien ihastella ohi yhtenään pörrääviä prätkiä, eivät tosin tunnu hätkähtävän kummemmin harvinaisemmistakaan merkeistä…

Juuri tuolla Passo Pordoin pätkällä päristeltiin itsekin kesällä (mutta tultiin siis toisesta suunnasta ja oltiin menossa kohti Garda-järveä) ja hyvä ettei kieleensä tukehtunut kun haukko henkeään maisemia ihaillessaan, vaikka Alpit ja Dolomiitit on tuttuja jo monilta edellisiltäkin reisuilta. Mutta meikäläinen ei näytä kyllästyvän niihin ei sitten ei millään. *

Passo Pordoihin saavuttiin vieläpä noin tunnin säkkipimeässä ajelun jälkeen hieman keskiyön jälkeen (yöpaikan metsästys osoittautui yllättävän hankalaksi), ja onneksi sitten saimme majapaikan sillä jo pitkään oli taivas välähdellyt valkoisena itse herra Zeuksen thunderbolttejaan viskellessä. Yön sitten ukkostikin niin, että ei nukuttua saanut. Tuntui ukkonenkin ukkoselta noissa korkeuksissa. *

Aamulla näimme pienen kylän kylpevän hissukseen aurinkoistuvassa ilmassa. Tullessamme oli tasan kahdessa talossa valot ja muita rakennuksia ei nähty lainkaan. Onneksi tosiaan Hotel Col di Lana oli niistä toinen. Kaikkiaan ei kylläkään vuoristokylässä montaakaan rakennusta ollut (4-5?, tosta kuvasta vaan laskin). Hotellin omistaja on itse paljon reissaava nuori mies, joka puoleen yöhön piti meille vielä baaria auki ja saimme nauttia matkan aikana oikeastaan ainoan kerran ihan oikeasti sujuvasta englannista. Kannattaa poiketa. Ehdottomasti! *