Eriasteiset tapahtumat alkukesästä 2011 johtivat siihen että rakkaan B-King "samurain" tilalle tuli pikaisesti tarve löytää seuraaja. Iso ukko ja melko paljon kokemusta mopoilusta asettivat pari haastetta.
Ensiksikin vanha totuushan on se että laiskempaan kun vaihtaa pettyy aina. Ellei sitten päätä muuttaa koko mopoilun filosofiaa siirtymällä esim peuhaamaan kurapuolelle tai lotkottamaan maanteitä möhömaha-customistina. Toisekseen 99% maailman mopoista suunnitellaan keskenkasvuisille hottentoteille tai muutoin persjalkaisille, ei 198 senttiselle skandinaaville.
Aiemmat kokemukset KTM SMT:stä ajoivat ahdasmielisyyteni istahtamaan SuperDuke R:n jakkaralle, ihan vaan testimielessä. Kaupanteon kahdesta askeleesta ensimmäinen oli otettu sillä silmänräpäyksellä. Koskapa se toinen, eli rahoituskaan ei ollut tällä erää haittana, syntyi kaupat koeajamatta suht nopeasti. Espoon BW:n Matti vastasi kysymykseen "onko tällanen hyvä", ytimekkäästi että "on, paras". Paskaako siinä sen enempää vatkaamaan. Luovutus tapahtui sovitusti ja peli oli jopa ennalta sovittua vikkelämmin valmiina siirtymään kotipihalle. R malli kiinnosti enemmän kuin ns. perhemalli koskapa tuossa oli paranneltu jo tehtaalla juuri ne seikat mitkä olisin ensimmäisenä halunnut muuttaa perusversiosta. Ajettavuus, teho ja pornolukema. Plus että en juurikaan omaa tarvetta ajella 2-päällä. R kun on soolosatulalla... (edit: 2012 SD mallia saa KTM sivuston mukaan enää pelkkänä R versiona ja jatkossa sekin on sitten tuplasatulalla)
Ensitutustuminen osuikin sitten suoraan kylmiltään Pk mutkille. Hitusen jännitti alkuun se kuinka laite osuu käteen ilman suurempaa lämmittelyä. Ja voi jumalan pyssy, osuihan se. Onneksi kypärässä ei ollut mitään matkantekoa taltioivaa härpäkettä, sillä 3 tuntia yhtäjaksoista riemunkiljahtelua ja "jiihaa" huutoa olisivat saattaneet päättää matkan pehmustettuun huoneeseen.
Olen useasti viitannut vanhaan sanontaan että "ei pyörää voi keksiä uudelleen". Tässä tapauksessa tuo väittämä meni persiilleen niin että jytisee. KTM:n insinöörit ovat kuin ovatkin sen tehneet.
Ajamisen riemu voi todellakin löytyä kokonaan uudelleen vielä 200 000 ajetun moottoripyöräkilsan jälkeen.
WP:n alustasta on turha veistellä viisauksia yhdellekkään jousituksesta tahi iskunvaimennuksesta mitään tietävälle. Täysin säädettävä Pro-tason alusta on yksi avainsana paitsi ajomukavuudelle, myös turvallisuudelle. Alustan tehtävänä kun on paitsi tasata monttuja, myös pitää nakit tukevasti asfaltissa kaikissa olosuhteissa. Ja sen WP totta vie tekee, ilman kompromisseja. Ainut työ minkä alustan kanssa tein, oli säätö ohjekirjan mukaiseen "sport" asentoon. Kannatti.
Ensiasennusrenkaina äRRässä oli Pirellin Diablo super corsa pro. Käytän tahallaan sanaa "oli", sillä ison Duken kanssa kannattaa jo alkuun varautua siihen että rengaslaskut kasvavat potenssiin. Oma mielipiteeni Pirellistä ei ole koskaan ollu järin mairitteleva mutta tässäkin erässä tuli turpaan niin että terassinkaiteet heiluu. Korskimpaa pitoa en ole kuunaan tavannut yhdestäkään katurenkaasta ikinäkoskaanmilloinkaan. laitteen saa lintata lähes fysiikan lakeja uhmaten niin kyljelleen mutkissa että ukkelista loppuu rohkeus jo kauan ennen kuin em. rengas edes varoittaa pidon loppumisesta. Mahtava rengassetti, kaikki ne 2500 kilometriä jotka ne alla kesti. Hetken mielessä kävi jopa se että onnistuiskohan raapimaan tienpintaa. Kahvapainoilla... Michelinin Pilot power toimii niin ikään hyvin, ja kesti jopa noin tuhannen kilsaa pidempään. Tosin super corsan kaltaista aivotonta pitoa niistä ei löytynyt. Nyt alla ekat ja vikat continental *RaceAttackit, joiden ominaisuuksista voisi kirjoitella oman tarinansa.
Moottori on kuten Kotarissa kuuluukin. Vääntävä V2 jonka käyntiääni piti ensin päästää irti vaihtamalla orggisämyri liki 10 kiloa kevyempiin devilin hiilari-slipareihin. Ja voi taivas sitä paholaisen laulua... Joku yski että "etkö sä todellakaan pidä tulppia ajaessas ?". Totesin että "ei ole järkeä iskeä tuhatta egeä slipareihin, hiljentääkseen ne euron vaahtokuminpalasilla". Painon väheneminen vaikutti vallan mukavasti ajamiseen sekin, sillä 10 kilon katoaminen ylimmästä pisteestä laski jakaumaa selvästi alemmas. Toisekseen, moinen äänentappaja SuperDukessa on hieman kuin tunkisi maailmankuulun basson, Jaakko Ryhäsen kitaan tomaatin, savonlinnan oopperajuhlien kohutuimman aarian aikoihin. Vituiksihan se soolo silleen menee.
Aihetta voisi kuvailla siten että suljetussa koirankopissa haukkuu raivotautinen pittbull, ja omistajan tarvitsee vain avata ovi ja päästää turre pihalle... Mittaustulos ahveniston KTM track dayllä kertoi 101 db / 4500 rpm, joten ainakaan ilman killereitä ei tarvitse Hämeenlinnassa hulluna heilua.
Kaikkein huiminta SuperDuke R:ssä kuitenkin on sen tapa käyttäytyä mutkissa. Perusversiota jyrkempi ohjauskulma tuntuu vahvasti, ja takaa sen että ensimmäiset reissut tahtovat päätyä siihen kun meinaat mennä sisämutkasta ulos. Tämä vain siksi että laite todellakin imee itsensä mutkaan ennennäkemättömän jouhevasti ja määrätietoisesti. Mutkasta ulostulo ei vaadi muuta kuin pienen kaasunavauksen ja oletkin jo syöksymässä seuraavaan kurviin ennenkuin ehdit edes kissaa sanoa. Hyvä alusta yhdessä hyvän ajotuntuman ja loistavien brembon jarrujen kanssa, sallii tarvittaessa voimakkaatkin jarrutukset kesken jyrkimmän kurvailun ilman että asiasta tarvitsee kädet täristen keskustella seuraavalla kaffepaussilla. Ja näitä jarrutuksia tulee, sillä ainakin letka-ajossa kannattaa ottaa huomioon että edelläajava ei yksinkertaisesti kykene samanlaisiin performansseihin kuin sinä. Noh, paitsi jos edelläsi ajavallakin on SuperDuke http://www.moottoripyora.org/iB_html...ns/biggrin.gif
Vaikka näiden isojen twinien kanssa aina puheen painopiste eksyy vääntöön, aukeaa se riiviö todella vasta kun kierrokset nousee 6000 rpm:n yli. Rataneitsyyden menettäminen 2011 heinäkuussa motoparkissa oli tajuntaa laajentava kokemus. Ei niinkään siksi että sai ajaa radalla. Pehmopäisyyteni vuoksi mutkapätkillä ajotapani ei juurikaan poikkea siitä mitä pääsi tekemään radalla. Mutta tietoisuus siitä että kukaan ei tule vastaan (paitsi ehkä selkä edellä) eikä kyttää sinua puskissa tutkan kanssa, sekä parin kierroksen auttama muisti siitä miten ja mihin seuraava kurvi kääntyy, antaa mahdollisuuden repiä laitteestaan ne viimeiset ilopisarat irti. Eihän nakulla kannata suorilla kyykyille alkaa aivastelemaan, mutta mitä tiheämpää mutkaa, sitä enemmän ehtii ihmetellä että "miks noi ei nyt vedä, hä?". Lisähauskuuden tuo raivokas moottorijarrutus joka johtaa siihen ettei jarruja tarvitse paljoakaan kiusailla. Joskin samainen ominaisuus kannattaa muistaa märällä pinnalla, sillä takasen saa myös aika helposti lukkoon jos pykältää liian agressiivisesti pientä pesään ja nostaa kytkimen liian äkäisesti.
matkaominaisuuksissa SuperDuke ei suuremmin loista, toisaalta eipä sitä ole euroopanreissua varten suunniteltukkaan. Tankillisella ajaa 200 kilometriä ja mukavuuskerroin alkaa laskea 140 km/h:n jälkeen suoraan ajettaessa kuin nokian kurssi. Sata kilsaa isoa kovaa konetiellä, ja niskat tuntuu siltä kuin olisi harrastanut oraaliseksiä 2 tuntia viking linen hytin suihkussa. Ja nimenomaan antavana osapuolena. Niin muodoin ainakin meikäläisen mitoilla Kotkan aerodynamiikka alkaa kärsiä 150 km/h jälkeen, jolloin keula alkaa käydä levottomaksi. Toki mitään vaaraa ei ole ja yli 200km/h nopeudetkin onnistuvat*hyvin. Mutta kivaa se ei kyllä enään ole.
Parhaat kicksit eittämättä saa mutkilla. Härkätien tapaiset unelmapätkät voi Kotarilla halutessaan suorastaan raiskata. Lisäkicksejä tuo tiessä olevat kumpareet joiden huipulla sopivasti annosteltu kaasu takaa sen että eturengas kättelee tienpintaa seuraavan kerran vasta notkelman pohjalla.
Kesä jatkuu ja kokemuksia karttuu. Katsotaan onko fiilikset vielä yhtä hyvät vai hiton paljon paremmat kun kausi saadaan taputeltua päätökseen.
Edit: kausi 2011 päätetty. Ilometrjeä kotariin kertyi 15 000. Tämän kesän kokemuksiin nojaten totean että paras, mahtavin ja kiihottavin moottoripyörä mitä olen koskaan ajanut.
