Oikeastaan minun ei pitäisi olla täällä nyt.
Viime keväänä oli jalo tarkoitus lähteä vähän pidemmälle lenkille itään päin mutta sitten sattui jotain ja matka peruuntui. Siinä vaiheessa oli mopo pakattuna, passissa seitsemän viisumia ja kotiväkikin melkein hyvästeltynä. No, vakuutus korvasi uponneet kustannukset mutta Venäjän monikertaviisumia ei, joten sitä piti käyttää.
Keskiviikkona tavarat Irenen (moponi tottelee sitä nimeä) kyytiin ja keula kohti Vaalimaata. Kelissä ei ollut moittimista ja Venäjän passintarkastuksessa ihmettelin tovin kun ei tarvittavia lomakkeita tuntunut näkyvän missään. Jaaha, täällä on tapana että täytetään etukäteen, paikan päällä sen tekevät vain tumpelot turistit. Tullin puolella Natalia (juu, sillä oli nimilappu), totesi, että eihän minulla ole valuuttaa, eihän? No, ei väkisin! Harvinaista joustavuutta: venäläinen virkamies (-nainen) säästelee töitään
Viipuri löytyi vähän matkan päästä ja hotellin pihalta tilaa Irenelle. Kävely tekee hyvää joten kaupungille: tällaisia paikkoja ei Suomessa ole. -Tai vaikka olisi ollutkin niin viimeistään 60- ja 70- luvulla rakentajat olisivat pilanneet sen. Viipurin pelasti se, että se oli suuren valtakunnan köyhä *nurkka jolla ei ollut merkitystä ja jonne ei investoitu. Se vähäkin meni onneksi vähän ohi, niin kuin Hotelli Druzba (jonne en mistään hinnasta olisi mennyt) Salakkalahden takana mutta se osuikin tosi lähelle. -Syödäkin piti ja ruokaa saa ravintolasta. Koska lounas oli jäänyt kiireessä väliin, päivällinen oli pitkän kaavan mukaan ravintola Russky Dvor. Mikäs siinä, kieli (naudan), seljanka ja uunissa paistettu kuha olivat hyviä.
Lähtö tuli vastaan vasta kymmeneltä: vaikka kuinka hyvin olisi kotona pakannut, pitäää se tehdä uudestaan muutamana ensimmäisenä aamuna. Kannaksella kävi metsissä melkoinen kuhina ja tienvarret olivat täynnä autoja: kaupunkilaiset olivat tulleet sienestämään. Säätiedotuksessa oli iltapäiväksi luvattu 20C mutta minulta meni ohi aamulämpötila, 9C, joten lisää vaatetta piti vetää niskaan kesken hyvin alkaneen matkan.
Suuret kaupungit eivät ole mopoturistille mikään ideaali kohde: keskustaan meno on useimmiten melkoisen taiston takana ja hotellit tyyriitä. Olen suosiolla jättänyt sellaiset paikat vierailtavaksi rouvan kanssa, pääsee itseään fiksummassa seurassa liikkeelle ja vielä lentämällä. -Tarkoittaa sitä, että Pietarin kiersin kehätietä pitkin.
Pietaria ohitettaessa iski sumu. Vähän yllättävää mutta kun sitä oli ihmetellyt niin kävi selväksi, että sehän on sitä samaa taattua savusumua mitä löytyy keskisestä Euroopastakin. Tyyni keli, auringonpaiste ja noin miljoona autoa varmasti auttoivat asiaa. Ovat hyvin kehityksessä mukana täällä Venäjällä.
Moskovan tiellä tuli eteen jono. Muutaman minuutin ihmettelin oliko syynä onnettomuus vai mikä kun jono ei liikunut oikein mihinkään. Sitten ajamaan pientareelle, jota käytettiin myöskin liikkumiseen. Varsinaista perunapeltoa, ei siellä oikeastaan ollut kuin Ladoja, muutamia maastureita ja minä. Viiden kilometrin esteradan jälkeen paljastui, että siltatyöhän siellä, kahdesta kaistasta toinen pois käytöstä. Niillä liikennemäärillä se tuntuu jo.
Venäläiset ajavat juuri niin kuin arvelinkin: libanonilaista kamikazemeininkiä ja kreikkalaista suurpiirteisyyttä. Yllättävä pikkuasia oli kuorma-autojen nopeudenrajoittimen puuttuminen: kun Euroopassa voi luottaa siihen, että rekka ei tunge takaa päälle jos nopeus on yli 90 km/h, pitää Venäjällä siihenkin varautua. Eivät ne tietenkään niin hulluja ole että jyräisivät yli mutta ei ole yhtään mukavaa ajella rekka kahden metrin päässä takapyörästä.
Novgorod sattui matkan varrelle joten sinne vaikka kello olikin vasta kolmen maissa iltapäivällä. Hotelli oli Sadko, kilometrin verran keskustasta Moskovan suuntaan, taattua neuvostoarkkitehtuuria mutta palvelu ja sisustus uusittu ja maksoi RUR 1700. Irene jäi hotellin eteen parkkiin ohikulkijoiden ihailtavaksi. Turvamies vakuutti että hän ei silmiään ummista monitorin ääressä koko yönä. Kaupunki, siis keskusta ainakin, oli oikein siisti, ei uskoisi venäläiseksi. Nähtävyyksien tarkempi katselu jää sitten eläkepäiviksi mutta ruokaa piti saada: Cafe le Chocolat oli lyömätön paikka. Hinnat hyvinkin Helsingin tasoa mutta ruokalistassa oli käytety mielikuvitusta: sushi oli, sanoisinko, epätavanomaista enkä ole ennen tavannut paistettuja ravioleja. Hyvääkin vielä.
Perjantaina menikin sormi suuhun minne mennä. Lähellä (<100 km) on Staraya Russa, jossa Dostojevski on muinoin kotiaan pitänyt. Kun Irenekin oli vielä innokkaana lähtöön, ponkaisimme Novgorodista Pihkovan suuntaan. GPS käski ajamaan suoraan 49 km ja sitten kääntymään vasemmalle. Okeassa oli: viivottimella vedetty oli tuo pätkä 'suoraan'. Kirjailijan koti oli, noh, kirjailijan kodin näköinen, muutama autenttinen esinekin vielä jäljellä. Jos se ei oikein kolahtanut, johtui varmaan siitä että olisi pitänyt ensin lukea Karamazovin veljekset, se kun on sijoitettu juuri Staraya Russaan.
Pikku lounaan jälkeen taas sekavaa pähkäilyä ja tulos oli, että kun kerran kulttuurilla on aloitettu sillä jatketaan. Siispä suunta Pushkinskie Goria, runoilijan suvun kotitilaa. Matkaa piti olla 250 km nopeinta tietä mutta kun siinä oli 50 km paluuta Pihkovan tielle niin yritin lisätä kauttapisteen niin että reitti kiertelisi vähän pienempiä teitä. GPSn Venäjän kartat ovat Open StreetMapista ja niiden kanssa on se ongelma, että haku sujuu vain kyrillisin aakkosin enkä ole uskaltanut vaihtaa Garminia venäjäksi kun en ole varma siitä, osaanko palauttaa ne takaisin reissun päällä. Ei siitä sitten mitään tullut ja hyvä niin: yhdellä 80 km osuudesta oli 60 km soratietä ja tie oli paperikartassa punaiseksi merkitty. Eihän se menoa haitannut mutta keskinopeutta varmaankin laski hiukan. En halua kuvitella millaisia kinttupolkuja olisi saanut jos harmaille teille olisi eksynyt. Oikeastaan soratie on parempi ajettava kuin se varsinainen paikallinen hirvitys, 'paikka-paikan-päällä' kestopäällyste. -Enkä enää ikinä valita Suomen teiden kunnosta!
Periltä löytyi muutaman iterointikierroksen jälkeen (taas) hotelli Druzhba. Ystävyys on selvästi rajaton luonnonvara, riittää muuallekin kuin Viipuriin. Kustansi tonnin (RUR) mutta internettiä ei sitävastoin ollut, parkki taas aitojen takana pyssymiehen vartioima - täällä korvessa! Ravintola oli taattua venäläistä: maut oli onnistuttu häivyttämään täydellisesti. Kommunikointi tuotti ongelmia kun venättä osaan sujuvasti noin kymmenen sanaa eivätkä nekään ole hotellikäyttöön soveltuvia. Onneksi hotellissa oli asiakkaina luokka moskovalaisia yläasteen oppilaita jotka sujuvasti tulkkasivat turistin vienoja toiveita virkailijalle, joka epävenäläiseen tapaan alkoi aina tavatessaan jopa hymyilla koko kultahammaskalustollaan. Säälistä, pelkään. Pushkinin koti oli jo suljettu siltä päivältä mutta vierailija/ hallintokeskus oli kaiken kansan nähtävissä. Saa täydet kymmenen pistettä rumuuden absoluuttisella asteikolla.
Aamulla satoi. Oikeastaan koko päivänä ei satanut kuin kerran: alusta loppuun. Pushkinin kodin sivuutin katseella seuraten, ei se mihinkään sieltä karkaa. Pikkutiet Latvian rajalle oli hyvin hiekotettu. Ei mitään soraa vaan sellaista hiesun oloista ja siitä ikävää, että mopo alkoi aina yllättäen voblaamaan. Ei, en hakenut vauhtia ojan pohjalta mutta hiki tuli. Huono kuski tai väärät renkaat. Äänestän renkaita. Raja oli taas taattua Venäjää. Kun vahingossa muutaman minuutin odottelun jälkeen lähdin omin lupineni liikkeelle toiselta tullin stop-merkiltä (ykkösellä oli jo kaikki syynätty), syntyi sentään liikettä ja teetettiin moposulkeisia: tarkastus voitiin suorittaa vain viivan takana, ei senttiäkään sen etupuolella. Latvian puolella taas kinasin virkailijan kanssa siitä, paljonko tullivapaata dieseliä (!!!) minulla on takalaukussa. On kuulemma suosituin verovapaa tuliainen eikä millään tahtonut uskoa että minulle ei ole yhtään.
Ajattelin bongata entisen ydinvoimalan mutta väsy iski ensin, olihan takana jo kahdeksan tuntia satulassa jos se tunti tullissa lasketaan ja lounaskin taisi jäädä syömättä ja mopokin ihan kurassa. Siitä surkea kaupunki että missään ei mainosteta hotelleja - paitsi yhden huoltoaseman edessä kun olin jo matkalla Vilnukseen. Täyskäännös ja viiden minuutin päästä kannoin jo kasseja sisään. Hotelli Zuvedra sijaitsee siis Ignalinassa, kustantaa €35 yöltä ja on kaikin puolin siisti, varsinkin ravintolan henkilökunta, kuvia en kuitenkaan kehdannut ottaa. Päivällistä, rasvaista lihaa ja suolaisia kurkkuja, maistelin n. sadan paikallisen kanssa samalla kun katseltiin kun Liettua otti turpiinsa USAlta koripallossa. Hävisivät vain parikymmentä pistettä ja tunnelma oli kuin Suomessa 1975 kun Suomi otti takkiin 1-2 neukuilta. Oikein hyvää vastaan pieni tappiokin tuntuu voitolta. Kait.
Mutta mitä minä täällä oikein teen? Kävi niin, että eilen illalla tuli rouvalta tekstari jossa hän tiedusteli halukkuuttani osallistua suureen perhetapahtumaan. Suomeksi: jos en ole paikalla, tulee sanomista. Tarkoittaa sitä, että ensi torstaina pitää olla kotona ja keikka lyheni neljällä päivällä joten hyvästi Venäjän retken jatko. Ainakaan tällä kerralla en mene Tulaan, Jasnaja Polnjaan enkä Oreliin, Ukrainan visiitistä puhumattakaan. Pelastetaan kuitenkin mitä pelastettavissa on. Huomenna matka jatkuu Kaliningradiin mutta se onkin jo toinen juttu.
On minulla ne reitikin ja tarkat lähtö- ja tuloajat gepsissä jos se ketään kiinnostaa. Kävi vaan niin, että se Garminin USB- johto jäi kotiin. Miksi h*****tissä niiden kaikkien pitää olla erilaisia siitä laitteen päästä? Ja muutama kuvakin mutta ne jäävät myöhemmäksi kun editointi näin matkan päällä miniläppärillä on vähän vaivalloista.
